Kerma
Samalla, kun katsahdan ylös, mä pääni ravistelen, tajuntani herättääkseni.
”Siellä sataa”, se on helppo vastaan: suun vain avaan – kuin silkkiä hipoisin veitsellä.
Pehmennän sormiani, otan alas hellästi joka pisaran, joka suudelman.
”Yhteiskunta velvoittaa”, täytyy olla suklaata, makeaa, mut taitettavissa, joka kohta mussa. Vahinko, jos taittaa väärää kohtaa, vahinko sielulle.
Mansikka mun mietteissäni maistuu, kieleni kuorrutusta kelpaa kuunnella, kosketella.
Se vain ilmaisee, se on ilmaa, ilmaista.
Aitoa on joka maku, joka pisara lähellä, vierellä mun suun.
En ole keinotekoista ainetta. Olen väritönkin, mutten läpinäkyvä.
Lisämauste on väärää, harhaunta,
sisälläni ei ole salmiakkia, ei kirpeää, ei suolaa.
Vain makeaa, vain kermaa.
Ihme kyllä, kuorrutukseni ei valu,
sataa,
eikä se sula.
Röpelöinen pinta kuin millihionnalla viilattu, on sileää ja kirkasta, niin ulkoa kuin sisältä.
Niin mun oloni on.
Käärepaperi on sokeankin mahdotonta havaita, ei sitä ole.
En sitä tarvitse ympärilleni.
Kermaa vatkattiin vain yhden verran, vain yksi mansikka poimittiin ja ainokainen suklaapala muokattiin.
Mut luotiin, vain yksi,
en ole hylkiö,
valmistusvirhe,
en kopio,
en myöskään harvinaisuus.
Olen karamelli, kermakaramelli, tässä sekalaispussissa niin suuressa.
