Lavaklubi tarjoilee vapaiden pienryhmien ja esiintyvien artistien tekemää esittävää taidetta olohuonemaisessa maisemassa Kansallisteatterin alakerrassa. Nyt Lavaklubilla nähdään Jalostamo-kollektiivin jalostama Muutama sana Ullasta -näytelmä.
Näytelmän käsikirjoittaja Eeva Turunen, kerro meille Jalostamosta!
Jalostamo on teatteriammattilaisten yhteistyökollektiivi, joka toteuttaa kokeilevia uuden ajan esityksiä. Muutama sana Ullasta -esityksen ohjaa Valto Kuuluvainen. Lavalla nähdään näyttelijä Elisa Salo, ja ryhmäämme kuuluu myös äänisuunnittelija Maura Korhonen. Esityksessä on keskeinen rooli sämplerillä; tuntui alusta alkaen perustellulta rakentaa miljöötä ja tunnelmia nimenomaan äänellä, koska henkilö kuvittelee paljon.
Miksi aloit tekemään esitystä tästä aiheesta? Miten esitys sai siis alkunsa?
Elisa Salo kysyi minulta kesällä 2013, kirjoittaisinko monologitekstin. Minulla olikin sattumoisin jo idea hahmollaan: halusin kirjoittaa assosioivasti etenevän tekstin yksinäisyydestä, takertumisesta ja pakkomielteistä, kohtaamisen tarpeesta ja pelosta sekä omamaailmaisesta fantasioinnista. Halusin kirjoittaa lapsuusmuistoista, haukkahenkarista, vara-avaimesta, Anne-nukesta, voisarvista, pianomatineasta, jättösarvista, kirjohuivista, riisihäröistä, saluunan ovista.
Tekstin puhuja innostuu opiskelutoveri Ullasta, joka täyttää koko maailman. Minua kiehtoi päänsisäisen puheen tutkiminen sekä todellisuuden ja kuvitelman raja. Milloin lipsutaan varsinaisten mielenterveysongelmien puolelle, milloin taas kyse on haaveilun sävyttämästä yksin viihtymisestä, leikkimisestä?
Kirjoitatte esittelytekstissä, että ”nuori nainen on linnoittautunut kerrostaloasuntoonsa ja alkaa vähitellen kadottaa otteensa todellisuuteen.” Mikä meidät saa linnottautumaan, kun kuitenkin kaipaamme toista ihmistä?
Esitys koskettelee tämän päivän urbaania yksinäisyyttä – sitä, miten omasta ahdistuksen ja depression ja välillä omnipotentin sisäisen puheen sävyttämistä puitteista on toisinaan hankala lähteä todelliseen kohtaamiseen. Kuka hyväksyisi minut tällaisena? Kenet itse hyväksyn? Uskaltaudunko sosiaaliseen tilanteeseen, jota en voi täysin kontrolloida? Esitys on selviytymistarina, joka pureutuu oman elämän lavastamiseen ja kuvittelemiseen, neuroottiseen tilanteisiin valmistautumiseen, illuusioihin ja kaipuuseen. Missä kulkee haaveilun ja ylilyövän itsekeskeisyyden raja? Milloin on oikea hetki lähteä ulkomaailmaan? Mikä on harhaa, mikä itsen huvittamista?
Kenen pitäisi nähdä Muutama sana Ullasta?
Kohderyhmää ei ole rajattu tiukasti, mutta uskoaksemme esitys koskettaa erityisesti pari-kolmekymppisiä. Kiertävän esityksen kohderyhmiä ovat mm. mielenterveyskuntoutujat ja nuoret aikuiset. Uskon kuitenkin, että monen ikäiset voivat samaistua päähenkilöön esimerkiksi tyhjän, mielikuvituksen täyttämän elämänvaiheen kautta tai löytää hänestä jotain muuten tuttua. Yksi tarttumapinta voi liittyä päähenkilön narsistisesti sävyttyneeseen sisäiseen puheeseen; narsististen piirteiden pohtiminen tuntuu ajankohtaiselta yhteiskunnassa vallitsevan arvomaailman vuoksi. Toki narsismia on meistä jokaisessa.
Mistä luovuus tulee?
Minulle on kirjoittajana ensisijaista tarkkailu – muiden ja itsen. Pitää kulkea silmät ja korvat auki, taltioida tarkkoja havaintoja, pureutua siihen, mikä kiinnittää huomion. Linnoittautuminen ei minun tapauksessani toimi, vaan tärkeää on maailmaan lähteminen ja erilaisten miljöiden kokeminen ja ihmisten tapaaminen. Olennaista itselleni on se, että kirjaan asioita ylös vailla tiukkaa itsekritiikkiä. Myöhemmin tekstimassasta löytyy jyviä.
Muutama sana Ullasta Lavaklubilla 5.2. saakka.
Julkaistu alunperin Extempore Kulttuuriblogeissa.