Vapaata pudotusta ilman varjoa – Katso uskomaton video ja lue haastattelu!

Ihminen on äärimmäinen. Se pystyy muistamaan, kirjaamaan ylös ja tutkimaan historiaansa. Selvittämään fysiikan lait, rakentamaan mitä ihmeellisimpiä työkaluja ja välittämään oppia yli sukupolvien. Pystymme rakastamaan ja tuntemaan tunteita laajalla skaalalla. Kestämään äärimmäisiä olosuhteita, kylmyyttä ja kuumuutta. Ihminen osaa rakentaa lentäviä esineitä ja pystyy hyppäämään niistä ilman varjoa ja laskeutumaan vahingoitumatta maahan.

Viime kesänä Antti Pendikaisesta tuli ensimmäinen suomalainen ja harvoja koko maailmassa, joka on hypännyt kilometrien korkeudesta ilman varjoa vapaapudotukseen. Tempun on kehittänyt Scott Plamer ja sen tunnetuin versio nähtiin Nitro Circus -ohjelmassa, kun Travis Pastrana hyppäsi lentokoneesta. Pendikainen toteutti tempun viime kesänä kolmen kaverinsa kanssa.

Temppu kulkee tiivistetyssä versiossaan seuraavasti: Pendikainen hyppää kuumailmapallosta neljän kilometrin korkeudesta 40 sekunnin vapaapudotukseen ilman varjoa yhtä aikaa kahden kuvaajan ja laskeutumiskaverinsa kanssa. Kahden ja puolen kilometrin vapaapudotuksen jälkeen hän kiinnittyy kaveriin, yhteinen varjo aukeaa ja he laskeutuvat maahan.

Käytännössä homma on muutamaa lausetta monimutkaisempi.

“Temppua tehtiin vuosi. Suunniteltiin kiinnittymismekanismeja ja harjoiteltiin tosi paljon Siriuksen tuulitunnelissa sekä oikeissa hypyissä. Sitä käytiin läpi uudestaan ja uudestaan ja kokeilimme erilaisia välineitä”, Pendikainen kertoo.

Lauri Aapro ja Mauri Väistö kuvasivat tempun ja Matti Miilumäki kävi nappaamassa Pendikaisen ilmasta. Laskuvarjokokonaisuudet piti rakentaa itse ja viritellä omia turvanaruja, koska tandem-varjo ei kelvannut, eikä valjaat ole tarkoitettu kahdelle ihmiselle.

"Jos sua pelottaa,
niin voit olla varma,
että kavereita pelottaa
vielä enemmän."

“Ei ollut epäilystäkään, etteikö se toimisi. Perehdyimme paljon välineisiin ja projektin edetessä tuli opittua paljon, mutta koko ajan tiesi tarkkaan, että kyllä tää onnistuu.”

Onnistumisen edellytyksenä on ehdoton luottamus hyppykavereihin, sillä useamman hyppääjän hypyssä turvallisuus perustuu yhteistyöhön.

“En kokenut temppua vaikeana, mutta kaikilla oli kovat paineet. Kaveri sanoi mulle, että jos sua pelottaa, niin voit olla varma, että kavereita pelottaa vielä enemmän. Näin voi ollakin”, Pendikainen pohtii.

“Pitää pystyä luottamaan kavereihin, kenen kanssa on tekemässä. Meidän välille syntyi vuodessa vahva luottamus.”

Pendikaisen hyppyura lähti viisi vuotta sitten laskuvarjohyppäämisellä. Se oli oikeastaan vain valmistautumista base-hyppäämiseen, jota hän on tehnyt nyt kolme ja puoli vuotta. Lajien välistä eroa voi kuvailla esimerkiksi siten, että laskuvarjohyppäämisessä opitaan säännöt, joita base-hyppäämisessä opitaan rikkomaan.

“Laskuvarjo aukeaa kilometrin korkeudessa ja lentokoneesta hypättäessä varjon voi avata käytännössä lähes heti. Base-hypyssä hyppypaikka kartoitetaan ennen hyppyä visuaalisesti ja tehdään suunnitelma. Varjon voi avata vasta paljon lähempänä maata”, Pendikainen selvittää lajien eroja.

Hän ei sano olevansa kovin aktiivinen hyppääjä, vaan hauskanpitäjä, jolle kertyy kuitenkin noin sata hyppyä vuodessa.

“Maailman parhaaksi hyppääjäksi kehittyminen ei ole itseisarvo, vaan hyppääminen itsessään on se tärkein juttu.”

Suomessa tehtävät hypyt ovat yleensä matalia, koska korkeaa hypättävää ei kerta kaikkiaan ole. Esimerkiksi Alpeilla ja Norjassa pääsee hyppäämään korkeammilta kallioilta.

“Tykkään käydä mahdollisimman paljon eri paikoissa, sillä paikkoihin kyllästyy.”

Base-hyppääminen saa kirjaimensa sanoista Building, Antenna, Span, Earth. Käytännössä hyppypaikat löytyvät joko vuorten rinteiltä tai korkeista rakennuksista, kuten pilvenpiirtäjistä, antennitorneista tai silloilta.

Kaupungissa hypyt saattavat olla huomattavasti matalampia kuin maastossa. Vapaapudotusta tulee sen mukaan, miten korkealta hyppy tehdään. Osa paikoista on laillisia, osa laittomia, mutta lajin sääntöihin kuuluu kunnioitus paikkoja ja muita ihmisiä kohtaan.

“Lajin sääntöihin kuuluu, että mitään ei särjetä ja ulkopuolisille ei saa aiheuttaa vaaraa. Tämä halutaan tehdä mahdollisimman hyväksyttävällä tavalla ja itselle ja muille turvalliseksi”, Pendikainen painottaa.

Maailmalta löytyy kallioita, joilta hyppääminen on varta vasten kielletty, mutta joskus “laittomuus” muodostuu siitä, että esimerkiksi hylätyn tehtaan savupiippuuun tunkeutuminen on laitonta. Sieltä pois hyppääminen voi olla nopein tapa saada asiat takaisin lainmukaiselle tolalle.

Pendikainen nousi otsikoihin muutama viikko sitten hypättyään jo toisen kerran Tampereen Torni-hotellista. Viime vuonna ensimmäistä kertaa tehty temppu sai hotellin lisäämään turvatoimiaan ja uhoamaan, ettei hotellin katolta hyppäisi enää kukaan. Tämän Pendikainen otti haasteena.

Base-hyppäämisen vaarallisuudesta puhutaan usein ja lajin parissa onkin tapahtunut paljon kuolintapauksia. Alkukesästä kaksi huippuhyppääjää menehtyi Yhdysvalloissa kahden kuukauden sisällä ja vuosien varrella menehtyineitä on muutamia satoja. Alkoholitonta ja päihteetöntä elämää viettävä Pendikainen haluaa verrata näitä lukuja esimerkiksi alkoholin aiheuttamiin terveyshaittoihin ja niiden eteen käytettyihin yhteiskunnan resursseihin.

“Sitä ei kyseenalaisteta. Siltä suljetaan silmät ja sen annetaan tapahtua. Hyppääminen on vaarallista ja totta kai ihmisiä kuolee, mutta Suomessa ei ole montaakaan tapausta, missä on oikeasti käyty edes lääkärissä.”

Hän myös kritisoi Torni-hotellin kriittistä suhtautumista hyppäämiseen.

“Jos siellä olisi kerran vuodessa laillinen hyppytapahtuma, niin kukaan ei menisi hyppäämään ilman lupaa, koska harrastajat eivät haluaisi pilata sitä mahdollisuutta. Siitä saisi media- ja mainosarvon ja ihmiset voisivat tulla katsomaan”, Pendikainen sanoo ja kertoo Tallinnassa järjestettävästä vuosittaisesta tapahtumasta, joka kutsuu hyppääjiä eri puolilta maailmaa kaupungin ytimessä järjestettävään hyppysessioon.

Suomessa on arviolta parikymmentä base-hyppääjää, joista puolet on aktiivisia. Base-hyppy, hyväksyttynä tai ei, on harvojen hupia ja korkeiden rakennusten katot tuskin täyttyisivät hyppääjistä, vaikka lajia ei katsottaisikaan kieroon.

“Lajin a ja o on se, että tehdään turvallisesti. Turhia riskejä on tyhmä ottaa”, Pendikainen sanoo.

“Suomeen halutaan kohta varmaan kypäräpakko kävellessäkin. Holhouskulttuuri on mennyt siihen, että lähes kaikkea pitää säädellä ja kieltää. Ihmisten ei anneta tehdä omia päätöksiä, vaan syyllisiä etsitään aina, tapahtui mitä vaan. Suomessa on kokonainen sukupolvi nuoria, joilla ei oo minkäänlaisia motorisia taitoja ja joilta puuttuu täysin riskinarviointikyky, kun nuorena on kaikki tehty kielletyksi. Jo nyt on mietitään uskaltaako opettaja päästää lapsia esimerkiksi pulkkamäkeen liikuntatunnilla vai etsitäänkö heti syyllistä, kun lapsi satuttaa itsensä. Kun kaikki kielletään, niin tulee sukupolvia, jotka eivät osaa edes kaatua itse”, Pendikainen lataa holhoajien suuntaan.