Unelmasukupolvi

Heitä ei kiinnosta hyväpalkkainen ammatti, ei vakituinen työpaikka. He ovat uhka kansantaloudelle ja korkeakouluille, koska heille ei riitä hyvinvointivaltion määrittelemä hyvinvointi. He haluavat enemmän. He haluavat toteuttaa unelmansa.

Maassamme pesii pari-kolmekymppisten sukupolvi, joita ei turvattu elämä, status tai raha kiinnosta. Heillä on tarve toteuttaa itseään ja elää unelmaansa. Vaikka kaksi kolmannesta nuorista 15-29-vuotiaista aikuisista pitää tärkeänä pysyvän työsuhteen saavuttamista, ei sen tai rahan perässä juosta. Vain viidennes nuorista aikuisista pitää työn pysyvyyttä, korkeaa elintasoa tai keskitasoa parempaa palkkaa tärkeänä elämässään.

Maslow’n tarvehierarkia kääntyy päälaelleen. Turvallisuuden tai arvostuksen tarve jää taka-alalle. Jopa 60 prosenttia 25-29-vuotiaista ja yli 80 prosenttia korkeakoulututkinnon suorittaneista pitää sisältöä työn tärkeimpänä valintakriteerinä.

“Varsinkin pääkaupunkiseudulla sisältöä pidetään tärkeimpänä asiana työsuhteessa. Tämä selittyy ainakin osittain sillä, että täällä nuoret ovat koulutetumpia”, uskoo valtion nuorisoasiain neuvottelukunnan Nuoran pääsihteeri Pia Metsähuone.

Mielekkään työn perässä muutetaan maan ääriin tai sitten sellainen sorvataan itse. 15 prosenttia nuorista aikuisista pitää varmana tai mahdollisena yrittäjäksi ryhtymistä ja lähes 70 prosenttia 15-29-vuotiaista on valmiita muuttamaan työn perässä. Kolmannes nuorista uskoo lähtevänsä töihin ulkomaille asti. Kaksi kolmasosaa nuorista aikuisista pitää todennäköisenä, että joutuu urallaan vaihtamaan työpaikkaa useita kertoja

“Yhteiskunta on yksilöllistynyt. Entiset perinteiset arvot, perhekeskeisyys ja yhteisöllisyys ovat menettäneet merkitystään. Itsensätoteuttaminen ja omien yksilöllisten tavoitteiden merkitys taas on korostunut nuorten aikuisten elämässä”, kertoo Metsähuone.

Yksilöllisyyden tavoittelu näkyy myös nuorten arvojen koventumisena.

“Valtaosa nuorista on sitä mieltä, että syrjäytyminen johtuu omasta laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä. Nuorten aikuisten tiukka suhtautuminen kehitysapuun tai vaatimukset rangaistusten koventamisesta johtuvat juuri yksilöllistymiskehityksestä. Nämähän on aina käsitetty enemmänkin yhteisöllisiksi arvoiksi”, Metsähuone toteaa.

Nuorten aikuisten hakeutuminen vain mielekkäisiin ammatteihin johtaa kauhuskenaarioon. Tulevaisuudessa “huonoista” töistä joudutaan maksamaan huomattavan hyvää palkkaa, jotta työntekijöitä riittää. Uuden työvoiman tarve on Suomessa vuoteen 2015 mennessä noin miljoona henkeä. Eniten uusia työntekijöitä kaipaavat hoito- ja rakennusala.

“Paine on todellisuudessa jo olemassa. Esimerkiksi siivoojia tai puhelinmyyjiä on vaikea löytää pääkaupunkiseudulla”, toteaa Metsähuone.

“Tosin täytyy muistaa, että haasteellisia tai eksoottisia töitä ei riitä kaikille. Jotkut joutuvat mielestään huonoihin töihin. Työmotivaatio voi olla huono, jos nuoren päättäväinen unelma on tulla rocktähdeksi”, Metsähuone jatkaa.

Yhteiskunnan muutokset edesauttavat unelmien toteuttamista. Apurahaa tai tukea voi hakea nykyään mihin vaan, ja uusia ammatteja tulee jatkuvasti lisää. Vuonna 1987 Suomessa oli noin 8 000 ammattinimikettä. Viime vuonna listattiin jo lähes 10 000 ammattia. Lisäksi suurella joukolla nuoria aikuisia on nykyisin helpompaa, kun vanhempien varallisuus luo mahdollisuuden haaveiden toteuttamiseen. Tämä ylellisyys oli vierasta edellisille sukupolville.

Unelmasukupolven nuoret ovatkin tyytyväisiä omaan elämäänsä. Lähes kaksi kolmasosaa antaa elämälleen kiitettävän arvosanan ja taloudelliselle tilanteelleen vähintään kahdeksikon.

Kokeilunhalu ja unelmien tavoittelu on heijastunut myös opiskeluun. Sieltä täältä luettujen kurssien, vaihto-oppilasvuosien ja kahden tutkinnon samanaikainen suorittaminen nostavat valmistumisaikaa vuosilla. Opintoja hidastaa myös aktiivinen osallistuminen järjestö- tai muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Ainostaan 40 prosenttia yliopisto-opiskelijoista suorittaa maisterin tutkinnon ohjeellisessa viidessä vuodessa. Päättäjät pohtivat jo aikarajattoman opiskeluoikeuden hyllyttämistä. Intiassa itseään etsivä humanisti kun ei tuo tutkintoja laskevalle yliopistolle opintoviikkoja.

Suomalaiset uudet opiskelijat ovat iältään vanhempia kuin monissa muissa maissa. Vuonna 2001 lähes kaksikymmentä prosenttia Helsingin yliopistoon hyväksytyistä opiskelijoista oli vähintään 25-vuotiaita. Seuraukset ovat kauaskantoiset. Yhteiskunnan vaikuttajat murehtivatkin jo valmistumisen ja eläköitymisen välisen jakson lyhyyttä.

Unelmasukupolvea rahoitetaan vanhempien ikäpolvien tuloista. Vielä vuonna 1990 kahta kolmasosaa15-29-vuotiaista voitiin pitää suhteellisen hyvätuloisina. Nykyään jo 60 prosenttia ikäluokasta on pienituloisia.

Tulevaisuudessa työtekijät voidaan jakaa kolmeen osaan. Osa pääsee elämään unelmaansa rallikuskina tai kirjailijana, osa mielekkääseen ja antoisaan työhön..

Perässä tulevat ne, jotka tekevät työtä vain rahan takia.

Lähteet: Nuora, Nuorisobarometri 2002, Helsingin yliopisto, Tilastokeskus, Etla, Opetushallitus.

Unelma nro 1: Rock on rajaton riemu

Farkuissa roikkuu kaksi metrin pituista metalliketjua, ranteissa on kymmenen korua ja sormissa kuusi sormusta. Miehellä on pitkä, kaksihaarainen pukinparta ja kankkunen.

”Eilen tuli hieman otettua. Nyt olisi maistunut tasottava siideri, muttei ole oikein varaa siihen”, kertoo Tommi Salmelainen.

Hän on bändinsä Reprintedin kanssa ollut edellisenä päivänä levyttämässä Johnny Lee Michaelsin studiolla uutta omakustannesingleä.

Salmelaisella on ollut jo pienestä pitäen vain yksi unelma: rockura.

”Lukion sain käytyä, mutta sen jälkeen ainoa vaihtoehto oli musiikki. Siskoni löysi minusta kuvan, jossa poseerasin jo kolmevuotiaana sukkahousut jalassa ja muovinen maila kitarana”, naurahtaa Salmelainen.

25-vuotias muusikko sai ensimmäisen kitaransa neljätoista vuotta sitten, opetteli itsekseen soinnut ja alkoi tekemään musiikkia. Nyt kitaroita on viisi.

”En osaa nuotteja ja olen teknisesti huono soittamaan, mutta soittotekniikka onkin turhanpäiväistä. Laatikossa on vajaa sata biisiä, joista yksikään ei ole huono. Mielenkiintoisinta sävellysprosessissani on se, että oikeastaan kaikki kappaleet syntyvät suihkussa”, kertoo Salmelainen.

Eikä nyt mistään kellaribändistä puhuta. Vuonna 1994 Salmelainen perusti kolmen kaverinsa kanssa Reprintedin. Nyt yhtye on soittanut rockin pyhätössä, Tavastialla jo viisi kertaa ja päässyt lämmittelemään Bad Religionia sekä Dingoa. Bändi on tehnyt kahdeksan vuoden aikana useita demoja, omakustanne-ep:n ja -pitkäsoiton sekä vuonna 2000 Universalille levyn The Most Unbelievable Band in the World.

Rahaa elämiseen Salmelainen ja muut bändin jäsenet ovat saaneet kahden vuoden ajan eräältä promootiofirmalta, joka sponsoroi myös paria golffaria ja ralliautoilijaa.

”Saamme kuukausipalkkaa siitä, että teemme musiikkia. Summaa en saa sanoa, mutta jos menisin kaupan alalle töihin, palkkatasoni tulisi ehkä laskemaan.”

Salmelaiselle on rockelämä käynyt jo tutuksi. Kännissä ollaan ainakin kerran viikossa, tupakka palaa ketjussa ja aamu alkaa aikaisintaan puolilta päivin.

”Unelmani on konkretisoitunut. Olen oppinut ymmärtämään realiteetteja niin hyvässä kuin pahassakin. Menestys on kovan työn takana, jos sielläkään. Mutta olen narsisti, kuten vokalistit yleensä. En pystyisi olemaan mikään rivimuusikko. Bändistä on tullut elämäntapa. Vaikka kukaan ei kiinnostuisi meistä, jatkamme musiikin tekoa vielä 20 vuotta ihan vaan vittuillaksemme”, vakuuttaa Salmelainen hymyssäsuin.

Hän ei pidä uravalintaansa moraalisesti arveluttavana.

”Yhteiskunta suhtautuu nykyään myönteisesti omien tavoitteiden asettamiseen ja niihin pyrkimiseen. Kun saavuttaa tehdyllä työllä tietyn tilan esimerkiksi rockmuusikkona tai kirjailijana, sitä pidetään ammattina siinä missä muutakin.”

Rockmiehestä löytyy myös syvällisyyttä.

”Vaikka on hienoa uskaltaa toteuttaa itseään, niin omaan napaan tuijottaminen on nykyään liian muodikasta.”

Unelma nro 2: Juokse tyttö, juokse

Jasmina Glad asuu rivitanssista ja Grand Canyonista kuuluisassa Arizonassa. Hän opiskelee Northern Arizona Universityssa urheilustipendin voimin. 24-vuotias Glad harjoittelee aitajuoksua tartanilla joka päivä kahdesta viiteen tuntia. Aamun ensimmäiset treenit ovat jo puoli seitsemältä. Hän ei kuitenkaan kuulu maailman parhaimpiin 400 metrin aitajuoksijoihin, eikä mahdu edes SM-kisoissa palkintopallille.

“Olen ollut Suomen mestaruuskisoissa parhaimmillaan kuudes. Monet ihmettelevätkin, miksi tuhlaan aikaani juoksemiseen, vaikken ole edes huipulla. Maailman nopeimmat naiset juoksevat aidatun ratakierroksen 54-55 sekunnin pintaan, minulla kello pysähtyy 62 sekunnin paikkeille”, Glad kertoo.

Hänelle ei menestyminen ole tärkeää. Glad vain rakastaa juoksemista.

“Se on addiktioni. En ajattele juoksemista, kun olen terve ja pääsen treenaamaan joka päivä, mutta jos olen loukkaantunut tai kipeä, juokseminen pyörii päässä tauotta enkä pysty keskittymään mihinkään”, toteaa Glad.

Hänelle on tullut tarve kilpailla itseään vastaan.

“400 metrin aitajuoksussa on niin monta erilaista elementtiä, jotka pitää hallita. Se on ikään kuin haaste. Olen euforiassa rankan juoksun jälkeen, kun maitohapot jylläävät päästä varpaisiin ja oksettaa. Haluan myös nähdä, kuinka kovaa pystyn juoksemaan ennen kuin kroppa sanoo sopimuksen irti.”

Glad on juossut 6-vuotiaasta saakka. 1990-luvulla häntä pidettiin Kirkkonummen lahjana juoksulle ja hän sai oman valmentajan ollessaan 13-vuotias. Kun kaverit lähtivät juomaan lonkeroa yläasteen nurkan taakse, Jasmina lähti lenkille. Glad ei myöskään koskaan ollut “oikeissa kesätöissä”, koska kisakausi sattui aina kesälle. Hän ei myöskään matkustellut, koska treenit piti hoitaa. Silloinkin Glad juoksi, kun kaverit hankkivat opiskelupaikat ja kasvoivat isoiksi.

“Ystävät ovat nyt siirtymässä säädyllisiin töihin ja naimisiin, mutta minä se vain juoksen. Minua pidetään outona ‘superherona’, joka vain juoksee.”

Glad ei saa rahaa juoksemisesta. Hän joutuu tekemään ilta- ja viikonlopputöitä rahoittaakseen omaa unelmaansa. Päivääkään hän ei silti vaihtaisi pois.

“Olen tyytyväinen, jos 40-vuotiaana kykenen kävelemään omin jaloin. Kuitenkin toivon, että minne ikinä menenkään, voin aina vetäistä piikkarit jalkaan ja juosta. Jos tahtoisin rikastua, valitsisin jotakin muuta.”

Unelma nro 3: Kaikki paitsi teatteri on turhaa

”Unelman toteuttaminen on hirveän pelottavaa ja raskasta. Kertoessaan unelmasta toiselle on haavoittuvaisimmillaan. Sen jälkeen pitäisi olla vielä voimia toteuttaa se”, kertoo neljättä vuotta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva 25-vuotias Kaisa Koskinen. Hänen miehensä on it-alalla ja veljensä lääkäri. Koskinenkin haki lukion jälkeen opiskelemaan porvarilliseen ammattiin.

”Pyrin kahtena vuotena opettajakoulutukseen, mutten päässyt. Tiesin jotain olevan vialla, kun en kummallakaan kerralla jaksanut lukea kunnolla pääsykirjoja. Normaalisti olen säntillinen ja ahkera peruspuurtaja”, Koskinen sanoo.

Vasta kahden epäonnistuneen pääsykokeen jälkeen Koskinen tajusi, mitä hän haluaa tehdä – teatteria. Unelma hahmottui Helsingin ammattikorkeakoulun toiseksi viimeisenä hakupäivänä. Koskinen teki esittävän taiteenlinjan kirjalliset ennakkotehtävät yhdessä yössä ja pääsi ensiyrittämällä unelmiensa opiskelupaikkaan.

”Teatteria olen harrastanut jo 9-vuotiaasta asti. En hahmottanut omia halujani aiemmin, sillä olin aina ennen miettinyt, mitä muut ajattelevat minun haluavan. Nyt saan tehdä itseni näköistä teatteria, kirjoittaa tai näytellä.”

Lähipiiriltä hän on saanut lähes pelkästään positiivisia kommentteja uravalinnastaan.

”Isovanhemmat olivat ainoita, joiden mielestä teatteri ei ole kunnon työtä. Aluksi olin herkkä ja pelkäsin kaikkien ajattelevan samalla tavalla. Perheeltä saatu henkinen tuki oli tärkeätä. Taiteilijan pitää elää joko täysin yksin tai sitten hänellä pitää olla todella hyvä tukiverkosto”, kuvaa Koskinen.

Koskinen ei ole mikään julkisuuspakoisen taiteilijan prototyyppi.

”Voin hyvin ottaa rahat pois innokkailta. Kunhan kaikille tulee selväksi, että olen tehnyt jonkun esityksen vain rahasta. Jos tekee työtä, mistä pitää, ei se vähennä työn arvoa”, pohtii Koskinen.

”Jos on mahdollisuus toteuttaa itselleen tärkeää juttua, pitää se tehdä, saa siitä rahaa tai ei ja vaikkei se merkitse kellekään muulle mitään.”

Koskinen on kahdentoista ystävänsä kanssa perustanut kiertueteatteriryhmä Ilmi ö:n. Nuoren teatterin rahavarat eivät ole kummoiset ja sponsoreita pitää kerätä itse. Se ei kuitenkaan Koskista huoleta.

“Ehkä teen kymmenen produktiota ilman rahaa ja yhdenteentoista näytelmään saankin jo avustusta. Viikon olen aikatauluttanut niin, että maanantai on päivä, jolloin mietin, mistä saan rahaa, muina päivinä tehdään sitten taidetta.”