Reveal

Jokaisella rockikonilla on joutsenlaulunsa.

Beatlesilla joutsenlauluksi nousi Let It Be, Nirvanalla se oli haulikon piippu, Beach Boysille se oli Beatlesin Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band.

Michael Stipen ankeankyyninen lauluääni itse asiassa on kuulostanut joutsenen laululta jo ensi levytyksistä asti. Varsinaisena joutsenlauluna pidettiin kuitenkin Up-albumia, joka ilmestyi 1998. Sen jälkeen, REM nyt kertoo, yhtye oli tuskin puheväleissä. Rumpali jätti yhtyeen ryhtyäkseen maanviljelijäksi.

Mutta promootiokiertueita tehtiin tyylikkäästi vaikeat asiat peittäen, ei puhettakaan rockyhtyeelle ominaisesta telkkarienrikkomisesta tai julkisista riidoista. Nykyaikainen rockyhtye on siis erilainen kuin 60-lukulainen. Joutsenlaulun jälkeen lintu lähti taas lentoon.

Nyt REM naureskelee sille, kuinka heidän levy-yhtiönsä Warner saa tyytyä siihen mitä REM tekee. Mutta kuka uskoo heitä: vaikka REM uhoaa, ettei sen vuonna 1995 solmima 80 miljoonan dollarin sopimus sido mihinkään, olisi aika uskomatonta jos uuden levyn julkaisun yhteydessä kuuluisi uutisia bändin erimielisyyksistä.

60-luvun lopulla, kun Beatles teki Let It Be:tä, oli rockbisnes vasta nostamassa ylikansallisia unelmiaan. Silloin suurteollisuus oli metallia, öljyä, ja isoa poprahaa keräsi korkeintaan Coka Cola. Myöhemmin Beatlesin levymerkki Apple joutui taloudellisiin vaikeuksiin, mutta bändi itse sai laulaa joutsenlaulunsa rauhassa uusilla siivillä.

Nyt kun REM väittää joutsenlaulunsa olleenkin vain rumaa ankanpoikasten vinkunaa, ja kun yhtye Vancouverissa, Athensissa ja Dublinissa tekemällään levyllä nostaa taas päätään, on taustalla melankolinen kaiku, jota on miltei mahdoton uskoa.

Kaverit ovat solmineet välinsä, mutta terve järki sanoisi että juuri siksi olisi jo aika laittaa pyyhe kehään, siis että kaverisuhteet säilyisivät. Mutta eihän noin kallis yhtye sellaista voisi tehdä.

Uudella levyllä melankolia saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia. Revealilla ei kuulla vieläkään 90-luvun hittien kaltaista nerokkuutta. Silloinhan REM uhmasi nousevaa grungebuumia esimerkiksi soolomandoliinilla ja onnistui pitämään vaihtoehtorock-imagonsa pystyssä samalla kun levyjä myytiin kuin mansikoita Suonenjoella.

Sittemmin Michael Stipe on ollut luovimmillaan ja taiteellisimmillaan mm. tuottamassa yhden 90-lopun parhaista elokuvista, Velvet Goldminen, joka ei todellakaan ole mikään mainstreampläjäys.

REMillä on takanaan niin komea ura, että olisi kohtuutonta vaatia jatkuvaa huippukohtaa edes näin täydelliseltä rockyhtyeeltä. Siksi Revealilta on haettava toisenlaista arvokkuutta, luovaa melankoliaa.

Melankolia nousee kuuntelu kuuntelulta jyhkeäksi valliksi, jota kannattelee se sama, ärsyttävä Michael Stipen ylimielinen käheys ja vaikeat tekstit stadionpopmelodioiden, jousien, naiivien ranskankielisten lauseiden siivittämänä. Tosi fanille, ja heitä on paljon, Reveal paljastaa vielä kerran yhden tinkimättömimmistä rockyhtyeistä.

Hyvä niin, sillä ilman

REMiä tämän hetken rock-kartta olisi yhtä isoa joutsenten kirkunaa.