Suvaitsemattomat

Suomi on yhtä suurta Summerhilliä. Sosiaalinen kontrolli on kutistunut huolestuneisuuteen siitä, polttaako naapuri tuuletusparvekkeella tupakkaa. Kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua, ja palvotun moniarvoisuuden nimissä kaikki voivat oikeastaan toimia niin kuin parhaalta tuntuu – emmehän me ole veljiemme vartijoita. Kivaa! Mutta miksi kummassa me sitten voimme niin huonosti?

Kun huumekämpästä löydetty nälkiintynyt pikkulapsi otettiin huostaan, kommentoi asiasta vastannut sosiaaliviranomainen, että kyseisen puolitoistavuotiaan äidille oli "annettu mahdollisuus" toteuttaa äitiyttään pienestä ilkeästä tavasta huolimatta. Jaloa.

"Annettuun mahdollisuuteen" tiivistyy sofistikoitu musta aukko, jonne nykyisin imeytetään kaikki hankalat asiat: suvaitsevaisuus. Ymmärtäminen. Salliminen. Moniarvoisuus. Välinpitämättömyys?

Yhteiskunnan sosiaaliset rajat ovat himmentyneet heikoiksi muistumiksi vanhoilta pahoilta ajoilta. Kymmenen käskyä, Suomen Laki ja se, mitä naapuritkin ajattelevat, on pistetty mappiin, jonka selkämyksessä lukee: wanhanaikaista.

Kun kaikki on vähän sallittua, niin mikään ei ole enää ehdottomasti kiellettyä.

Ei tulisi kuuloonkaan, että huumeäitiä kutsuttaisiin huonoksi äidiksi, vaikka moni niin ehkä hiljaa mielessään ajatteleekin. Syyllistäminen ja syyllisyyden tunteet on julkisessa keskustelussa diskriminoitu, ja hienot kiertoilmaukset kukkivat, kun asioista ei enää saa puhua niiden oikeilla nimillä.

Sanoma on alkanut upota taviksiinkin; alkukesästä velloneen raiskauskeskustelun keskellä joku yleisönosastokirjoittaja oli huolissaan siitä, että raiskauksista puhuttaessa miehet syyllistetään. Nyt voidaankin varmasti enää odottaa, milloin ensimmäinen syyllistetty haastaa painajansa oikeuteen henkisistä kärsimyksistä.

Syyllisyydentunne, välttämätön paha

Miellyttävän rauhallisesti puhuvat terapeutit ja yleisönosastoilla hymistelevät asiantuntijat muistuttavat joka käänteessä siitä, että syyllisyydentunteista "ei ole mitään hyötyä". Ihanko totta? Olen useinkin ollut tilanteessa, jossa varastaminen olisi ollut naurettavan helppoa. Olen kuitenkin pitänyt käteni taskuissa – miksi? Koska tuntisin varkaudesta syyllisyyttä. Get the picture?

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on raikas poikkeus vanilijaisten ammattiymmärtäjien porukasta.

"Syyllistämisestä on tullut tabu, vaikka se on tunteena aivan välttämätön. Ihminen vailla syyllisyydentuntoa on psykopaatti. Syyllisyys tuo ihmiselle moraalin ja etiikan ja kyvyn kunnioittaa toista. Jos ihmisen sisällä mikään ei sano, mikä on oikein ja mikä väärin, täytyy meidän rakentaa poliisivaltio, jossa kaikkea valvotaan ulkoisin pakottein. Se tarkoittaisi askelta taaksepäin ihmisen kehityksessä."

"Hedonistinen, lapsenomainen mielihyvän tavoittelu on nykyajan tunnusmerkki, ja syyllisyyden tunteethan ovat ikäviä ja raskaita tunteita. Nykyajan ihminen ei osaa käsitellä niitä – ja ilman käsittelemistä niitä ei kestä."

Keltikangas-Järvinen näkee ajoittaiset syyllisyydentunteet jopa välttämättömänä osana ihmisen elämää, mutta tuleen ei passaa jäädä makaamaan:

"Syyllisyydentunteista pitää pyrkiä eroon korjaamalla tehty virhe, pyytämällä anteeksi tai sopimalla. Lopulta pitää myös hyväksyä se, et-ten ole virheetön. Se johtaa myös ihmisen muuttumiseen. Syyllisyydentunne on muutosten edellytys, välttämättömyys kehittyneelle ihmiselle."

Keltikangas-Järvinen puhuisi suvaitsevaisuutta mieluummin välinpitämättömyydestä, suvaitsevaisuuden ajoittain arveluttavan läheisestä kääntöpuolesta.

"Suvaitsevaisuus on oikeastaan tässä yhteydessä väärä sana. Suvaitsevaisuus on yleensä aina positiivista. Korrektimpaa olisi puhua välinpitämättömyydestä."

"Kaikki on sallittua, koska millään ei ole mitään väliä. Jos puhuisimme pikkulapsista, sanoisimme, että heiltä puuttuvat rajat. Rajojen puuttuminen ahdistaa aina ihmistä, ja se saattaa olla eräs nykyisen pahan olon syy."

"Ihminen tarvitsee psyykelleen rajat, jotka tukevat hänen ratkaisujaan. Ei ole niin, että ihminen on vapaa sitten, kun hän saa tehdä mitä huvittaa."

Paljon oikeuksia, ei velvollisuuksia

Uuden, vapaan ihmisen tunnusmerkistöön kuuluu myös se, että hän on äärimmäisen tietoinen oikeuksistaan. Jumaliste, että jengillä olisi Karpolle asiaa! Karpo vain on harmittavan kiireinen, mutta onneksi tuomioistuimet meillä ja EU:ssa eivät koskaan voi vedota ruuhkaan tai aiheen mielenkiinnottomuuteen, kun yksilöä taas sorretaan.

Kun sivullinen menee väliin, kun mies raiskaa raskaana olevaa naista, väliinmenijä saa syytteen pahoinpitelystä. Pedofiilien nimiä ei voida antaa kouluille tai muille lasten kanssa tekemisissä oleville instituutioille, jotta pedofiilien oikeuksia ei loukattaisi.

Jo kouluikäiset ovat tehokkaan tietoisia oikeuksistaan. Luokassa sikailevan teinin hihasta vetäen poistava ope saa mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuulla, että "mä haastan sut oikeuteen".

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkija Kaijus Ervasti kertoo, että ihmisoikeuskysymykset ovat nousseet aivan uudella tavalla esiin oikeudenkäynneissä ja niihin vedotaan aiempaa useammin.

Kansan syvät rivit toivovat usein, että rangaistuksia kovennettaisiin ja että asteikkoja käytettäisiin kovimman mukaan. Ervastin mukaan näin on jo käynytkin. Vankien määrä on nousussa.

"Jos gallupisti kysyy, pitäisikö rangaistuksia koventaa tai muuttaa fyysisiksi, moni vastaa sen kummemmin ajattelematta, että kyllä pitäisi. Mutta jos kysyjä esittää, pitäisikö nopeussakkoja nostaa puolella – puolet kaikista rikoksista on liikennerikkomuksia – tai pitäisikö varkaan saada raipasta, ihmiset ottavat koventamiseen herkemmin negatiivisen kannan."

Isä Nintendo

Yksi nami-nami-maailman irvokkaimmista piirteistä on se, miten kiihkeästi aikuiset haluaisivat pysyä nuorina ja miten kiihkeästi nuoret haluaisivat aikuistua. Lastensa kanssa kaveeravaat vanhemmat hoitelevat huoltotehtävät näppärästi mikron ja videoiden avulla, jotta he pääsevät viettämään naistenlehdissä jumaloitua omaa aikaa. Media urputtaa "uravanhemmille" pitkistä työpäivistä, mutta itsensä toteuttamiselle on annettu elämän tarkoituksen status.

"Kun äiti on onnellinen, lapsikin on onnellinen", kuuluu julistus. Mutta mitä jos äiti tai isä on onnellinen vain silloin, kun lapset ovat jossakin muualla?

Pleikkarimaailmassa harhailevilla lapsilla on kaikkea muuta paitsi sitä, mitä he eniten tarvitsisivat: läsnä olevat vanhemmat. Hyvän perheen ideaalikin on litistetty kauniiksi paperiperheeksi: kunhan paalua riittää, koti on hyvä. Erittäin suosittua on korostaa, että rikostelevat nuoret tulevat aivan normaaleista perheistä. Tämän hokeman kolkkous on siinä, että näin ollen lapset, jotka eivät tapa ihmisiä paljain käsin, ovat ajattelutavan mukaisesti epänormaalien kotien kasvatteja.

Kasvatustehtävät on sysätty kouluille ja lastentarhoille.

"Kun kotona ei opeteta oikean ja väärän eroa, jää sitten aikanaan meidän tehtäväksi osoittaa ne rajat käytännössä", sanoo nuorten kanssa työskentelevä poliisi.

Kadotettu sukupolvi ei juurikaan kiinnosta päättäjiä. Perheiden ja lasten asiat toki kuuluvat jokaisen poliitikon teema-arsenaaliin, mutta käytännössä asioista ei juurikaan jakseta innostua. Hyvä esimerkki tästä on päivähoitopolitiikka, jossa vanhempien on edullisinta hoidattaa lapsensa muualla kuin kotona.

Ehkä päättävä kaarti kiinnostuisi asiasta enemmän, jos se sisäistäisi Keltikangas-Järvisen skenaarion:

"Kun tämän ajan lapset saavuttavat työiän, heistä kolmasosa tulee olemaan psyykkisesti niin huonossa kunnossa, että he eivät voi osallistua työelämään."

Kuka ne eläkkeet taas maksoikaan?

Suvaitsemattomat

Kaikille rajattomuus ja loputon ymmärtäminen eivät kolise. Lähestymiskulmia on lukuisia, yksi on vastenmielisin: poliittiset ääriliikkeet.

Suomessa vain vähäistä kannatusta saavuttanut äärioikeistolainen liikehdintä on yllättänyt Keski-Euroopan. Hallittavuuden rajoilla hoippuva siirtolaispolitiikka, lisääntyvä rikollisuus sekä naavaa kasvavat vanhojen puolueiden edustajat generoivat liikkeitä, joissa vahva johtaja aukoo päätään puhuen asioista niin, että tollompikin tajuaa. Huudon on kuuluttava kauas, jotta herravihainen, omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa lähinnä hymähdellen suhtautuva kansa nostaisi ahterinsa ja löntystelisi uurnille.

"Äärioikeiston nousu versoaa osin siitä, että perinteiset poliitikot eivät kuuntele riittävästi kansaa ja käyvät tylsiä vaalikampanjoita. Esimerkiksi Suomessa dialogi kansan ja poliitikkojen välillä ei kaikilta osin toimi", sanoo Helsingin yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakollegiumin johtaja Raimo Väyrynen.

"Useissa Euroopan maissa perinteinen hallitustapa on varmistanut melko vakaat olot, mutta aloitteille tai uudistuksille ei ole juurikaan ollut tilaa. Vaihtoehtojen vähyys ja tasaiset olot saavat ihmiset usein menettämään mielenkiintonsa politiikkaan."

Väyrynen ei usko äärioikeiston nousuun Suomessa.

"Ketään sellaista vahvaa johtajaa ei ole näköpiirissä, puhutaan sitten perussuomalaisista, uudesta IKL:sta tai muista pienryhmistä. Eikä meillä ole meneillään ääriliikkeiden nousuun vaadittavaa yhteiskunnallista murrosta."

"Meillä vastareaktio intressikeskeiseen valtapolitiikkaan näkyy apaattisuutena, sekä erityisesti nuorten kohdalla kansalaisliikkeisiin kuten eläintensuojelijoihin tai globalisaation vastustajiin liittymisenä."

"Toisaalta etupolitiikassa huonompaan asemaan jääneet, erityisesti koulutetut ryhmät ovat selvästi sotajalalla. Tämä reaktio ei kuitenkaan pyri järjestelmän muuttamiseen, vaan oikeamminkin etujen uudelleenjakoon."

Kansalaisliikkeiden väsyneempi puoli on se, että ne eivät uhoamisesta huolimatta juurikaan pysty vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon, koska liikkeet pysyttelevät perinteisen demokratian ulkopuolella.

"Tuntuisi vähän siltä, ettei niissä aina halutakaan vaikuttaa, vaan tärkeämmäksi koetaan silkka oman identiteetin ja yhteisöllisyyden vahvistaminen."

Jos ääriliikkeet eivät saa kannatusta, Suomessa taitaa sittenkin olla asiat aika hyvin?

"Riippuu näkökulmasta. Ideaalissa demokratiassa lähes kaikki äänestäisivät ja kävisimme aktiivista poliittista keskustelua. Tässä mielessä asiat eivät ole kovinkaan hyvin. Jos ajatellaan vahvojen ääriliikkeiden olevan merkki valtapolitiikan epäonnistumisesta, asiamme ovat hyvin."

Aamen.

Minulla on sanottavaa

Kun Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen keikoille alkoi tulla jengiä, "jolla oli samanlainen tukkatyyli kuin meikäläisellä ja oikea käsi pystyssä", Rautiainen päätti, että nahkapääporukasta on sanouduttava irti.

"Juonsin Joensuussa rasismin vastaisen konsertin, jonka jälkeen kuulin, että meidät laitettiin tietyissä piireissä boikottiin, kuten Eläkeläiset. Onneksi."

Rautiainen ei kuitenkaan hymistele siirtolaisasioissa.

"Suomessa esiintyvä ulkomaalaisviha – esimerkiksi ulkomaalaisten pitämiä pizzapaikkoja vastaan tehdyt hyökkäykset - on sikamaista, suoranainen häpeäpilkku. Toisaalta ylenpalttista hyysäämistäkin olisi vältettävä – minusta jokaiseen ihmiseen olisi suhtauduttava ihmisenä."

"Ei siitä mitään hyötyä ole, että ulkomaalaiseen suhtaudutaan kuin johonkin ihmeeseen. Mahdollisimman neutraali suhtautuminen edesauttaa sopeutumista. Maassa maan tavalla. Mitä nopeammin siirtolainen omaksuu uuden kotimaansa arjen, sitä sutjakammin hän pääsee myös kiinni normaaliin elämään. En usko, että muissakaan maissa aletaan käyttäytyä suomalaisittain, jos sinne menee suomalaisia siirtolaisia. Sopeutuminen ei tarkoita automaattisesti oman kulttuurin hylkäämistä, niin kuin usein tunnutaan kuvittelevan."

Rautiaisen mielestä kaikkiin siirtolaisten mukanaan tuomiin ilmiöihin ei pidä suhtautua myötämielisesti.

"Naisten ympärileikkauksia ei pidä sallia meillä."

Rautiainen ei juuri jaksa riemastua EU:stakaan.

"On hyvä, että voi hakea vapaasti töitä muista maista, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Huumeiden tuonti Suomeen on lisääntynyt räjähdysmäisesti sekä Keski-Euroopasta että idästä päin. Tuntuu, että täällä ollaan ihan pihalla koko asiasta; vanhempi sukupolvi ei tajua yhtään missä mennään", YADin riveissä puolitoista vuotta työskennellyt Rautiainen huomauttaa.

"Suomalaiset ovat niin sinisilmäisiä - täällä uskotaan siihen, että kaikki on hyvin kun me vaan noudatetaan tarpeeksi tarkkaan direktiivejä. Minusta kannattaisi olla vähän itsekkäämpi ja omanarvontuntoisempi, eikä omaksua kaikkea tänne vain sen takia, kun muuallakin on."

"Eurooppalaisten juomatapojen ihannointi on johtanut siihen, että perjantaipullon lisäksi tissutellaan viikot viinejä ja kaljaa."

Laatuaika raivostuttaa

Siirtolaisasioita huolestuttavampana asiana Rautiainen näkee yhteiskunnan arvoilmaston muutoksen. Oikean ja väärän välinen raja on häipymässä, osa aikuisista ei vaivaudu olemaan aikuisia, eikä pitäviä sääntöjä ole.

"Lasten ja nuorten tekemien rikosten raaistuminen puhuu omaa kieltään. Vastuu omista teoista hämärtyy, esimerkiksi luvattomista auton käyttöönotoista – jota ennen kutsuttiin autovarkaudeksi – saatu ehdollinen tuomio ei avaudu nuorelle. Moni lapsi on saanut kasvaa täysin vapaasti; vanhemmat eivät joko halua tai jostain syystä pysty asettamaan rajoja lapsilleen. Liian usein vanhemmat koittavat olla lastensa kavereita, vaikka pohjimmiltaan nuori kaipaa auktoriteettia, jonka kieltoihin ja rajoituksiin voi hakata päätään."

"Kun vanhemmat ovat kavereita, lapsi ei saa olla lapsi, vaan hänen täytyy tehdä isoja päätöksiä ja ottaa vastuuta, joka ei hänelle kuulu."

Rautiainen kertoo esimerkin ajoilta, kun hän työskenteli koulukodissa.

"Kun vuosia myöhemmin olen nähnyt vanhoja oppilaita, ne on kiinnostuneita niiden opettajien kuulumisista, jotka piti tiukinta kuria. Kapinointi on nuorison tehtävä!"

Rautiainen toivoo myös, että kouluissa lisättäisiin mediakriittisyyden opettamista.

"Kaikki ei bole totta, mitä netissä sanotaan. Ja että osattaisiin suhtautua oikein väkivaltapeleihin ja muuhun roskaan."

Rautiainen ei haikaile 50-lukulaisten, ehdottomien kasvatusmallien perään, mutta joku roti olla pitää.

"Kun nuori on rähmällään maassa, pitää mennä kontalleen viereen. Mutta kun se nousee sieltä ylös, aikuisen pitää sanoa, että tästä jatketaan ääni per mies-periaatteella – ja minä olen se mies!"

Kaikkea ei pidä ymmärtää

Rautiaista harmittaa myös ylenpalttinen individualismi ja muista ihmisistä piittaamattomuus.

"Kaikki ovat tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksista ei puhu kukaan."

"Nykyisin liikennesäännötkin ovat muuttuneet ajovihjeiksi. Niitä noudatetaan, jos huvittaa. Ennen punainen valo tulkittiin stop-merkiksi, nykyisin se tarkoittaa sitä, että voit ajaa, mutta omalla vastuulla. Jos ajat jonkun päälle, niin voit joutua maksamaan, mutta sillä siitä selviää."

Eikä siinä kaikki – jokaiselle toilailijalle löytyy ymmärtäjiä.

"Nykyään kaikkea vain ymmärretään niin kauheasti. Minusta kaikkea ei pidä eikä saakaan suvaita. Mutta sanopa se ääneen, niin sua pidetään vanhanaikaisena tiukkapipona."

Rautiainen ei näe tulevaisuuttakaan kovin valoisana.

"Ikävä kyllä voi käydä niin, että kansa jakautuu kahtia sekä sosiaalisessa että moraalisessa mielessä. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka osaavat elää ja kasvattaa lapsensa järkeviksi kunnon kansalaisiksi, mutta miten käy niiden, joiden kasvatuksen resurssit eivät riitä? Ahdingossa olevaa ihmistä tulee auttaa yhteiskunnan taholta sekä taloudellisesti että henkisesti, jos hän itse todella haluaa selviytyä. Tämä ei ole rahakysymys – rahaa kyllä on, mutta nykyisten arvojen ajamana raha on kohdistettu muualle."

Miten sitten pitäisi elää?

"Omaa ja toisten ihmisten ainutkertaista elämää arvostaen ja kunnioittaen. Ajatellen tekojensa seurauksia etukäteen, ettei tarvitse jälkeen päin katua."

Näitä Suomi pelkää

Eriarvoistuminen
Epävarmuus
Ympäristön pilaantuminen
Hyvinvointivaltion romahtaminen
Maahanmuuttajien aiheuttamat ristiriidat
Liiallinen tehokkuus

(Lähde: Erilaisuuksien Suomi. Raportti suomalaisten asenteista 2001, EVA)

Zyskowicz älähti

Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz nostatti tunteita ottaessaan kriittistä kantaa ulkomaalaisasioihin alkukesällä pitämässään puoluekokouspuheessa.

Zyskowiczin viittaukset elintasopakolaisiin saivat suvaitsevaisuus-Suomen heti takajaloilleen. Ulkomaalaisista kun ei ole juurikaan saanut puhua muussa kuin positiivisessa mielessä Fadimen tapausta ehkä lukuunottamatta.

"Kaiken kaikkiaan ulkomaalaisasioista puhuminen on vaikeaa sen takia, että liikutaan herkissä kysymyksissä. Osittain puhutaan ihmisistä, jotka henkensä hädässä ovat hakeneet turvaa Suomesta. Näin ollen kaikki ulkomaalaisia koskeva kriittinen keskustelu saatetaan tulkita näidenkin ihmisten moittimiseksi, vaikka siitä ei olisi lainkaan kyse", Zyskowicz sanoo.

"Kritiikin tyrmääminen ei ole paikallaan, sillä erilaisista epäkohdista ja väärinkäytöksistä on voitava avoimesti keskustella, vaikka väärintekijät olisivatkin ulkomaalaisia. Kun en hyväksy sitä, että suomalaiset käyttävät sosiaaliturvajärjestelmäämme väärin, en luonnollisestikaan hyväksy myöskään sitä, että ulkomaalaiset näin tekevät."

Zyskowicz näkee yliherkkyyden johtuvan osittain siitä, että julkisen kriittisyyden pelätään ruokkivan rasistisia asenteita. Ongelmista vaietaan, vaikka Zyskowiczin mielestä meillä kaivattaisiin avointa keskustelua esimerkiksi siitä, millaista siirtolaispolitiikkaa itse asiassa pitäisi harjoittaa.

"Hyvä siirtolaispolitiikka tuottaa tänne ennalta tehtyjen suunnitelmien ja päätösten mukaisesti maahanmuuttajia, jotka ovat ammattitaitoisia, ahkeria ja yritteliäitä ihmisiä. He työllistyvät helposti omille aloilleen ja sopeutuvat hyvin yhteiskuntaamme."

"Huonoa siirtolaispolitiikkaa taas on sellainen, jossa turvapaikkaoikeuden ja sosiaaliturvamme väärinkäyttäjien sallitaan jäävän maahan siirtolaisina."

Pakolaiset ja siirtolaiset eri asia

Zyskowicz varoittaa sekoittamasta pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa toisiinsa.

"Täysin perusteettomasti Suomesta turvapaikkaa hakevia ihmisiä ei tulisi "palkita" sillä, että he saavat jäädä Suomeen tosiasiassa siirtolaisina. Näin kuitenkin käy sellaisissa tilanteissa, joissa pitkät turvapaikkaprosessit ja niihin liittyvät valituskikkailut johtavat siihen, että maasta käännyttäminen olisi epähumaania esimerkiksi sen vuoksi, että hakija on liian pitkään kestäneen prosessin aikana ehtinyt naimisiin Suomessa."

Zyskowicz myöntää, etteivät valtapuolueet ole aina kuunnelleet kansalaisia riittävän herkällä korvalla.

"Ääriliikkeiden menestys Euroopassa kertoo niiden esiin nostamien teemojen aidosta kannatuksesta kansalaisten keskuudessa. Kyse on usein myös protestista vakiintuneita puolueita vastaan. Näiden liikkeiden julkituomat epäkohdat kuten yleinen turvallisuus ansaitsisivat myös muiden puolueiden huomion."

Ulkomaalaispuheen jälkeen ministeri Eva Biaudet ehti ensimmäisenä älähtämään Zyskowiczille, että tämä on muukalaisvihaaja.

Onko Biaudet tiukkapipo – vai sinä?

"En usko, että meistä kumpikaan."

Raha tuhoaa moraalin?

Tutkija ja filosofi Olli Tammilehdon kotisivuista (http://get.to/tammilehto) voisi päätellä, että tässä on mies, joka ei paljon suvaitse. Artikkeliarkiston otsikoissa vastustetaan hierarkioita, alkuperäiskansoja polkevaa sivistynyttä maailmaa, Fiskarsin asfaltointia, suunnitelmataloutta, kapitalismia…

Kirjoituksistaan poiketen yllättävän leppoisaksi paljastuva Tammilehto haluaa alkajaisiksi muistuttaa, ettei suvaitsevaisuus ole sama asia kuin hyväksyminen.

"Ihminen voi olla hyväksymättä jotain asiaa, mutta jos ihminen on suvaitsevainen, hän usein sietää itselleen vastenmielisiä asioita, koska niiden takana on usein ei-toivottua käyttäytymistä selittäviä henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä."

"Moralisointi on helppoa, mutta hedelmätöntä. Ihmisten olisikin pyrittävä vaikuttamaan enemmän rakenteisiin kuin yksilöiden erheisiin", Tammilehto vinkkaa ja lisää samaan hengenvetoon, että älyllinen ahkeruus ja rakenteisiin paneutuminen johtaa suvaitsevaisuuteen.

"Arvostelun kärki osuu paremmin oikeaan, kun tietää, miten yhteiskunta toimii."

Tammilehto arvostelee kapitalismia kovin sanoin.

"Kapitalismissa ajatellaan, että oman edun ajaminen tuottaa hyvää myös muille. Minusta kuitenkin puhdas oman edun tavoittelu sotkee moraalin maailman, ja tämä johtaa lukuisiin ongelmiin."

"Kapitalismi on hyökkäys etiikan ja moraalin maailmaan. En hyväksy ajatusta, että yhteiskunnallisia päätöksiä tekeville ihmiselle riittäisi ohjeeksi ainoastaan oman tai yhtiön edun tavoittelu."

"Jos moraalista ei tarvitse välittää liike-elämässä ja ahneus on siellä hyväksyttävää, asenne heijastuu aivan varmasti myös tavallisten ihmisten elämään. Filosofiassa on esitetty ajatuksia, joiden mukaan taloudessa ja teknologiassa voitaisiin noudattaa eri normeja kuin yksityiselämässä, mutta elämähän on kokonaisuus, jossa kaikki nivoutuu yhteen."

"Etiikasta piittaamattomuus liukuu yksilötasolle, koska ihmisen tahto on heikko. Jos liike-elämässä voidaan tehdä eettisesti kestämättömiä päätöksiä, ajattelutapa kopioidaan yksityiselämäänkin."

Ja sen huomaa.

"Kysymys on normien sisäistämisestä. Jos normi on, että toisia ei saa tappaa, pitää asiasta nähdä myös toistuva käytännön malli. Mallien puuttuminen johtaa siihen, ettei normeista enää piitata – ja silloin välinpitämättömyyden kynnys on helppo ylittää."