Oodi Kissalle
Eläimistä tuli susia,
millä liikaa häntää,
millä iso murheellinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivat täpliä, somistuivat,
joku lensi.
Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina ja ylpeänä:
se oli heti syntyjään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.
Ei ole sen veroista ykseyttä,
ei kuu eikä kukka
ole rakennettu niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut viiru
johon lentävät yön kolikot.
Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani,
sinä komennat myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut
ja painat maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit,
epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.
Oi huoneiston joutilas peto,
yön röyhkeä käpälänjälki,
laiska, jäntevä ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten salainen poliisi,
jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki,
varmaankaan et ole lajina arvoitus,
kaiketi et ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat;
kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan
enoja, kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.
Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen, elämä
ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmissä hehkuvat kultaiset numerot.
Pablo Neruda, Andien mainingit, 1972
