Se vaatii Jouko Turkkaa. Se vaatii Erno Paasilinnaa tai Aki Kaurismäkeä. Se vaatii kummallisen usein miehiä, joilla on niin suuri itsensäilmaisemisen pakko, että siitä ilmaisusta on joskus vaikea saada selvää. Taide vaatii sitä, että elämän keskipisteenä ei ole hauskanpitäminen. Taiteilija ei tykkää mistään. Kaikkein vähiten siitä, että hänestä tykätään.
The Smashing Pumpkinsien biisintekijä ja laulaja Billy Corgan on kunnon taiteilija. Hänellä on erittäin paha olla ja hän tekee siitä teille mielellään biisejä. Tosin hän ei usko, että te kuitenkaan tajuatte mitä hän loppujen lopuksi tarkoittaa. Asian varmistamiseksi, hän hukuttaa teidät käsittämättömään symboliikkaan ja keskiaikaiseen kansitaiteeseen, jotta voisitte olla ymmärtämättömiä edes hieman syvällisemmissä fiiliksissä.
Toisaalta tämä on varsin virkistävää, sillä eihän rock-musiikissa tästä pitänyt olla kyse. Eikä tainnut olla alunperin Smashing Pumpkinseillakaan. Läpimurtoalbumillaan “Siamese Dream” (1993) se oli jo toki keskivertoa rutkasti moniulotteisempi ja herkempi yhtye kuin monotoniset grunge-aikalaisensa. Se teki kyllä rouheisiin kitaravalliin puettuja tarttuvia hittejä, mutta myös kokeili rajojaan hyvin vivahteikkaissa ja kauniissa paloissa.
Jo seuraavalla albumillaan “Mellon Collie and the Infinite Sadness” Pumpkinsit latasivat tupla-ceedeelliseen totaalista proge-henkistä mahtipontisuutta, jossa yhtä usein kuin osuttiin maaliin eksyttiin vieraannuttavaan ego-trippailuun. Edellisellä albumilla “Adore” yksinkertaistettiin soundia vaihteeksi kohti gootimpaa synkkyyttä, päätyen ikävästi melko puisevaan paukutteluun.
Miehistövaihdosten, yliannostusten, riitelyn ja megalomanian keskellä nokkamies Billy Corgan on saanut nuottinsa uudelleen järjestykseen. Vuosikausiin oli vaikea muistaa, mistä Smashing Pumpkinseissa alunperin olikaan kyse ja miksi heistä voisi ajatella pitävänsä. “Machina” palauttaa nämä perusasiat mieleen: kitarat surisevat komeasti, kertosäkeet kietovat otteeseensa ja Corganin ahdistuu vaihteeksi jokseenkin kiinnostavasti. Edes hänen jokseenkin rasittava tapansa enemmänkin narista nenäänsä kuin laulaa ei häiritse ihan mahdottomasti.
Vaikka Corgan on mielestään täysin ylivertainen nero, niin tämä pakkomielle häiritsee “Machina”-albumilla vain ajottain. Tottakai turhia rönsyilyjä on siellä täällä. Lisäksi albumin kuunteleminen hiljaa tai huonolla äänentoistolla on mahdotonta; biiseistä ei saa mitään selvää, vaan ne muuttuvat sähköiseksi puuroksi. Koska nämä seikat ovat varmasti itsetarkoituksellisia, niin ajoittain ei voi kuin tuntea hyvää oloa siitä, että Billy-boy tuntee niin pahaa oloa.
Smashing Pumpkins on siis pateettinen, tosikkomainen ja maanisuuteen asti omaan mahtavuuteensa uskova yhtye. Mutta sillä on myös kyky tehdä hienoja biisejä, kutsua kuuntelijat omaan maailmaansa ja saada heidät tuntemaan olonsa viehättävällä tavalla melankoliseksi. Tosin 65 minuuttia on annoksena melkoisen holtiton tällaista meininkiä. Jossain vaiheessa keskellä yhdeksänminuuttista biisiä tulee yllättäen ikävä Keith Richardsia, jolle sana “art” merkitsi vain Arthurin lempinimeä.
Mutta taidettahan ei tehdä siksi, että se olisi pelkästään helppoa ja kivaa. Ei kai sen kokemisenkaan siis pitäisi olla sellaista.
23 kommenttia
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Smashing pumpkins on kyllä TODELLA hyvä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Pari vuotta sitten nää tais tehdä jonku hyvän biisin?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Onneksi Smashing Pumpkins ei jatkanut Adoren linjoilla vaan teki todella hienon levyn. Miksi heidän pitää juuri nyt hajota?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
iha paska. no eiku...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
upeaa, upeaa, upeaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Onhan tämä ihan kelpo levy, mutta bändistä saa aika väsyneen oloisen kuvan. SP on minulle ehkä tärkein yhtye mitä olen koskaan kuunnellut, joten vaikea antaa huonoa arvosanaa tällekkään...
Mutta, mutta. Mielestäni Adore oli parempi ja SP:n käyrä on ollut MC&IS:sta asti hiukan laskeva. Levyllä ei ole oikeastaan yhtään 1979, Soma tai Thru the eyes of ruby:n veroista raitaa. Vituttaa kyllä rankasti, kun en päässyt keikalle!!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
ei ehkä se kaikista jumalaisin lewy, mutta rakas kumminkin. keikan jälkeen maistuu 1000x paremmalta!!!!!!!!!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
tämä on sitä taidetta.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Adore oli pettymys, tämä taas sitä mistä SP:ssä tykkään. Ei kokonaan, eikä Siamesen veroinen, mutta kyllä sitä kummasti kuuntelee päivästä toiseen. Stand Inside Your Love saa kylmät väreet kulkemaan selässä...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
toiseksi paras. siamese dream elelleen number one. i of the mourning on aivan tajuton.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Mitkään sanat eivät riitä kertomaan sitä miten paljon diggaan Smashing Pumpkinsia. Ensi kuuntelu lienee ollut käännekohta elämässäni. Löysin itseni teksteistä. MCIS kolahti täysillä. Adore oli ihan jees, Mutta Machinassa palattiin tosiaan peruslinjoille. Heti lähes vuoden kuuntelun jälkeen alan päästä kärryille sanoituksista. Jess. Tosin biiseissä on eri tasoja joista helpoimmat ovat kuin lukisi lehteä. Psyykkisesti oireileville.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Sp:n vahvin valtti on aina ollut se, että Corganilla on kyky tehdä biisejä joiden runko on nin vahva että ne voidaan sovittaa lähes miten tahansa ja ne silti kuulostavat hienoilta. Toisaalta Sp:n levyillä on jokaisella joitain biisejä jotka eivät sitten yllä tälle tasolle... Machinalta löytyy biisejä molempiin luokkiin, kuitenkin niin, että heikoimpia esityksiä on vain pari. Suosikkeja The Imploding Voice ja Age of Innosense. *vinkki* ladatkaa Napsterista tai jostain uudet Real Love ja Untitled- biisit- upeita molemmat.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
22.1.2001 19:32
Käykää katsomassa levyn merkitys osoitteesta www.smashingpumpkins.com
Kaunis tarina. Loisto levy.
May The Smashing Pumpkins rest in Peace.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Didd
25.10.2002 15:19
Nääh... Kyllähän tuota kuuntelee, mutta Smashingeilta ei ole tullut Melon collien jälkeen mitään hyvää. Hajotakin voisi... ainakin kun takana on yksi hyvä levy... korjaan LOISTAVA... mutta se ei siis ole tämä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Hoopi
25.10.2002 15:19
Huono !
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Hoopi
25.10.2002 15:19
Huono !
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
nunsku
25.10.2002 15:19
Adore oli surkea. Machina jatkaa jälleen sitä tuttua,loistavaa Pumpkins-linjaa,vaikkei olekaan ihan Siamese Dreamin veroinen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
cEm
25.10.2002 15:19
Mukavan masentavaa musaa. Kyllä tätä jaksaa kuunnella.. vaikkei ihan joka päivä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
dead eyes
25.10.2002 15:19
Loistava, kuten kaikki muutkin Smashing Pumpkins-levyt. Miksi niiden piti mennä hajoamaan!!?? :-(
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Seiväs
25.10.2002 15:19
Maailman väärinymmärretyimmän bändin väärinymmärretyin albumi. On jokseenkin huvittavaa lueskella juttuja joissa Corgan laitetaan jonkin oudon narisevan mököttäjäpaskiaisen rooliin ihan pelkkien ennakko-odotusten ja stereotypioiden vuoksi ja unohdetaan pääasia, eli musiikki siinä sivussa kokonaan. Varsinkin nyt kun tarina Machinan takana pitäisi olla jo kaikkien kiinnostuneiden tiedossa, ihmetyttää kansan perusnegatiivinen asenne entisestään. Ohjeeni onki: Kuunnelkaapa se levy nyt toisenkin kerran! Voi olla että se vie vähän kauemmin aikaa ennenkuin kaikki aukeaa, mutta on se sen arvoista.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
homunculus
27.11.2003 10:02
Mielestäni Machina on Pumpkinsien paras levy, ja samalla yksi parhaita kuulemiani levyjä. Varmasti top 5:ssä. Biisit ovat yksinkertaisesti helvetin hyviä, pidän myös tuotannosta. Machinaa on arvosteltu liiasta konemaisuudesta ja ns. tekotaiteellisuudesta. Itse en huomaa levyssä kumpaakaan, vaikkakin Corganin yritys luoda uusi Pink Floydin Wall ei välttämättä levyn tarinan puolesta oikein onnistunut.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Pom Andra
29.5.2004 11:23
Mielestäni bändi on aivan loistava. Keulahahmo Billy Corgan on omalla sairaalla tyylillään uskomattoman seksikäs ja salaperäinen. Pidän vallan paljon.
Vastaa kommenttiinJa ääni..persoonallinen. Aivan ihana. Pakko antaa täydet tähdet.
Vastaa kommenttiin
deps
26.7.2004 18:55
Billy Corgan (Thom Yorken jälkeen vuosikymmenen lahjakkain rockmuusikko) oli 90-luvun nero jonka ahdistus oli aivan jäätävää. Ja tämä levy. Ei mikään helppo tapaus, mutta silti aivan upea rock levy.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin