Mies heräsi siniseen aamuun. Hän oli pakahtua, rikkaus tuli luokse ja kaikki voi nyt toteutua. Kaikki mitä ilman hän oli ollut. Vaimonkin hän saisi ilman muuta. Paremman kuin edellinen - sellaisen norjan ja korkeapovisen. Runsaita hiuksia voisi kietoa käsien ympärille iltaisin ja kutitella niskaa. Lapset pyörähtäisivät syliin ja supisisivat korvaan. Rakas isä. Hän peittelisi heidät nukkumaan ja lukisi iltasatuja, kunnes he nukahtaisivat.
Mies asteli kevyesti pihaan. Hän ei tuntenut kylmää eikä kipeää. Timantit, niitä täytyi vielä olla jäljellä, ajatus jyskytti miehen päässä. Pelto aukesi edessä outona. Sen pinta oli himmeä ja harmaa. Se oli täynnä jalanjälkiä, joka suuntaan, pelkkiä kuoppia. Aurinko ulotti säteensä niiden pohjalle eikä loistanut takaisin. Täällä on muutkin käyneet kaivelemassa.
Ihme ja kumma, mikä siellä loisti noin, mies siristi silmiään. Aurinko heitti säteitään pitkin hangen pintaa. Ja katso, pelto oli täynnä pieniä kirkkaita pisteitä. Niin kirkkaita, että niitä piti katsoa lähempää. Mies astui koskemattomalle aavalle, astui toisenkin kerran. Silmät pienenivät ja suurenivat, mies ei uskonut näkemäänsä.
Cityn sivuilta poksahti viesti jossa kirjoitti tuleva vaimoni takeltelevia ensilauseitaan...
Tämä pitää hoitaa nyt oikein tällä kertaa.
