Jonna Kosonen (se vaalea) ja Erin Koivisto (se tumma) ovat pitelemättömiä. He puhuvat toistensa päälle, he puhuvat puoliksi englantia, he puhuvat puoliksi kursiivissa. Heiltä loppuvat sanat koko ajan kesken, joten he tehostavat puhettaan alituiseen ilmeillä ja eleillä. He saattavat keskeyttää haastattelun sännätäkseen ikkunaan äänekkäästi ihailemaan ohi lyllertävää kääpiövillakoiraa. He juovat maitokahvia isoista kupeista, joihin voisi hukuttaa pienen jyrsijän, ja antavat kylkiäiskonvehtinsa minulle, koska he ovat aina laihiksella. "Me ollaan aina laihiksella", he sanovat.
Jonna ja Erin ovat kulkeneet kuitenkin pitkän matkan. Itä-Helsingin Vartiokylässä koulunsa käynyt kaksikko nousi 1995 esille MTV:n traagisesta kykyjenetsintäohjelmasta Kiitorata, joka nosti esille myös Anna Eriksonin, tuon Suomen Mariah Careyn. Nylon Beatin kaksi ensimmäistä levyä - Nylon Beat (1996), Satasen laina (1997) - myivät molemmat platinaa (eli yli 40 000 kappaletta), englanninkielinen Nylon Moon (1998) jäi 10 000 kappaleeseen. Ulkomaan projektit ovat nyt jäissä, vaikka Like A Fool ylsi Japanin singlelistan sijalle 35 ja on tälläkin hetkellä Etelä-Korean listaykkösenä paikallisen SES-yhtyeen esittämänä coverina. Nyt heidän katseensa ovat Suomessa ja uudessa Valehtelija-levyssä.
Popin luonteesta taidemuotona kertoo jotakin se, että vuoden 1999 ensimmäisen hienon poplevyn takana on kaksi hupakkona pidettyä lapsityttöä ja perheellinen, keski-ikäinen, vanhan koulukunnan iskelmätuottaja. Jonna, Erin ja säveltäjä Risto Asikainen ymmärtävät sen syvän totuuden, joka kätkeytyy lauseeseen "Nan nan naa nan nan naa nan nan naa....jei jee" (Viimeinen). Valehtelija on niitä levyjä, joita soitetaan repeatilla kaksi viikkoa.
Siis tuote? Kyllä ja ei. Kaikkien popprojektien lailla Nylon Beat on tuote, mutta tämä kaksikko on hyvin pitkälle suunnitellut omat käärepaperinsa. He hylkäsivät MTV:n heille räätälöimän Hot Kiss -nimen, leikkauttivat vuosi sitten hiuksensa ilman lupaa niin että promokuvat menivät uusiksi ja otattivat mehukkaita värikuvia kaipaavan levy-yhtiönsä toiveiden vastaisesti uuteen levyyn mustavalkoiset kannet. Kun levy-yhtiön herrat ottivat Jonnan ja Erinin puhutteluun tyttöjen kasvaneen elopainon vuoksi, he vain kehottivat miehiä tarkkailemaan omia vyötärönseutujaan.
Epätrendikkäät tytöt
Ikään kuin lopullisena osoituksena rockpiirien hyväksynnästä Nylon Beat heitti kolmen biisin pienoiskeikan YUP-yhtyeen säestämänä rocklehti Rumban pikkujouluissa. Lehden surrealistisessa sisällysluettelossa Jonna ja Erin ovat seikkailleet jo vuoden verran. Jonna ja Erin väittävät jännittäneensä Rumba-keikkaa enemmän kuin mitään muuta esiintymistä lukuunottamatta euroviisukarsintoja, koska "kerrankin yleisö kiinnittäisi enemmän huomiota siihen miltä he kuulostavat kuin näyttävät" (mikä on sinänsä aika liikuttava harhaluulo keskimäärin kolmikymppisisistä, 90-prosenttisesti miehistä koostuvista rocktoimittajista).
Mutta miksi Nylon Beat menee perille rockyleisölle, joka ei suin surminkaan tunnustaisi pitävänsä esimerkiksi Aikakoneesta?
"Syy on periaatteessa aika selvä. Henkilöitä ei ole profiloitu, heidät on osattu jättää sellaisiksi kuin he ovat. Musiikillisesti ero esimerkiksi Aikakoneeseen on aika vähäinen, joten vastauksen täytyy piillä luonteissa", uskoo Rumban päätoimittaja Ilkka Mattila.
"Kai se on yhdistelmä kaikkea. Kaikki mitä Jonna ja Erin tekee, muuttuu katu-uskottavaksi. Mä en keksi ketään toista artistia, joka pystyisi laulamaan monia Valehtelijan kappaleita. Kirjoittaa niille mitä hyvänsä, se muuttuu uskottavaksi niiden suissa. Niin käy, kun on mieletön karisma ja kaikki toteutetaan tuhannella", sanoo Risto Asikainen.
Jonnaa ja Eriniä moinen rock/pop-luokittelu ei kauheasti kiinnosta, ei tietenkään.
Jonna: "Me ollaan lollipoppia. Me saatiin huijatuksi, että me ollaan rokkia, kun tuon levyn ensimmäinen sinkku oli rokkia. Toki mun mielestä on kivempaa, että me ollaan saavutettu tää kind of suosio tällä tavalla kuin jos olisi vain luukutettu ja luukutettu meistä koko ajan. Kaupungilla monet tulee sanomaan, että ennen ne ei tykännyt meistä mutta nyt ne tykkää, kun me ollaan toisenlaisia. Mä olen aina ihan häh, että miksi sä mulle ton kerrot, ei me mun mielestä olla koskaan huonoja oltu. Mutta sen mä sanon jo etukäteen, että jos se meidän keikka Tavastialla menee hyvin, siitä mä tulen ylpeäksi. Se nousee mulla päähän. Sen mä tiedotan jo nyt."
Ehkä Jonnan ja Erinin suosio johtuu heidän tavallisuudestaan. Mutta kyseessä ei ole tavallisuus banaalisuuden synonyymina, mikä viittaa harmauteen, kapeneviin horisontteihin ja poikkeuksellisen puutteeseen. Ei, Jonna & Erin ilmentävät tavallisuuden taianomaisuutta: he ovat niin sanottuja tavallisia ihmisiä värikkäimmillään. Heidän ympärillään ei näy rakennustelineitä. Jonnaa ja Eriniä eivät trendipaikat kiinnosta, heidän valtakuntaansa ovat muoviset hampurilaisravintolat ja hysteeriset ostoskeskukset. Haastateltaessa Jonnalla on yllään tummansininen toppahaalari, Erinillä maastokuvioinen karvalakki, virttynyt maitokahvinvärinen neulepaita ja sen alla vaaleanpunainen aluspaita.
Jonna: "Mä en tykkää trendimestoista, koska me ei olla trendikkäitä. Me ollaan ihan tavallisia, me ei erotuta katukuvasta mitenkään toisin kuin rokkistarat, jotka kävelee tuolla pakkasessa nahkahousuissa."
Erin: "Me ollaan tosi down to earth. Kun me tehdään trendijuttuja, niin kuin nyt juodaan cafe au laitia, se johtuu siitä että me pidetään siitä eikä siksi että se on trendikästä."
Yksi suosion salaisuus on Nylon Beatin tyttöjen lapsenomaisuus. Ja kuten kaikki lapset ja lapsenomaiset, Jonna ja Erin eivät ole loppujen lopuksi kovin kiinnostuneita siitä, ottavatko muut osaa heidän leikkiinsä. Nylon Beatin matkan varrelle piiputtaneet kollegat Mascara, Sitruunapippuri ja Plus olivat tyrkyllä, mutta Jonna ja Erin pitävät yleisön kosiskelun sijasta hauskaa omassa maailmassaan. Suljettu ovi kiehtoo aina enemmän kuin avoin. Kokevatko he itse olevansa lapsia vai aikuisia?
Jonna: "Lapsia ilman muuta. Tai pikemminkin nuoria. Joku kysyi, että haittaako meitä alituinen tytöttely. Ja mä olin, että ei tietenkään, mä olisin ihan kauhuissani, jos joku sanoisi mua naiseksi. Se on vähän kuin joku äiti sanoo metrossa lapselle, että ´täti suuttuu jos sä riehut siinä vieressä koko ajan´. Tekee mieli vastata, että enkä suutu ja että mä en ole täti. Muuten me ollaan kyllä oman itsemme pomoja, mitä ihmisen harvoin on tässä iässä. Me ollaan vastuuntuntoisia ja osataan hoitaa asiamme. Mun mamini, 71-vuotias sikahyvä tyyppi, on sekin ihan tyttö. Jotkut taas on naisia jo 15-vuotiaina."
Ammatilliset tytöt
Kaiken tytöttelyn keskellä on kuitenkin helppo unohtaa, että Jonna ja Erin ovat loppujen lopuksi piinkovia ammattilaisia. He pitävät sitoumuksensa, laativat itse aikataulunsa ja toimivat vastuullisemmin kuin monet pitkän linjan rockyhtyeet.
Jonna: "Joku sanoo meitä muusikoiksi, mutta eihän me olla muusikoita to-del-la-kaan. Meille muusikko on arvonimi. Jos meistä tulisi joskus muusikkoja, se olisi todella hienoa. Mutta ei me oikein olla kiinnostuneita sellaisesta. Me ollaan viihdyttäjiä."
Jonnan ja Erinin ammattitaitoa kehuu myös Risto Asikainen. Voiko hän sanoa oppineensa mitään heiltä?
"Ainakin sen, että nuorissa on tulevaisuus. Jos noihin tyttöihin ei pysty luottamaan, niin ei mihinkään. Niistä näkee, miten upeita tyyppejä nuoret ihmiset voi olla. Mutta mihin se sitten häviää? Sen kun tietäisi."
Ammattitaitoon kuuluu myös ammattiylpeys. Nylon Beatin Umm mam maa hävisi vuoden 1998 Euroviisu-karsinnoissa Edean tyylittömälle ja tekotaiteelliselle, Lundia-hyllykön lailla rakennetulle etnohölynpölylle. Kun kysyn, kuinka he olisivat omasta mielestään pärjänneet Euroviisuissa, vastaus tulee epäröimättä.
Erin: "Hyvin."
Jonna: "Mä löisin vetoa, että me oltaisiin oltu viiden parhaan joukossa. Aivan varmasti. Me oltaisiin tultu sinne tanssijoiden ja taustalaulajien kanssa. Meillä olisi ollut show. Mä tiedän, että me oltaisiin voitu voittaa se. Tai no jaa, se transseksuaali oli niin iso juttu, että se olisi voinut silti voittaa. Mutta viiden joukossa, ihan saletisti."
Viimeisen vuoden ajan Nylon Beat on ollut todellinen hitti myös homoklubeissa. Tämä on Nylon Beatin taustaryhmän tiedossa: sen kuulee Valehtelijalle sisältyvästä, kundikaverinsa kanssa bailaavasta hitsarista kertovasta Paikka palaa -kappaleesta, joka lienee Suomen ensimmäisiä ei-ironisia homodiskokappaleita. Mutta miksi näin on, siitä tytöillä ei ole aavistustakaan.
Jonna: "Ihan sama juttu, kun mä olin DTM:ssä katsomassa Drag Queen -skabaa, ne kaikki rakasti Paula Koivuniemeä yli kaiken. Ja Paula Koivuniemi, herrajumala, se on upea nainen. Miksi se on niiden favourite? Eihän se miltään miesnaiselta näytä."
No, Paula Koivuniemi kuuluu aika luontevasti diivaperinteeseen, jota homot ovat aina rakastaneet. Diivoissa on aina jonkinlaista ylväyttä ja traagisuutta, mikä on aina vedonnut homoihin.
Jonna: "Ehkä me ollaan sitten se toinen puoli. Ehkä ne tykkää meistä, koska me ollaan tyttömäisiä hössöttäjiä. Alkuaikoina meillä oli tietysti kaikkea satiinivaatteita ja muita ärtsyjä juttuja, joista ne diggaa."
Homojen lisäksi Nylonien karisma tehoaa myös heteroihin, jotka äänestivät Rumban äänestyksessä kaksikon vuoden seksiobjekteiksi. Erityisesti Jonnaa ja Eriniä miellyttää se, että kakkoseksi jäi Janina Frostell.
J: Must on ihanaa, että se ei ole vaan ulkonäöstä kiinni, että se on myös attitude-juttu. Joku Janina Frostell, haloo!, se on Suomen kaunein nainen, varmaan koko Euroopan. Mä olen nähnyt sen livenä ilman meikkiä ja mä olin täysin puleerattu, mutta mä tunsin itseni niin rumaksi. Meidän tekniikkamiehet tärisi kiihkosta, kun ne pääsi tarjoamaan sille tulta. Meidän piti koko ajan viittilöidä niille, että hei, meitä teidän pitäisi kuvata."
Jonna ja Erin ovat yksikkö. Haastatteluissa heidän jokainen repliikkinsä on laukauksen sijasta toiselle tarkoitettu syöttö. Heillä on sama ystäväpiiri. Heidän on vaikea kuvitella ammatillista tulevaisuutta ilman toisiaan. He suunnittelevat tulevansa raskaaksi yhtä aikaa. Tulevaisuus on nailonia.
Tie kriitikoiden sydämiin
Ajat muuttuvat, niin myös mielipiteet. Tässä Rumban kriitikoiden mielipiteitä Nylon Beatin uran varrelta. Toinen suomalainen rocklehti, kuukausittain ilmestyvä Soundi, ei toistaiseksi ole alentunut yhtyeen levyjä arvostelemaan.
´96 "Suomessakin osataan käskyn käytyä runtata kasaan teknoa tai ainakin jotain sinne päin kallistuvaa. Nylon Beatin tytöt painottavat paistinpannutunnelmaa henkivässä laulussaan, että ´et tarttua kiinni saa´. idea on hellyyttävä, suorastaan liikuttava ja esitys samaa tasoa. Mutta jos teflon-pintaa vähänkin naarmuttaa, siihen tarttuu kaikki mahdollinen munasta makaroniin"
(Rumba 9/96 Teflon Love -singlestä)
´96 "Teflon Loven ´ja me yhdessä jäätiin jälkkäriin sun kaa´ menee vielä läpi hellyyttävänä teiniromantiikkana, mutta samassa yhteydessä olevan cool-sanan köäyttö substantiivina on pelkästään kornia, eikä itse lauluakaan tahdo kestää kolmannen kerran jälkeen".
(Rumba 11/96 Nylon Beat -levystä)
´97 "Onhan albumi paikoin hölmö, korni ja sietämätönkin, mutta tähtihetket toimivat kohderyhmänsä ulkopuolellakin."
(Rumba 9/97 Satasen laina -levystä)
´98 "Pari pientä tyylivirhettä eivät kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että Valehtelija on loistava levy. Siis erittäin hyvä, muttei vielä täydellinen. 9/10"
(Rumba 1/99 Valehtelija-levystä)
Nylon talk
Erin: "Syötiin japanilaista ruokaa..."
Jonna: "Koko viikko..."
"Hei, me oltiin todella kohteliaita..."
"Me oltiin todella kohteliaita. Samaan aikaan siellä oli yksi englantilaisbändi, joka söi Mäkissä koko ajan, ja ne japanilaiset loukkaantui siitä niin paljon. Matkan lopussa japanilaiset kiitti meitä niin ihaniksi, kun me oltiin koko ajan syöty niiden ruokia."
"Ja me oltiin:
Jes! Jes! Meidän kärsimyksellä oli tarkoitus."
"Kyllä mekin käytiin Mäkissa. Me käytiin joka päivä japanilaisessa ja Mäkissa, Mäkissa aina salaa sen japanilaisten jälkeen. Sanottiin aina olevamme laihiksella siellä japanilaisravintolassa ja sitten mentiin Mäkkiin."
"Vikana päivänä me shoppailtiin Tomokon (japanilaisen levy-yhtiön edustajan) kanssa ja vaadittiin, että meidän on ihan pakko käydä kerran japanilaisessa Mäkissa. Sehän on kulttuurijuttu! Eri maissa on erilaisia Mäkkejä!"
"Sitten Tomoko tuli meidän kanssa safkaamaan ja me oltiin ihan...(Jonna demonstroi ekstaattista hampurilaissyöntiä). Kehuttiin koko ajan, että tää maistuu paljon paremmalta kuin Suomessa."
"Japani oli tosi söpö maa."
"Ainoa, mistä mä en tykännyt siellä, oli että mä olin kokoa XL. Se oli ihan kamalaa. Ja me ei oltu edes mitään läskejä silloin. Nyt me ollaan, mutta silloin ei oltu."
"Siellä oli sellainen kauppa kuin Kiddie´s World, mistä me ostettiin kauheasti kamaa. Suomessahan se on tosi trendikästä, kun on japanilaista tekstiä tavaroissa. Mutta siellä oli tietenkin sitä tekstiä ihan kaikessa. Ne katsoi meitä ihan... (irvistää)... kun me ostettiin kaikkea lastenlehtiä ja muita. Me otettiin Mäkin mainoskin, kun siinä oli makeeta japanilaista tekstiä."
"Toki meitä opastettiin kauheasti käyttäytymisessä. Sanottiin, että ei saa näyttää jalkapohjiaan ja että käyntikortit piti ottaa vastaan oikealla kädellä ja lukea nimi ääneen ennen kuin laittaa syrjään."
"Ja vitsi, että ne japanilaiset sääti. Kun mä kysyin, että onko kallista soittaa kännykällä Suomeen, ne neuvotteli tällä tavalla yli viisi minuuttia: (imitoi japanilaista puhetta minuutin verran). Sitten vastaus oli, että it depends. Kiitti vaan. Kundit oli makeita, kun ne hihitti koko ajan. Ne oli niin kauniita."
"Ja tytöt kanssa. Mä tunsin itseni kromosomihirviöksi, vaikka mä oon tosi lyhyt, 159 cm. Samassa hotellissa oli Ocean Colour Scene (Englannissa menestynyt Oasis-henkinen jätkäbändi). Ne oli ihan ää-liöitä. Kauheeta kännäystä ja vittuilua kaikille. Me oltiin yhtä aikaa niiden kanssa hississä, ja ne kattoi koko ajan mua. Kun ne huomasi, että mä ymmärsin englantia, yksi niistä sanoi toiselle, että she´s alright. Ja mä olin ihan että öh (näyttää keskisormea), dream on partner..."
"Mutta ne olikin rokkia."
"Niillä oli asennetta."