City ja adidas Originals sukeltavat tässä Original Icons -juttusarjassa hip hopin ja urbaanin kulttuurin historiaan. Esiin nostetaan tärkeimmät tekijät eri alalajeista ja heidän kauttaan peilataan kulttuurimuodon matkaa pienten piirien alakulttuurista kansainväliseen valtavirtaan. Tässä jutussa tutustutaan suomalaiseen graffitikulttuuriin pitkän linjan tekijöiden opastuksella.
Graffiti jakaa ymmärrettävästi mielipiteitä. Se on taidemuoto, mutta se on osaltaan myös vandalismia. Se on vuosikymmenten aikana kehittynyt, omat konventionsa omaava kuvataiteen alalaji, mutta usein se on ollut myös taistelua kaupunkitilasta.
Graffitin historia on paljon pidempi kuin sillä katutaiteella, jota sana tarkoittaa tänä päivänä. Ihminen on raaputtanut (italiankielisestä verbistä graffiare) seiniä iät ja ajat, mutta tässä jutussa keskitytään New Yorkissa osana hip hopia syntyneeseen ilmiöön ja sen tarinaan Suomessa.
Suomalainen hip hop -kulttuuri lähti räjähdysmäiseen kasvuun vuosituhannen vaihteessa. Musiikissa suomi vakiintui kieleksi ja uusia tekijöitä syntyi kuin sieniä sateella. Breikkaus vietti koko 1990-luvun hiljaiseloa, mutta vuosituhannen vaihde, uudestaan aloitetut battlet ja Bomfunk MC'sin vaikutus alkoivat hilaamaan suomalaista breikkausta maailman huipulle. Toisin oli katutaiteen ja graffitin kohdalla.
Stop töhryille 1998-2008
Jos tämä juttu olisi kirjoitettu 1990-luvun lopussa, Helsingin rakennusviraston virkamiehet olisivat todennäköisesti tulleet lankoja pitkin toimitukseen. Rakennusviraston vetämän Stop töhryille -projektin tiukka linja ei nimittäin sallinut lainkaan "sekaviestintää" liittyen graffiteihin. Niitä ei saanut pitää taiteena tai edes kutsua graffiteiksi. Ne olivat töhryjä, riippumatta siitä, mistä löytyivät tai miltä näyttivät.
Muutaman töhryn tähden -pamfletti kertaa Stop töhryille -projektin surullisen kuuluisaa historiaa ja tuo esiin muun muassa tapauksen, jossa rakennusviraston Mikko Virkamäki soitti City-lehden toimitukseen tarkoituksenaan vaikuttaa lehden "lepsuun" linjaan graffitien tuomitsemisessa. Valitettavasti turhaan.
1998 aloitettu Stop töhryille -projekti sai aikaan sen, että Euroopan värikkäisimpiin katutaidekaupunkeihin kuulunut Helsinki oli muutaman vuoden jälkeen yksi harmaimmista. Poliittinen linja oli yhtenäinen: koko Helsingin kunnanvaltuusto oli laidasta laitaan sitä mieltä, että graffitiongelma piti saada kuriin.
Vaikka ongelma tunnistettiin laajasti, olivat käyttöönotetut keinot ylimitoitettuja.
”Isän ja keski-ikäisen ihmisen näkökulmasta ymmärrän jollain tasolla sen, että Helsingin kaupunki alkoi toimenpiteisiin. Ympäristö alkoi olla aika värikästä. Tapa, jolla siihen lähdettiin oli väärä: aikuiset miehet hakkasivat pikkupoikia vartijahaalarit päällä, siviilipukuiset vartijat juoksivat perässä ja teinipoikia laitettiin linnaan”, kuvailee Pete ”Hende” Nieminen, myös 1980-luvulla aloittanut graffititaiteilija.
”Tulin isäksi 2000 ja olin siinä vaiheessa aktiivisesti työelämässä ja asuntosäästäjänä, mutta vaikka maalasin harvemmin, silti seurasin juttuja ja kuljin kamera kädessä. Esimerkiksi junat oli paikoitellen aika vahvasti kirjavia, joten ymmärrän kyllä, että tavallista kaduntallaajaa se häiritsi. Eka sukupolvi 1980-luvun puolivälin jälkeen tavoitteli pitkälti sellaista kauneutta ja kaupunkikuvan piristämistä, sitten tule tekijöitä niin älyttömästi ja homma levisi lähiöihin”, Nieminen jatkaa.
”Siihen mahtuu muutakin kuin taivaanrannan maalareita. Tagihomma vaikutti siihen, että kaupunki lähti tuolla tavalla reagoimaan.”
Stop töhryille -projekti pumppasi rahaa kaupungilta yksityisille vartijafirmoille ja putsausyrityksille.
”Kyllä se vähän kehitystä rajoitti, mutta ei tappanut mitään. Ne, jotka halusi tehdä graffiteja, teki. Aina on ollut paikat, joissa on voinut tehdä, vaikka ne ei laillisia ollutkaan. Välillä saattoi tulla vartijat vahtimaan esimerkiksi tunneleihin, joissa ei muuten kulkenut kuin eläimiä”, sanoo Make Your Mark Gallerya operoiva pitkän linjan graffititaiteilija Umut Kiukas.
”En mä siitä henkilökohtaisesti ottanut hernettä nenään. Tää oli joidenkin masinoima juttu ja sillä saatiin joillekin siirrettyä rahaa. Ihmiset on rahanahneita, eikä ne ajattele, että ne tuhoaa toisten elämiä samalla. Myöhemmin monet mukana olleet ovat itsekin huomanneet, että ovat olleet väärässä”, Kiukas jatkaa.
Ennen nollatoleranssia näkyvimmät graffitipaikat Helsingissä löytyivät juna- ja metrolinjoilta sekä länsiväylältä. Mäkelänkadulla oli paljon nopeita tekeleitä.
”Tagit eivät vähentyneet ollenkaan, mutta hienoja tekeleitä poistettiin. Projektin silmissä kaikki oli huonoa, 10-15 vuotta sitten oli graffiteja, jotka oli sillä tasolla, että sellaisia on ostettu gallerioihin. Siinä tuhottiin aika paljon kulttuurihistoriallisesti”, Kiukas kuvailee.
Joillekin kiinnijääneille ankarat rangaistukset tarkoittivat syvää ahdinkoa elämään. Usein uhmakkuus lisääntyy syvässä ahdinkossa ja siitä seuraa entistä syvempää ahdinkoa.
”Siinä on lähtenyt oikeasti monta elämää hukkaan. Korvauksia jaettiin ihan mielivaltaisesti satojatuhansia, ilman että kundeilla on mitään kykyä maksaa. Se oli niska poikki eikä mitään menetettävää, kun joutui lusimaan ja luottotiedot oli mennyt. Näin kävi monelle kaverille”, Hende Nieminen sanoo.
Tagit
Tagikulttuuri syntyi New Yorkissa, kun TAKI 183 -nimellä tunnettu lähetti kirjoitti nimensä ympäri kaupunkia. Omilla tageilla viestittiin lähiöstä toiseen matkaavien junien pinnoilla omasta olemassaolosta ja merkattiin reviiriä.
”Sillä merkataan, missä on kuljettu ja ketä on messissä. Joillekin se oli enemmänkin vitsi tai kännissä läpällä -osastoa. Jostain täytyy kuitenkin aloittaa ja siitä omasta 'Risto Reippaasta' se on helppoa. Tagiakin pystyy treenaamaan tosi paljon ja jos teet siistin tagin, se voi olla siistimpi kuin viismetrinen maalaus paikassa X”, Nieminen sanoo.
Tagikulttuurin tavasta arvostaa ulkopuolisen silmään simppeliltä näyttävää viivaa tulee mieleen kalligrafia. Molemmissa tapauksissa kulttuuria pitää tuntea, jotta sitä osaa arvostaa. Toisaalta tagien tekijöiden motiiveihin kuuluu usein myös adrenaliiniryöppy, jonka kokemus tarjoaa ja arvostus, jonka oman nimen jättäminen näkyville tuottaa.
”Olemme yhdistyksen voimin erilaisissa nuorisoprojekteissa yritetty panostaa siihen, että kerrotaan, ettei feimiä tarvii etsiä sillä, että maalaa nopean suhaisun junanpenkkiin. Niiden idolit, jotka sitä tekee, löytyy niistä, joilla ei ollut Stop töhryjen aikaan mitään menetettävää, jotka valitettavan monesti jostain pilleripurkin ja kaljapullon välistä kertoo nuoremmille, että silloin olin niin kova jätkä. Olemme yrittäneet kertoa, että yhtä kova jätkä olet, jos teet tosi hienon graffitin luvalliseen seinään.”
Suomalaisen graffitin esihistoria
Tuomas Jääskeläinen kertaa Kun graffiti tuli Helsinkiin -artikkelissaan ensimmäisiä graffiteja, jotka löytyivät Helsingin kaduilta. Hänen mukaansa graffiti saapui Helsinkiin ensimmäisen kerran breikkauksen yhteydessä. Alkuaikojen kuninkaaksi nimetään legendaarisen Electro Dynamics -breikkiryhmän jäsen Spinner.
Jääskeläinen puhuu myös uuden urbaanin kulttuurin tee-se-itse-hengestä:
”80-luvun puolivälissä Helsingin kaupunkikulttuuri mullistui. Yöelämän rajoituksia purettiin, uusia baareja ja klubeja perustettiin. City-lehti ja Radio City olivat uudenlaisen kaupunkikulttuurin äänenkannattajat... Kansainvälisiä vaikutteita oli kuitenkin hyvin vähän saatavilla siihen aikaa, ja oman kulttuurin merkit oli luotava itse. Ei ollut hip hop -klubeja eikä suomalaisia räp-bändejä. Ne piti perustaa itse. Farkkurotsien graffitikoristelut oli maalattava itse. 80-luvun puoliväli Helsingissä oli yhteisöllistä uuden löytämisen ja itse-tekemisen aikaa.”
”Vuoden 1986 kesään mennessä Helsingissä oli jo kymmeniä taitavia graffitimaalareita ja piissit olivat toinen toistaan suurempia ja kauniimpia. Siihen aikaan maalaaminen yölliseen aikaan oli vielä suhteellisen helppoa, kiinnijäämisen riski oli pieni, ja valmiit maalaukset saivat koristaa seiniä pitkään. Kun tämä maalaus Pasilan sillan alla hiekkapuhallettiin, olin niin järkyttynyt, että kirjoitin siitä Helsingin Sanomien yleisönosastolle. Kirjoitus julkaistiin otsikolla 'Kuvien poisto oli niin väärin'. Kysyin kumpi on kauniimpaa: harmaa betoni vai värikäs maalaus”, Jääskeläinen kirjoittaa.
1980-luvun muita graffitiskenen nimimiehiä olivat Spinnerin ohella muun muassa Blitz, Burn, Shaker sekä hieman myöhemmin Astron, Ray52, Trama ja Comedy. 1990-luvulla tultaessa graffitia tehtiin enemmän crewien kautta. Crewejä olivat muun muassa TDC, FTC, CDC, TMS, HBG ja HRC.
Tämän päivän taso
Stop töhryille -projektin aikana laillisten maalauspaikkojen määrä oli Suomessa minimissä. Projektin lopettamisen jälkeen laillisia seiniä on noussut ympäri Suomea ainakin kymmenkunta, näistä keskeisin Stuba Nikulan puuhaama Suvilahden graffitiseinä. Laillisten seinien määrä on vaikuttanut myös graffititaiteilijoiden kehittymiseen.
Helsingin nuorisotoimi ja rakennusvirasto ovat juuri arvioimassa, millaisia vaikutuksia luvallisilla graffitiseinillä ja muuttuneella graffitipolitiikalla on ollut. Vastustajien yleisin argumentti on ollut, että lailliset seinät lisäävät myös laitonta graffitia.
”Oma käsitys on se, lailliset seinät parantavat graffitin tasoa. Yhden laillisen seinän tekemiseen menee 10-15 purkkia ja jos siihen laskee päälle vaivan, mikä syntyy laittomien seinien maalaamisesta öisin, niin siihen joutuu jo sijoittamaan aika paljon. Laillisella seinällä saat tehdä päiväsaikaan kaikessa rauhassa”, Umut Kiukas pohtii.
Hende Nieminen on vierailemissaan työpajoissa törmännyt lupaaviin nuoriin taiteilijoihin.
”Kyllähän niitä tekijöitä riittää. Seiniä on tullut paljon ja on sellaisia lahjakkaita tyyppejä, jotka käy eri tapahtumissa ja perustavat ryhmiä, joilla tekevät tilaustöistä tai vastaavia. Kaikki ei ole niin tosissaan sen kanssa ja haluaa pitää sen harrastuksena, mutta laatu on tosi korkealla. Funk On Ry:n kanssa käytiin työpajoissa ja jokaisessa mitä pidettiin oli yks, kaks tai kolme sellaista tyyppiä, joissa on oikeasti ainesta ja joiden silmät loistaa sille”, kertoo Nieminen, jonka Funk On Ry on pistetty tauolle. Nieminen jatkaa graffitin asialla hip hopin eri elementtejä yhdistävän Zulu Nationin ”Suomen jaostossa”.
”Se on ollut hienoa nähdä, että on tullut vastaan samoja naamoja, jotka ovat olleet ensin katselemassa, sitten kokeilemassa ja sitten samoilla seinillä maalaamassa.”
Monet pitkän linjan graffitaiteilijoista ovat löytäneet osaamiselleen käyttöä työmarkkinoilta, graafikkoina, tatuoijina, taiteilijoina tai muissa visuaalista silmää vaativissa tehtävissä.
2 kommenttia
wanhakoulu
25.1.2017 13:42
http://kartsalla.fi/graffiti
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Markku Murkku
3.5.2017 22:50
Poliisit sukee diekkii!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin