Tässä lehdessä haastatellulta taiteilija Riiko Sakkiselta eivät ainakaan ajatukset lopu kesken.
Hän kertoo rakastavansa Yhdysvaltoja, pitävänsä Kyproksen light-kommunismista ja inhoavansa suomalaisten taiteilijoiden valittamista. Ja niin inhoaa varmasti moni muukin. Mutta ei siinä kaikki.
Julkisuuteen päätyvät taiteilijoiden kommentit tuppaavat olemaan naiivia diibadaabaa: “On kauheeta, että jotkut ovat köyhiä” (kaikkien muiden mielestähän köyhyys on tosi jees) tai valittavaa diibadaabaa: ”on se niin kauheeta kun yhteiskunta ei tue taidetta.”
Kauhistelun sijasta olisi mukava joskus kuulla realistisia ratkaisuehdotuksia. Esimerkiksi Sakkinen haluaisi uudistaa taideapurahajärjestelmää siten, että jokainen julkiseen museoon ostettu teos toisi taiteilijalle sovituksi ajaksi yhteiskunnallista tukea.
Uusia ajatuksia toivoisi etenkin pullamössösukupolven taiteilijoilta. Valitettavasti niitä tuntuu kuulevan vain harvalta (esimerkiksi Sakkiselta tai Sofi Oksaselta)
Luuri käteen ja soitto tänne, jos jollakin muullakin on (myös rohkeutta niiden esittämiseen).