Jos rakastat kylmää kuuta,
esineitä, kirjojen kansia,
auton ovia, ihmisten kuorta,
en tule sinun kanssasi meren rantaan
enkä piirrä kuvaasi hiekkaan.
Jos rakastat ikkunoita,
hopeatuoppeja, soopeliturkkeja,
nahkaselkäistä vieraskirjaa,
minä hymyilen sinulle kadun poikki,
mutta en lähde kanssasi hienoon paikkaan
syömään hanhenrintaa.
Jos rakastat purjehtimista,
kukomatkoja, Kanariansaarta,
pois sinä lähdet ja minä pysyn täällä
ja muistelen sinua kaipaamatta
aamulla, jolloin tuuli puhalsi hiuksissani
ja vei sinun kuvasi.
Jos rakastat seteleitä,
minä autan sinua luopumaan niistä
ja annan sinulle kaiken minkä tahdot,
mutta sydäntäni en anna.
Jos rakastat liikaa kirjoja,
minä kysyn sinulta miten käy minun,
kun tunnet minut kannesta kanteen
ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta
ja muistat ulkoa kaiken.
Jos rakastat pieniä tyttöjä,
pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerinjuurta, lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä,
minä tulen sinun kanssasi meren rantaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan,
piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan,
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan,
piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan...
"J´ai écrit ton nom sur le sable
mais la vague l´a emporté
j´ai écrit ton nom sur l´arbre
mais l´écorce est tombée
j´ai écrit ton nom sur une pierre
mais le roc a cassé
enfin j´ai enfoui ton nom dans mon coeur
et le temps l´a gardé."
Vilken kust, frågar du, är min älsklingskust,
vilket land, vilket luftstreck,
vilket folk, vilket språk, vilken himmel, frågar du.
Jag svarar: Du.
Kubas kust har jag sett och Greklands,
Amerikas, Afrikas och Indiens,
men ingen av dessa är som din kust,
din huds gåtfulla, blåndvita kust,
mina drömmans okända, ensamma,
hägrande elfenbenskust,
min dikts, mitt livs, min sångs och min längtans,
mitt blods och min väntans...
Jag önskar,
du såge mot himlen som jag den kustens ljus.
Det är mot dig jag styr mitt skepp
i nattens kaotiska brus,
det är mot dig jag styr mitt skepp
med roder av ren kristall.
Vilken kust, frågar du, är min älsklingskust,
vilken värld, vilken sol,
vilket berg, vilken skog,
vilken vidd, vinken jord,
vilket namn, vilken famn, vilken hamn?
Dyningen mot din strand
viskar mitt svar även nu,
viskar son vinden i seglen:
Det är du, det är du, det är du...
Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä…kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
Mutta mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…
Niinpä pikku prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu:
- Voi…! Kuinka tulenkaan itkemään.
- Se on sinun oma syysi, sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut…
- Aivan niin, kettu sanoi.
- Mutta nyt alat itkeä! pikku prinssi sanoi.
- Aivan niin, kettu sanoi.
- Mutta silloinhan et voittanut mitään!
- Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kullankeltaisen värin. Ja se lisäsi:
Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa. Kun sitten tulet ottamaan minulta jäähyväisiä, niin lahjoitan sinulle salaisuuden.
Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.
- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttäneet ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni oli aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Ja ruusut olivat hyvin noloja.
- Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen kuin te. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi, koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat (paitsi niitä paria kolmea, jotka jätin sitä varten, että kukka saisi nähdä perhosia). Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.
Ja hän tuli taas ketun luo.
- Jää hyvästi, hän sanoi…
- Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen:
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
