Joku on saattanut pitää Renny Harlinia toimintakuvien taitajana. Mutta hänen tuottamansa Rambling Rose on romanttinen komedia. Joku on saattanut pitää häntä perimaskuliinisena. Mutta itse hän sanoo feminiinisen puolen hallitsevan häntä. Joku saattaa pitää hänen menestymistään röyhkeänä kyynärpäätaktiikkana. Mutta hänen tiedetään olleen ujo ja vetäytyvä. Joku saattaa pitää häntä perihollywoodilaisena. Mutta itse hän suhtautuu kriittisesti kaupungin kykyyn tuottaa merkittäviä elokuvia.
Kuule, tietäen kiinnostuksesi Suomeen, halusimme antaa sinulle joululahjaksi suomalaista kansanmusiikkia. Tämä Värttinän levy on juuri saanut kultalevyn.
"Kiitos. Joo, mä olen kuullut tästä. Siinä on niitä mgimmoja, jotka laulaa kuorossa. Miten tämä on onnistunut saamaan kultalevyn, mikä siinä on?"
Ehkä se on uudistanut kansanmusiikkia. Ja ehkä tämä aika on suotuisa tällaiselle omalle kulttuurille, suomalaisuudelle. Älä nyt loukkaannu, mutta kansakunnan alitajunnassa elokuviasikin enemmän kiehtoo kenties ’suomalainen suuressa maailmassa – ja vielä ykkösluokassa’ –asetelma.
"Olen huomannut nyt kaduilla ja kaupungilla ainakin sen, että teini-ikäiset ja skidit ovat faneja. Aika ihme juttu, kyllä."
Kaikki suomalaiset, skideistä kaikennähneisiin elokuvaihmisiin, ovat lapsellisen otettuja siitä, että elokuvissasi olet muistanut kotimaatasi. Elm Streetissä ja Ford Fairlanessa juotiin Finlandiaa, Die Hardissa soi Sibelius. Ja tuotantoyhtiösi nimi on Midnight Sun Pictures. Kaivetaan jyvät heti. Mikä on seuraava Suomi-kujeesi?
"En tiedä sitä vielä. Mutta ei tämä mikään itsetarkoitus ole mulle ollut, se on yksinkertaisesti tullut itsestään. Ja niinkin suurin asia kuin Die Hardin musiikki, joka on tuollaisessa elokuvassa valtavan tärkeä, niin en mä olisi laittanut siihen Sibeliusta, ellei se olisi ollut paras mahdollinen vaihtoehto. En tiedä, mikä on seuraava kuje, mutta eiköhän jotain keksitä."
Vaikka useaan otteeseen olet ilmaissut haluavasi tehdä muutakin kuin action-elokuvia, on Rambling Rose sittenkin kohdallasi aika omituinen siirto.
"Joo, siltä se vaikuttaa, mutta ei se ole sitä silti. Jos nimittäin katsoo kirjallisuutta ja elokuvia, jotka on olleet mua lähellä aina, niin tommonen aihe on hyvin lähellä mua. Mutta, jos olisin mennyt Hollywoodiin ’lyyristen elokuvien mestarina’, en usko, että koskaan olisin päässyt sinne sisälle. Tää on muuten hassua, miten musta on lokeroitunut tällainen machotyyppi, kun koko pienen ikäni luin runoja, kuljin luonnossa, enkä tuntenut mielenkiintoa urheiluun..."
Mitkä ovat ne asiat Rambling Rosessa, jotka ovat lähellä sinua?
"Lähinnä se, etten mä ole elokuvissani pystynyt käsittelemään ollenkaan ihmisten välisiä suhteita, tunteita, koska kaikki elokuvani ovat perustuneet stooridraiviin. Mä olen kieli pitkällä odottanut eteeni käsikirjoitusta, joka käsittelisi seksuaalisuutta, miehen ja naisen välistä suhdetta, koska se on mun omassa elämässäni sellainen alati kiehtova aihe ja mä uskon, että mulla olisi jotain annettavaa elokuvan maailmalle, jos mä pääsisin tekemään sitä leffaa."
Olet joskus todennut, että nuoruudessasi, varttuessasi naiset ovat merkinneet sinulle enemmän kuin oma sukupuolesi.
"Kyllä. Johtui varmaan siitä, että mulla oli ja on edelleenkin sisko, joka oli mua kolme vuotta vanhempi. Ja mä olin aina loneri, vietin paljon aikaa luonnossa ja noin. Ajauduin sitten siskoni mukana kaikkiin tyttöjen aktiviteetteihin ja luulen, että opin ymmärtämään tyttöjä paremmin kuin muut ikäiseni. Siinä kemiallisessa liuoksessa mikä syntyy miesten välille, mä en koskaan ollut sisällä niin kuin olisin toivonut ja niin mä olin aina automaattisesti tyttöjen kaveri. Tytöt tunsi itsensä turvalliseksi mun seurassa, koska mä en ollut mikään uhka, vaan frendi, mitä mä myöhemmin teini-iällä käytin tietysti hyväkseni."
Siinä kemiallisessa liuoksessa, missä työsi tapahtuu sinulla on ilmeisesti etua tästä puolestasi. Ihmisten ohjaaminen ja käsitteleminen voisi olla vaikeampaa toisenlaisella taustalla?
"Mä uskon näin. Mä luulen, etä tämä on auttanut myös mua pääsemään sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin helpommin. Ehkä mussa on feminiininen puoli kehittynyt enemmän nuorena ja mun on helpompi olla – tää on kaikki tietysti hevonpaskaa – mutta helpompi olla avoimempi, intiimimpi ihmisten kanssa."
Rambling Rose on urasi kannalta toisellakin tavalla omituinen siirto. Ohjaajana, siis enemmän artistisessa roolissa olet tehnyt selvempiä kassamagneetteja, mutta kun tuotat ensimmäisen elokuvasi ja olet siis enemmän taloudellisessa vastuussa, valitsetkin elokuvan, aikuiselokuvan, joka on tuotannollisessa mielessä pahasti vastatuulessa Hollywoodissa. Monet yhtiöthän ovat kokonaan sanoutuneet irti aikuiselokuvista, koska ne ovat iso riski.
"En laskelmoinut tämän kanssa yhtään. Mä luin käsikirjoituksen ja halusin saada elokuvan tehtyä. Mutta en missään vaiheessa kuvitellut tästä isoa hittiä. Tosin mä toivoin, että se olisi tuonut rahaa hieman enemmän. Sehän toi pelkästään Yhdysvalloissa sen minkä maksoikin, seitsemän miljoonaa dollaria. Tuo käsikirjoitus kirjoitettiin 18 vuotta sitten, eli tällaisia elokuvia ei ole helppoa saada lävitse. Mä olisin itse ohjannutkin elokuvan, jos olisin voinut. Mutta tosi on, ettei tuottajissa kiinnosta mikään muu kuin se, että tuottaja pystyy tuomaan rahaa ja siinä mielessä tuottajan roolissa mun olisi kannattanut tehdä joku selvemmin kaupallinen elokuva."
Onko Hollywoodissa sijaa aikuiselokuvalle?
"Kyllähän siellä pienemmät yhtiöt – tosin suuri osa niistä on nyt mennyt nurin – tekee tollaisia elokuvia, mutta suuret studiot eivät tee. Mutta näiden pienten firmojen, kuten Orionin, joka teki Dancing with Wolfesin, Silence with lambsin ja aikanaan Platoonin, konkurssi on sääli. Hollywoodissa riskinotto on kuitenkin niin vähäistä ja niin paljon perustuu toisten kopiointiin."
Omista elokuvistasi jotain uutta, alkuperäistä ja uniikin henkilöhahmon sisälsi Ford Fairlane, rock’n roll-etsivä. Murto-osa kriitikoista on ylistänyt elokuvaa, mutta yleensä se on jäänyt varjoon tai sitä pidetään epäonnistuneena.
"Se on jännä juttu, että mä olen taas melkein hyväksynyt sen, kun ihmiset ovat sanoneet, että se oli täydellinen epäonnistuminen ja moka. Mä teen itsekin pilaa siitä ja samalla se on kuitenkin yksi mun lempielokuviani omista kuvistani, koska siitä on enemmän ohjauksellista tyyliä kuin yhdessäkään mun elokuvassa. Se on kyllä varmaan jollain tavalla epäonnistunut."
Oliko sen väline väärä? Olisiko se kliseineen, karikatyyreineen toiminut paremmin televisiosarjana?
"Joo luulen, ettei ihmisille mennyt perille se, että se on parodia tällaisesta actionhahmosta ja että ihmiset pitivät kuvaa totena ja sitten epäuskottavana toteen verrattuna. Ehkä se pitää Amerikassa vetää niin läskiksi kuin A Man and the Naked Gun, että se ymmärretään, että se on parodia."
Eilen pidit kahden tunnin lehdistötilaisuuden Rambling Rosesta, mutta enemmän paikallaolijoita tuntui kiinnostavan sinun ja Lauran suhde. Selviydyit tilaisuudesta hienosti, mutta missä sinulla on sitten se raja henkilökohtaisen ja julkisen välillä?
"Välillä tuntuu naurettavalta olla haastateltavana. Ketä mun ajatukseni ja tekoni ja se missä mä syön kiinnostaa? Siis, että mua haastatellaan! Tätä ristiriitaa mä olen yrittänyt suhteuttaa niin, että mä olen tehnyt jonkun työn, jonka useat ihmiset näkee ja haluaa tietää mitä siihen liittyy ja mitä sen takana on. Kenties tähän kiinnostukseen mua kohtaan liittyy myös se, että ihmisillä on usein joku päämäärä tai unelma, mitä ne haluaa tehdä. Ja ehkä nje mieltää mut mielessään henkilöksi, joka on onnistunut tekemään jotain ja ne haluaa kuulla, miten mä sen tein, millainen ihminen sen teki, olenko minä samanlainen, onko minulla mahdollisuuksia? Tietyllä tavalla tämä ehkä rohkaisee ihmisiä ajattelemaan, että ’no, toi on ihan tavallinen jätkä, ja se pystyi tohon, niin ehkä mäkin pystyn’. Enkä mä tarkoita, että elokuvien tekeminen Hollywoodissa nyt olisi ollenkaan kaikkien unelma."
"Mutta, kun mä näistä lähtökohdista käsin olen valmis kertomaan ihmisille sen minkä kuvittelen heitä kiinnostavan, niin mun täytyy myöntää, että rajan vetäminen siihen mikä on omaa ja yksityistä voi olla vaikeaa. Mä olen joutunut miettimään juuri tätä. Mulle on käynyt, etenkin alussa, niin että olen kuvitellut, että minun pitää olla samanlainen kuin se kuva joka minusta nyt on kerran julkisuudessa luotu. Tilanne on erittäin omituinen ja sulta rupeaa katoamaan se, mikä sä olet. Oman identiteetin säilyttäminen voi olla vaikeaa. Koska julkisuudesta tulee osa sun elämää, niin myös se julkisuuden kuva on osa sun identiteettiä. Erityisen vaikeaa voi olla silloin jos se kuva on negatiivinen. Mielentilasta riippuen siihen voi uskoakin. Sä ajattelet, että ’aha nyt mut on analysoitu sitten’."
Mitä tämä Renny Harlinin julkinen kuva sitten negatiivisimmillaan on ollut?
"Lähinnä Suomessa silloin alussa tuli se kuva, että mä olin tämmönen isotteleva juntti, joka tuurilla oli päässyt johonkin ja tehnyt jotain, mitä kuka tahansa muu olisi voinut tehdä, mutta kun kukaan muu ei ole niin juntti että viittisi tehdä sitä, siis niin kunnianhimoton ja selkärangaton ja kapitalistisen maailman perseennuolija."
Siis voitko väittää, että tämä pienten piirien negatiivinen asenne on sinulla vielä päällimmäisenä esimerkkinä, vaikka sinulle on sen jälkeen tapahtunut niin paljon hyviä asioita? Eikö tällainen unohdu?
"En muista niitä niin, että olisin katkera. Mutta kun kysyttäessä rupean miettimään, niin muistan sen ajan. Se liittyy samalla tavalla siihen kokemusspektriin, johon liittyy se kun ensi kerran sait turpaasi tai kun isompi tyttö nauroi sulle ensi kerran. Ne kokemukset ovat siellä jossain heijastuen tekemisiisi."
Enempää viittaamatta Jäätävään poltteeseen ja siihen aikaan, voi kuitenkin nyt todeta elokuvalla olleen ainakin yhden kiistattoman ansion. Se tuli paljastaneeksi sen neuvostoliturgian tason, joka maassa vallitsi. Kulttuurivaikuttajat pyrkivät kilpaa todistamaan oikeaoppisuuttaan kurittamalla sopivan harmitonta maalia. Teistä tuli tavallaan suomettumisen viimeiset ruumiit – tosin kehnot, vähän semmoiset b-leffan ruumiit.
"Näin siinä kävi."
Noilta ajoilta ja opiskeluajoilta ystäväsi ja työtoverisi muistavat luonteesi leimallisena piirteenä olleen silmiinpistävän ujouden?
"Mä olin hyvin ujo ja itseensä vetäytynyt lapsena ja myöhemminkin. Yksi syy on ollut se, että mulla on ollut aina kauhea auktoriteetin pelko. Mulla on ollut poliisin, lääkärin, opettajan tai vanhempien ihmisten pelko. Mä olen tuntenut itseni hyvin epävarmaksi tilanteissa, joissa on ollut mua vanhempia tai mua ylemmässä asemassa olevia henkilöitä ja olen ollut näissä tilanteissa hyvin pidättyvinen. En tiedä mistä se tulee, tuleeko se mun isästä vai mistä. Sitten mä kehitin sellaisen teorian, että jokaisella ihmisellä on oma turvallisuusvyöhykkeensä, johon liittyy niiden läheiset asiat: ystävät, paikat ja vaikka vaatetus. Amerikassa, hyvin tietoisesti, mä aloin muuttaa tätä turvavyöhykettä, lähinnä ensimmäisen amerikkalaisen elokuvani Prisonin aikoihin. Silloin mä olin vielä hyvin ujo ja epävarma ja peitin sen sillä, että olin hyvin kylmä ihmisille. En tarkoituksella, en edes itse huomannut sitä, kunnes elokuvan jälkeen ihmiset tulivat kysymään, miksi olet niin kylmä ihmisille. Mä olin tosiasiassa kauheasti pitänyt monista ihmisistä, mutta se ei ollut tullut läpi. Silloin mä aloin tietoisesti astumaan oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, tekemään asioita eri tavalla kuin olin tehnyt aikaisemmin ja astumaan suoraan sinne mitä mä eniten pelkäsin. Mulla on edelleen harjoitteluvaihe, mutta musta tuntuu, että mä olen edistynyt tällä tavalla. Sähän et koskaan muutu, jos sulla on se oma turvavyöhyke, se räsy, jota sä raahaat ympäriinsä."
Hyvä ystävyytesi Markus Selinin kanssa on muuten erikoinen juttu. Tehän olette kuitenkin aivan erilaisia ihmisiä?
"Kyllä. Markus on superälykäs, loistavan huumorintajun ja loistavan elämänasenteen omaava, mutta tavallaan pinnallisempi. Tai ei pinnallisempi, mutta en minä sille voi sanoe, ttä joku runo on hieno tai puhua hänelle metsän hiljaisuudesta. Se sanoisi ’äh, otetaan ryypyt’. Mutta parasta on, että sisällään se tuntee juuri samalla tavoin. Hän ei vain voi tuoda sitä esille."
Ketkä tällä hetkellä ovat kotikylässäsi Hollywoodissa mielestäsi ne nimet, joiden tekemisillä tulee olemaan merkitystä?
"Ensinnäkin siellä tehdään valtavasti huonoja elokuvia, koska pyritään kopioimalla varmistamaan maksimaalinen taloudellinen tuotto. Tämän vuoksi vaikka lahjakkuutta on paljon, läpilyönti on todella vaikeata. Vaikka ilman muuta on tietyt yksilöt, joiden tekemisillä on merkitystä, niin tohon on todella vaikea vastata. Ohjaajassa täytyy olla jotain persoonallista, erilaista kuin muissa – ei riitä, että elokuvat ovat sinänsä hyviä. Oliver Stonen elokuvat eivät ehkä ole niin loistavia elokuvina, mutta joku persoonallisuus tekee niistä erilaisia, tapauksia. En osaa sanoa muuta kuin jo selvät nimet Scorsese tai Coppola, mutta uusista nimistä... olisko se sitten joku Gus Van Sant, joka teki Drugstore Cowboyn ja nyt My Private Idahon, siitä vois tulla todella merkittävä."
Olet väittänyt, että ennen tähdet merkitsivät enemmän elokuvan onnistumiselle, mutta nyttemmin käsikirjoittajien osuus on korostunut tähtien kustannuksella. Onko tämä totta vai toive?
"Mä luulen, että se on totta. Useat esimerkit ovat osoittaneet, että se nimikaarti, joiden esiintymisellä todella on merkitystä elokuvan menekille on käynyt vähiin. Se on Arnold Schwarzenegger, Tom Cruise ja siinä sitten onkin. Vain näihin studiot uskaltavat satsata huikeat summat. Esimerkiksi Steven Spielbergin Hook, jossa on Dustin Hoffman, Robin Williams ja Julia Roberts tuotti avajaisviikonloppunaan pettymyksen: 14 miljoonaa dollaria. Ja siinä on kaikki nimet. Mutta toisaalta niin merkillistä kuin se onkin, niin Arnold Schwarzenegger on pomminvarma. Sitä on vaikea, vaikea selittää mihin hän vetoaa katsojissa. Mutta nyt Hollywoodissa on lama, siellä halutaan leikata kustannuksia. Halutaan panostaa mieluummin mielenkiintoisiin tarinoihin."
Kustannuksista puheenollen tulivat mieleen kaupungin uudet japanilaiset omistajat. Näkyvätkö he millään tavalla studioiden työssä ja myöskin sinun työssä?
"Eivät oikeastaan näy. He ovat olleet siitä fiksuja, että he ovat todenneet, etteivät he tiedä elokuvan teosta mitään plus heidän kulttuurinsa on niin erilainen, ettei siitä voi ammentaa mitään amerikkalaisen elokuvan tekoon. heistä puhutaan ja huhutaan, mutta millään muulla tavalla meidän työssä heidän vaikutuksensa ei näy kuin siinä, että Columbialla, jonka Sony omistaa tuntuu olevan enemmän rahaa. He tekevät jatkuvasti suuria elokuvia."
Joko olet käynyt Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin kapakassa?
"Mun piti olla siellä avajaisissa, mutta olin juuri silloin Rambling Rosen ensi-illassa Lontoossa. Mitä mä olen kuullut ne tekee siellä enemmän rahaa t-paitojen myynnillä kuin millään muulla, tuhansia t-paitoja päivässä. Että bisnes pyörii..."
Tuntuuko sinusta siltä, että yhteisö, joka on olemassa keksiäkseen tarinoita tarvitsee ympärilleenkin elämän, joka on fantasiaa tai ruokkii fantasioita?
"Kyllä varmaan. Hollywoodissa ja ympäristössä on paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tehneet ja nähneet muuta kuin elokuvia. Ja joskus kun kuuntelee heidän ajatuksiaan, huomaa että ne ovat peräisin elokuvista. Se on symbioosi. Elokuvat ruokkivat heidän ajatuksiaan ja heidän elämänsä ruokkii elokuvia. Ne elää tavallaan vakuumissa. Siinä suhteessa mä luulen, että olen etuoikeutettu, kun tulen tämän kuvion ulkopuolelta. Varsinkin nuorten ihmisten kohdalla se on epätodellista ja epätoivoista."
Kuinka?
"Jokainen tyttö, joka on kaupan kassana Idahossa ja jolle joku sanoo, että sä olet aika söpö, niin se pakkaa laukkunsa ja lähtee Hollywoodiin. Varsinkaan näyttelijöiden kohdalla se ei perustu siihen, että sä haluat olla luova ja ilmaista itseäsi, vaan siihen, että sä haluat olla tähti, olla kuuluisa ja rikas. Kun siinä kaupungissa sitten joku sanoo ’I’m an actor’ niin siltä kysytään ’Oh, what restaurant do you work in?’ Kaupungissa on joukko ihmisiä, jotka elää haavemaailmassa. Ne uskoo tekemättä asian eteen mitään tulevansa joksikin ja oikeastaan jo elävänsä jotenkin elokuvien kanssa, vaikkei heillä todellisuudessa ola mitään tekemistä asian kanssa."
Kun olit ensimmäisenä ohjaajana saanut kolmen miljoonan dollarin palkkion, kirjoitti Rolling Stone sinusta ensimmäisen ison artikkelin. Siinä povattiin sinulla olevan hyviä mahdollisuuksia välttää Hollywood-virus huumeineen ja kaikkine traagikkoineen.
"Olen ainakin yrittänyt. Paras lääke siihen on työnteko."
Sitten sama artikkeli ounasteli sinulla olevan houkutusta nopeisiin autoihin ja lukuisiin naissuhteisiin.
"Niin nopeista autoista se, että se mun kuuluisa Ferrari oli sellainen pikkupojan unelma. Ja kenties mulle itselleni joku sellainen konkreettinen osoitus, että mä en ole enää velkakierteessä, että mä olen saanut aikaan jotain, että mulla on jotain omaa. Alussahan mä ajelin sillä innokkaasti ympäriinsä. Se on edelleenkin, tavallaan muistona mun autotallissa, mutta en ole ajanut sillä varmaan vuoteen. Mä luulen, että jokainen joka pääsee hetkeksi menestyksen huumaan, haluaa tehdä ensimmäiseksi jotain, joka konkretisoi sen hänelle. Ja mitä tulee naisiin, mä en usko, että se liittyy siihen, olenko mä menestynyt, missä mä olen ja onko mulla rahaa. Se on kuitenkin mulle mielenkiintoisin asia maailmassa ja sen tutkimus jatkuu aina."
Useilla ohjaajilla on mielessään yksi kuva tai kohtaus, joka on toiminut katalyyttina, sysäyksenä heidän tekemisilleen. Mikä on sinun kohdallasi tällainen kuva?
"Mä puhuin juuri tästä tunti sitten tuolla televisiolla, missä kävin ja törmäsin Janne Kuuseen, joka oli mun kanssa samaan aikaan Atskissa. Jannen ensimmäinen oppilastyö oli Prologi, jossa oli Susanna Haavisto. Siinä oli yksi kuva – se ei tosin ollut kimokkeena sille, että teen elokuvia – mutta siinä on yksi kuva, joka tulee mulle aina mieleen, kun mä teen elokuvia. Ja se on kuva Susanna Haavistosta Kaisaniemenkadulla. Se nousee kuvaan etualalle, kuva on busseista, jotka hidastettuna nousee Kaisaniemenkatua. Se on vaan kuva, joka on jäänyt mulle ikuisesti mieleen ja tulee mieleen kun teen kuvia."
Siis Janne Kuusi oli koulutovereitasi?
"Joo. ja mulle tuli tosi vaivautunut olo tuolla Yleisradiossa, kun mä törmäsin siihen. Se valitteli omaa tilannettaan. Sanoi harkitsevansa kalastajaksi alkamista, kun ei ole töitä. Ja siinä mä olen sitten vieressä, joku Hollywood-tähti. Kun kuitenkin tietää, että sekin on niin lahjakas tyyppi, että sillä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin."
Mutta vielä siitä alkukuvasta?
"En osaa sanoa, mikä on ollut mulle visio, joka on tehnyt ensimmäisenä vaikutuksen, muistan vaan erilaisia paloja erilaisista elokuvista. Mä näin kymmenvuotiaana Rosemaryn painajaisen, jonka kuvat jäivät mieleen, sitten mä näin 12-vuotiaana Kauhun kierteen, omituinen tarina, joka tapahtuu Venetsiassa. Siinä on kohtaus, joka on jäänyt mulle ikuisesti mieleen upeimpana eroottisena imagena ja se on vaikuttanut varmasti mun elokuviin, vaikkei mulla ole vastaavia elokuvia ollutkaan. Plus se on vaikuttanut mun elämään. Mikä on muuten omituinen juttu, miten monilla ihmisillä sellainen ihanne erotiikasta ja seksuaalisuudesta tulee tavallaan elokuvista. Siis se kuva miltä sen pitäis näyttää ja miltä sen pitäis tuntua kun on jonkun toisen ihmisen kanssa. Ja tämä kuva on vaikuttanut juuri sillä tavalla muhun."
Onko tulevissa töissäsi jo mukana sellainen elokuva, jonka ydin on erotiikka?
"Tavallaan. Mulla on Warnerin kanssa elokuva, jonka työnimenä on Dreams, joka perustuu mun uniini. Idea on se, että se kattaa 300 vuotta kahden ihmisen suhteessa. Se ei pelkästään perustu miehen ja naisen väliseen suhteeseen, vaan äidin ja pojan, veljen ja siskon välisiin suhteisiin, koska mä uskon, että niillä on ratkaiseva merkitys tunne-elämälle ja seksuaalisuudelle."
Kuulostaa epä-hollywoodmaiselta?
"Olisit nähnyt kun Warnerin johtaja katsoi toista eksekutiivia, kun esittelin heille ideaa ja sanoi tälle eksekutiiville, että jos sä osaat huomenna selittää mistä tämä oikein kertoo, niin sitten me ostamme sen."
No, miten siinä kävi?
"No, tää johtaja soitti seuraavana päivänä ja sanoi ’okay’."