Sitä hetkeä odotellen,
voin astua tuolle kivelle,
kokeilen vieraan rungon muotoja,
vedän sieraimiini suon alkukantaista tuoksua,
upotan käteni naavaiselle kalliollesi,
mutta talven tullen olet yhä poissa
voisin takertua marraskuun kovettamalle lähteellesi...
Tuntisin edes joskus olevani,
se aamun kastepisara polvellasi,
jota et pois haluaisi pyyhkäistä,
saisi kuivaa se ihollesi.
Elämästä irottaa,
kuljettaa,
koskettaa.
Silmätkin sulkematta,
uniin uuvuttaa.
Unohtuu laskemaan kolmanteen,
koskematta toiseenkaan.
Vielä huokaisee,
rakastaa,
mutta unohtaa välissä hengittää
MINÄ osaan valita ne oikeat sanat,
tiedän miten väistää kosketustasi,
osaan kuunnella kuuntelematta,
rakastaa tuntematta.
Saan SINUSTAKIN sen tunteen esiin,
jolloin olet valmis pahan kosketukseen,
heittämään seinämään.
ONNEKSI OLEN nainen,
suljen suuni oikealla hetkellä.
Silti
Minulla ei ole osaa,
eikä sitä, jota tarvitaan voittoihin.
Silti.
Vaaditte niitä rippeitä,
jotka hukkuvat päivän kajoon.
Viimeisiä hitusia siitä elämästä,
jonka olisin ansainnut.
Silti.
Puhallan viimeisetkin ilmaan,
olen valmis luovuttamaan,
kaiken ylimääräisen.
Ja te kosketatte minussa kohtia,
joita kenenkään ei tulisi edes tietää.
Ja se saa minut tuntemaan tunteita,
joille ei haluttu keksiä sanoja.
Silti.
Olen yhä teille velkaa.
Itseyteni,
ihmisyyteni.
Silti
Te olette maailmankuvani,
te olette sen kaiken luoneet
ja pudottaneet sen viimeisen kiven,
kuusiosaiselle ruudulle,
sen joka rikkoo kokonaan.
Minut.
