Inhoan äitiäni

eiolenimimerkkia

11.11.2011 05:35

Ihanaa, en ole ainoa jolla ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen loistava, funktionaalinen, tai rakas äiti-lapsisuhde. Mitään mitä teen tai olen valinnut ei ole koskaan kelvannut. Äiti on myös osasyy siihen että asun monen aikavyöhykkeen päässä Suomessa.
Ja nyt kun hän on vanha ja terveys alkaa pettää, nyt minun sitten pitäisi muttaa perheen kanssa Suomeen. Skypellä parin kuukauden välein soitto riittää minulle, tällä hetkellä ainoa syy edes käydä Suomesa on äiti, ja hän ei sitä koskaan arvosta. Pah.

OhikulkijaNuortenParissa

12.11.2011 16:42

Täällä myös yksi kylmän äidin hoivissa elänyt ja kasvanut. Olen huomannut että rakastavan äidin 'omaavien' on hyvin vaikea, liki mahdotonta, ymmärtää jos vihjailee ettei tule oman äitinsä kanssa toimeen. He eivät tahdo ymmärtää sitä, heille se on elämän peruspilari jota ilman on hyvin, hyvin vaikeaa, siis miksi kukaan tahtoisi siitä eroon? Normaalit, mukavat ja huolehtivat vanhemmat tuntuvat olevan yhä harvempien etuoikeus ja heille se on itsestäänselvyys. Huomaan usein olevani heille kateellinen, paitsi jos he eivät selkeästi osaa arvostaa asiaa vaan valittavat jatkuvasti, pistää vaan vihaksi.

Piispliis

12.11.2011 18:45

Komppaan edellistä. Usein hyvässä rakastavassa ympäristössä kasvaneet ovat ymmärtämättömiä ja jopa syyllistäviä muita vähemmän onnekkaita kohtaan. Julman tai välinpitämättömän, tai peräti sairaan äidin lapset ovat huonoja ihmisiä, kun eivät osaa olla rakastavia ja kiitollisia. Monilla ihmisillä on hirmu huonot tiedot ihmisen psyyken kehityksestä. Lähes kaikki nisäkkäät kärsivät runsaasti huonosta kohtelusta varhaislapsuudessa. Koko minuus muodostuu varhaissuhteen symbioosissa. Avatkaa silmänne, vaikka se sattuu. Maailma ei ole kaikille ihana paikka, edes vauvana. Antakaa myötätuntoa niille vähemmän onnekkaille. Ehkä lämpimät ihmissuhteet aikuisena korjaavat lapsuuden vaurioita.

M-ja

13.11.2011 10:41

Katkaisin välit äitiini kokonaan vuonna 2002, pari vuotta sen jälkeen kun olin muuttanut (tai siis, minut oli potkittu pois) kotoa, kun hän kävi kimppuuni, vieläpä pikkusiskoni ja entisen luokkakaverini edessä. Totesin, etten ala vaarantaa henkeäni myrkyllisen ja väkivaltaisen ihmisen takia.

Se oli paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Muut perheenjäseneni tuntuvat edelleen suhtautuvan asiaan niin, että olen henkisesti vain kiukutteleva teini. Helppohan se on sanoa, kun ei itse ole ollut sen väkivallan kohteena. He kuvittelevat, että kadun päätöstä vielä. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat katkaisseet välinsä äitiinsä, yksi heistä omia vanhempiani vanhempi. Kukaan heistä ei ole katunut, päinvastoin.

Stas

14.11.2011 18:27

Minulla molemmat vanhemmat olivat harvinaisen epäonnistuneita ja onneksi minut otettiin huostaan lapsena, epäonneksi vain lyhyeksi aikaa. Äitini oli patologinen valehtelija, mutta onneksi niin typerä, että jäi jatkuvasti kiinni valheista. Isä kun oli älykäs psykopaatti, niin hän tarvitsi rekvisiitakseen jonkun ihan täyden nollablondin, joka ei pystynyt häntä älyllisesti haastamaan mitenkään. Minä en ole pitänyt vuosiin mitään yhteyttä kehenkään minun suvussani. He yksinomaan ahdistavat ja saavat olon tuntumaan pahalta. Äidilläni ei ole mitään hengen eikä sielun elämää, hän on pelkkä tyhjä kuori.
Asian paskin puoli on se, että minä olen sukua noille ihmisille, joten minussa esiintyy juuri noita samoja piirteitä mitä heissä. Ikään kuin heidän moittimisensa olisi kumiluodilla ampumista, ne kimpoilevat ja haavoittavat samalla minua itseäni.

Rosenttiina

14.11.2011 18:41

Voin sanoa että luulin joskus perhettäni huonoksi, mutta tässä saa uuden kuvan, vaikken koskaan voi tähän samaistua. Vaikka vanhempani juovatkin ja riitelevät joskus, en itse ole välikappaleeksi joutunut. Myötätuntoni heille joille perhe tosiaan on se pahin.

katumaton

15.11.2011 15:54

Luin artikkelin ja on helpottavaa tajuta etten ole ainoa joka vihaa äitiään. Samaistun artikkelin Enniin. Aikoinani olin hyvä koulussa ja yleensä kiltti. Yläaste ikäisenä aloin kapinoida ja vähät välittää siitä mitä muut ajattelivat, selvisin kuitenkin kunnialla aikuiseksi.
Nyt aikuisiällä olen alkanut käsittää kuinka myrkyllinen ihminen äitini on ja mitä hän on saanut aikaan minussa vuosia kestäneellä mitätöinnillään ja fyysisellä ja henkisellä pahoinpitelyllä. Olen oppinut kohtelemaan äitiäni siten kuin hän aikoinaan kohteli minua ja tunnen suunnatonta mielihyvää nähdessäni hänen voivan tilanteesta huonosti. En todellakaan tunne katumusta tekojeni vuoksi.

vihastairti

16.11.2011 11:56

Kannattaa yrittää päästä vihasta irti. Jos ei muuten, niin oman itsensä takia. Joitakin asioita on vaikea antaa anteeksi, mutta ei kannata uhrata koko elämäänsä lapsuuden inhoamiselle. Katkeruus myrkyttää mielen.

kahl-

18.11.2011 13:18

Ette ymmärrä kuinka tärkeää mulle oli lukea sekä tämä artikkeli että teidän muiden kommentit. En olekaan ainoa..! Rakastavasta perheestä nousseet eivät voi koskaan ymmärtää että äidin juttuja nyt vaan ei voi "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" - niitä ei voi kuunnella ollenkaan. Pitäkää lippu korkealla ja kulkekaa pää pystyssä!

justfinenow

18.11.2011 14:58

Lähdin äitini luota vuosia sitten. Hän oli koko minun lapsuuteni ajan hirveä ihminen, enkä viihtynyt hänen seurassaan. Joskus jopa yritin olla mukava hänelle, jos saisin samaa mukavuutta takaisin.. turhaa odotusta. Hänen seurassaan ei voinut rentoutua, sillä piikittelyä tuli taukoamatta. Joskus sain turpaani, jos olin unohtanut pedata sänkyni, tai minulla oli hänen mielestään hirveät vaatteet päällä. Jätin hänet heti kun voin. Hän ei ole koskaan yrittänyt ottaa minuun yhteyttä, ja se kertoo minulle paljon. En ikävoi häntä tippaakaan. Miksi ikävöisin, kun en saanut häneltä koskaan yhtään mitään? Luojan kiitos isäni erosi hänestä ollessani alle kouluikäinen, ja on toiminut hyvänä vanhempana muutettuani äitini luota.

mmmmm1

21.11.2011 20:36

Aina yhtä hienoa saada lukea muiden kokemuksia :) Olen kolmilapsisen perheen esikoinen ja äitini mielestä aina väärässä, vääränlainen ja muuten vaan huono ihminen. Vuosia jaksoin kuunnella haukkumista ja arvostelua kunnes kohta kaksi vuotta sitten laitoin välit poikki. Lastani äitini saa tavata niin kauan kun hän ei mustamaalaa minua lapselleni. Pikkusisaruksilleni hän on/oli hyvä äiti, joten minun on ollut turha odottaa ymmärrystä saati sitten tukea perheeltäni, vaikka jokainen ulkopuolinen näki heti miten äitini kohteli minua. Voi sitä vapauden tunnetta kun viimein sain sanottua suorat sanat tälle kamalalle akalle! Sisarusteni ja äitini mielestä olen tietenkin vain kiukutteleva kakara. Aluksi se tuntui pahalta, mutta kai se on sitten hinta joka on maksettava tuollaisesta äidistä.

OnnellinenNyt

23.11.2011 01:17

Laitoin välit lopullisesti poikki äitiini vuonna 2005. Nyt minulla on ollut jo monta vuotta painavista syistä maistraatin myöntämä turvakielto ja harkitsen hyvin tarkkaan minne annan yhteystietojani. Vihaan ja ahdistun äitienpäivistä aina toukokuussa. Tuolloin äitejä hehkutetaan joka suunnasta. Olen jo vuosien ajan ollut aina töissä kyseisen sunnuntain, niin olen sopivasti välttänyt kyläreissun mieheni äidin luokse. Se vaan olisi liian rankkaa.

Suurella osalla ihmisistä joilla on sairas äiti, on vähintään yksi muu sukulainen. Olin kaksistaan äitini armoilla koko lapsuuteni, kunnes 16-vuotiaana minut huostaanotettiin. Kuvioissa ei ollut isää, mummoja, vaareja, sisaruksia, serkkuja, tätejä, setiä yms. Jossain vaiheessa lapsena/nuorena yritin kertoa kamaluuksista, joita kotona tapahtui mutta minua pidettiin hankalana yksinhuoltajan ongelmalapsena ja äitini osasi olla erittäin vaikuttava korkean asemansa ja sosiaalisen taituruutensa avulla. Olen pohtinut paljon henkisen ja fyysisen väkivallan eroja. Henkistä väkivaltaa on erittäin vaikea havaita ulkopuolelta katsottuna, vaikka se saattaa jättää lapseen syvät jäljet. Esimerkiksi minä en saanut vielä edes 16-vuotiaana käydä edes kotona vessassa ilman että oven oli oltava auki. Kotiavaimen omistamisesta haaveilin turhaan.

Muistan vieläkin, miten kerran kadotin käsineet ja tietenkin päivän piti olla perjantai. Äiti suuttui ja rangaistuksena telkesi koko viikonlopuksi huoneeseeni. En saanut ruokaa, vettä enkä päässyt vessaan. Äidin vastaus oli, että pissaa lattialle. Tuohon aikaan kännyköitäkään ei vielä ollut. Ja vaikka olisi ollutkin, niin kenelle olisin soittanut. Kun olin 14-15-vuotias, ajattelin päivittäin sitä miten säilytän mielenterveyteni 18-vuotiaaksi saakka. Vuodet tuntuivat pitkiltä kuin nälkävuosi.

Paras asia, mikä koskaan tapahtui oli se kun minut huostaanotettiin. Sain käydä lukion loppuun ja elää rauhassa vailla pelkoa siitä mitä milloinkin tapahtuu. Esimerkiksi jos halusin lukea seuraavan päivän kokeeseen, niin minulla oli siihen mahdollisuus. Aikaisemmin en koskaan tiennyt, milloin äitini saa jonkun raivarin, jonka setvimiseen saattoi mennä helposti 5-6 tuntia kerralla keskellä yötä.

Yksinäisyys oli sanoinkuvaamattoman raskasta ja toipumiseen meni vuosia. En toivoisi kenellekään 16-18-vuotiaalle sellaista yksinäisyyden taakkaa. Kaksoiselämä oli aikamoista, koska en kertonut kenellekään huostaanottoprosessista. Masennus oli armoton ja lukion jälkeen tein erilaisia pätkätöitä milloin missäkin. Yhden jouluaaton makasin sängyssä ja tuijotin telkkaria itkien koko päivän aamusta iltaan.

Päätin kuitenkin rakentaa elämääni mahdollisimman hyväksi. Aloin systemaattisesti rakentaa ihmissuhteita äitini tuhoamien tilalle. Tällä hetkellä olen naimisissa, opiskelen yliopistossa kasvatustiedettä (ehkä ironista mutta aika hyvää terapiaa) ja työskentelen ihan ok työpaikassa opintojen ohella. Kavereita on hurja määrä. Tästä määrästä vain muutama tietää lapsuudestani, koska en näe tarvetta selitellä menneitä murheita ja rypeä itsesäälissä. Meillä kaikilla on vain yksi elämä ja se on elettävä sillä mitä on. Minulla ei ole yhtä ainutta sukulaista, joka minusta välittäisi, mutta minkäs sille nyt sitten voi. Mieheni halusi kirkkohäät, joten silloin oli aika outoa ettei morsiamella ollut yhtään sukulaista paikalla. Jännitin ja tuskailin tilannetta etukäteen todella paljon, mutta päätin että emme luovu kirkkohäistä moisen asian takia. Kukaan vieras ei ollut niin tahditon, että olisi asiasta kehdannut kysyä :)

Vaikka olen ollut jo vuosia naimisissa, omien lasten hankkiminen pelottaa. Pelkään jossain syvällä sisimmässäni, että olisin kamala äiti. Uskon kuitenkin, että pääsen vielä tästäkin pelosta yli ja kaikki menee hyvin.

Valehtelija äiti

12.5.2014 16:42

Todella kamalia tarinoita. Minun äitini on näihin verrattuna enkeli. Ei juonnut ei löynnyt kovaa, raivarit vain päivällä...Tsemppiä kaikille jotka ovat kärsineet niin paljon.

Kuitenkin äitini on ollut minua kohtaan epäreilu, manipuloiva ja väkivaltainen fyysisesti ja henkisesti. Niskavilloihin tarttuttiin jatkuvasti, ja pienistä virheistä kuten lapasista tai kaatuneesta mehulaista tuli kamala huuto ja kuulustelu. Isonsisko mielestä kaikki se on vaan oikein, isä oli väkivallassa mukana ja pikku sisko ei usko, pitää äidin puolia, tai silloin aikanaan yriti aina järjestää minulle ongelmia isän kanssa. Lukuaine keskiarvo oli ysin tuntumassa, taideaineet mukaan lukien lähellä 10:ntä, mutta silti hän jatkuvastoi valitti että minun pitäsi saada mukautettu peruskoulu todistus kun on oppimisvaikeuksia, Vastustin, onneksi. Kun olin yhdeksän, luokan opettaja sanoi hänelle että minulla on oikeus olla oma persoonani ja tilanne pareni ihan vähän. Sitä hän toisteli kotona ja tuijotti eteensä, että niin oli opettaja sanonut.....jos sairastun niin se on aina oma vikani, jumalan rangaistus, jo pienenä hän saattoi huutaa että mistä olen tuon flunssan saannut.

Nykyisin kun pidän yhteyttä äitiini olen varovainen, hän valehtelee usein tärkeistä asioista. Esim. hän saataa väittää että joku omainen on joutumassa sairaalaan vaikka ei ole, ja kertoo ilkietä tarinoita siskoistani, kiistää kaiken väkivallan, manipuloi loputtomiin...

Haluan pitää yhteyttä äitiini koska hänellä on hyvät hetkensä ja tarvitsen häntä, osittaain heittelehtivän terveyteni vuoksi ja sosittain koska olen velkaa. Uusissa puhelimissa, on puhelun esto ominasisuus joka tänä keväänä parantanut suhdetamme. Voi pitää yhteyttä, mutta ei tarvitse ihan joka päivä vastata puhelimeen, eikä tarrvitse kuitenkaan sen takia sulkea itseä koko maailmalta sen takia.

Joulu, äiteinpäivä, syntymäpäivät, pääsiäinen kaikki nämä juhlat joita perhesssämme on tapana juhlia ahdistavat tosi paljon. Jos niihin ei mene, äiti suunnitelee jotain kostoa. Ulospäin kaikki on niin kultaista, ja jos ystväni näkevät hänet he hokevat että mulla on niin ihana äiti...