Miia, 27, on äiti, joka tietää miltä tuntuu haluta vauvaa niin kipeästi, että voisi tappaa ne kaikki.
“Oli aikoja jolloin kadulla kävellessä teki mieli hyökätä raskaana olevien naisten kimppuun ja hakata ja potkia mahaa ja vauvaa siellä sisällä. Lastenvaunut nähdessäni olisin halunnut oksentaa niihin. Se ei ollut henkilökohtaista, vaan lapsettomuuden aiheuttamaa vihaa, kateellisuutta, katkeruutta ja surua. Lapsettoman on todella vaikea olla onnellinen toisen onnen puolesta. Me mieheni kanssa jäimme pois jopa veljeni lapsen ristiäisistä, koska se oli liian kova paikka. Lapsettomuus koettelee kaikkia läheisiä ihmissuhteita.”
Vaikka lapsettomuushoitoihin hakeutuvien keski-ikä on 35 vuotta, koskettaa lapsettomuus yllättävän useita ja monien luulon vastaisesti myös nuoria ihmisiä. Peräti 15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista pareista kärsii lapsettomuudesta. Aina lapsettomuudelle ei löydy yhtä ainoaa syytä, vaan se on monien asioiden summa. 25 prosentissa tapauksista syy löytyy naisesta, 25 prosentissa miehestä ja 25 prosentissa molemmista. Lopuissa syytä ei tiedetä.
“Lapsettomuutta aiheuttavat muun muassa sukupuolitaudit, kuten klamydia. Joskus ongelma voi olla rakenteellinen: munatorvet ovat tukkeutuneet, kuukautiskierto on epäsäännöllistä tai sperma on huonolaatuista. Joskus hedelmöittymistä ei selittämättömästä syystä tapahdu”, kertoo lapsettomuusklinikka Fertinovan naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Annika Tulenheimo-Silfvast.
Prosenttien valossa lapsettoman tilanne ei näytä lohduttoman synkältä, sillä lähes 90 prosenttia lapsettomuudesta kärsivistä on hoidettavissa. Toisaalta prosenttien tuijottelu ei lohduta tyhjän sylin aiheuttaman tuskan keskellä.
Miia hakeutui miehensä Henrin, 26, kanssa hoitoon elokuussa 2002.
“Sain keskenmenon elokuussa 2001. Ensimmäiset merkit ongelmista tulivat heti sen jälkeen. Munasarjoihini kehittyi kystia, joita yritettiin hoitaa keltarauhashormoneilla, punktioilla ja lopulta leikkauksin. Kystat kuitenkin tuhosivat vasemman munatorven ja munasarjan kokonaan. Tammikuusta elokuulle ovulaatioita oli ollut vain muutama. Kesän 2002 aikana ovulaatioita ei ollut enää ollenkaan ja ymmärsimme, että ilman apua tuskin tulisin raskaaksi.”
Miia ja Henri menivät tutkimuksiin julkiselle puolelle yksityisen sektorin hintojen vuoksi. Aluksi raskaaksi tulemista vauhditettiin Clomifen-nimisellä lääkkeellä, jonka tarkoituksena oli vahvistaa ovulaatiota. Hoitokierron lopussa Miian alavatsa kipeytyi sietämättömäksi ja pelko uusista kystista sai Miian soittamaan lääkärilleen.
“Lääkäri ei suostunut edes katsomaan tilannetta, vaan käski olla ottamatta lääkettä ja soittamaan kahden kuukauden päästä jollen olisi raskaana. Päätimme soittaa yksityiselle ja pääsimme vastaanotolle jo seuraavana päivänä. Munasarjassa oli kaksi kananmunan kokoista kystaa”, kertoo Miia. Julkisen puolen hoidoista ei jäänyt hyvää kuvaa.
“Jo ensimmäisen käynnin yhteydessä tuntui, että olemme liukuhihnatavaraa. Lääkärin kylmä suhtautuminen kipuihin ja pelkoihini oli viimeinen niitti.”
Lapsettomuuden syitä on useita, kuten myös hoitomuotoja. Aina lapsettomuushoitoon hakeutumiselle ei ole muuta syytä kuin siemennesteen puute.
“Naisparien ja itsellisten naisten hoitaminen on yleensä siinä mielessä helppoa, että taustalla ei ole fysiologista ongelmaa”, sanoo Tulenheimo-Silfvast. Hoidoksi saattaakin riittää pelkkä siittiöiden saattaminen kohtuonteloon. Tämä kuulostaa vielä suhteellisen helpolta, mutta kuinka oman lapsen tuleva geeniperimä valitaan? Löytyykö klinikoilta katalogeja, joita selataan kuin naistenlehteä ja mietitään, olisivatko matemaattisen älykön ruskeat silmät kivemmat kuin jäntevän taidemaalarin vihreät? Kuinka tarkat tiedot spermanluovuttajasta ovat? Ja kuka siittiöitä saa luovuttaa, onko olemassa “spermakriteereitä”?
“Siittiöt tulevat klinikallemme pohjoismaisesta spermapankista. Luovuttajasta tiedossa ovat pituus, hiusten ja silmien väri ja muita ulkoisia tekijöitä, sekä perinnölliset sairaudet. Näiden tietojen pohjalta hoitohenkilökuntamme valitsee potilaalle sopivimman lahjoittajan,” kertoo Tulenheimo-Silfvast.
Kuvallisesta katalogista on siis turha haaveilla, vaan toisin on Amerikan-maalla. Siellä sukusolujenkin luovutus on bisnestä nelivärikuvineen. Ja kyllähän rahalla niitä jenkkiläisiä vauvansiemeniä tännekin lennätetään. Ja mihin hintaan: kuljetusastian vuokra 850 euroa, sperma 280 euroa. Ja muut kulut päälle.
“Halutessaan asiakkaat saavat meiltä yhteystiedot Yhdysvaltoihin, hankkivat sukusolut sieltä ja me hoidamme vain hedelmöityksen.”
Suomalaisen geeniperimän nimeen vannovan on puolestaan käännyttävä Väestöliiton puoleen.
“Lahjoittajista on tällä hetkellä jonkun verran niukkuutta, joten lahjoitetuilla sukusoluilla tehtäviin hoitoihin on noin puolen vuoden jonot”, kertoo Tulenheimo-Silfvast. Parhaillaan tapetilla oleva hedelmöityshoitolakiehdotus onkin kiihdyttänyt naisparien ja yksinäisten naisten hoitoon hakeutumista, sillä lain mennessä läpi eivät edes yksityiset klinikat voi enää hoitaa heitä.
Lapsettomuushoidoista puhuttaessa etiikka ja eettiset kysymykset nousevat väistämättä esiin. Tulenheimo-Silfvastin mielestä Suomessa on hoitojen suhteen korkea etiikka. Tästä syystä erityistä hedelmöityshoitoja koskevaa lainsäädäntöäkään ei ole tarvittu. Maailmalta kantautuvat tarinat 65-vuotiaista synnyttäjistä ovat täällä vain utopiaa. Hedelmöityshoidoilla ei yritetä rikkoa luonnonlakeja. Koeputkihoidoissa hoitotulokset huononevat 40 ikävuoden jälkeen ja luontainen raja hoidoille on noin 45 vuotta. Monien mielestä kuitenkin jo koeputkihedelmöityksessä on sekä eettisiä ongelmia että jalostuksen makua. Millä oikeudella ja perusteilla ihmiset saavat päättää millä geeneillä on oikeus lisääntyä? Luonnollisesti syntyneessä raskaudessahan siittiön nopeuden lisäksi myös sattumalla on osansa asiaan, kun munatorvia on kaksi ja munasolu saattaa odottaa kumppaniaan kummassa niistä tahansa. Mutta ei koeputkihedelmöityskään ole ihan niin kontrolloitua kuin yleensä luullaan.
“Koeputkihoidossa munasolu ja siittiöt asetetaan samalle viljelyalustalle ja niiden annetaan hoitaa homma itsekseen, aivan kuten luonnossa. Ympäristö vain on toinen. Mikrohedelmöityshoitoa puolestaan käytetään silloin, jos sperma on huonolaatuista, eivätkä siittiöt itsekseen selviäisi munasoluun, tai siinä tapauksessa, että siittiöitä on erityisen vähän. Tässä hoitomuodossa yksittäinen siittiö laitetaan munasolun sisään”, selittää Fertinovan IVF-biologi Päivi Vuoristo. Siittiöiden geneettistä sisältöä ei kuitenkaan voida tutkia.
“Me valikoimme ainoastaan normaalinnäköisiä siittiöitä, sillä ne ovat todennäköisimmin elinvoimaisia. Niiden sisällöstähän me emme voi tietää mitään.” Ei siis ole mahdollista etsiä vaikka juuri musikaalisia tai urheilullisia geenejä sisältäviä siittiöitä. Rodunjalostusta lapsettomuushoidot eivät ole.
“Sattumalla on koeputkihedelmöityksessäkin sijansa”, Vuoristo muistuttaa.
“Ennen mikrohedelmöityshoitoa huonosta spermasta ei saatu onnistuneita hoitotuloksia. Nyt yksittäisiä siittiöitä voidaan poimia jopa virtsasta tai kiveksestä otetusta kudospalasta. Hoidot ovat siis kehittyneet valtavasti ja pystymme auttamaan yhä useampia lapsettomuudesta kärsiviä pareja”, Vuoristo iloitsee.
Mutta miksi ihmeessä koeputkihedelmöityksessä puhutaan koeputkihedelmöityksestä, sillä toimenpiteellä ei ole koeputken kanssa mitään tekemistä. Vuoristo jää pohtimaan asiaa ja luettelee joukon latinankielisiä termejä, joista koeputkihedelmöityksen nimi voisi juontua. Todellisuudessa koeputkihedelmöitys viljellään kaivo- tai sileäpohjaisessa maljassa jolle asetetaan solunviljelytippoja ja öljyä, joka estää kosteuden haihtumisen. Koeputkihedelmöityksessä pyritään kypsyttämään useampia punktiolla munasarjoista kerättyjä munasoluja. Onnistuneista alkioista yksi tai kaksi siirretään kohtuun ja loput pakastetaan nestetyppeen mahdollista myöhempää käyttöä varten.
Miian mielestä koeputkihedelmöitys oli hoitomuoto, jota pidemmälle he eivät eettisesti olisi valmiita menemään.
“Sekin kysyi jo itsetutkiskelua. Onko eettisesti ja moraalisesti oikein saattaa lapsi väkisin alulle? Mutta samalla tavalla väkisinhän se tehdään myös luomusti. Tuskin kukaan kyselee siittiöiltään ja munasoluiltaan, että haluatteko yhtyä ja kehittyä lapseksi. Mutta kyllä sen rajan on jossain tultava vastaan. Ei ihminen voi tehdä mitä tahansa saadakseen lapsen.”
Miian ja Henrin raja tuli ensimmäisen epäonnistuneen koeputkihedelmöityksen jälkeen, jolloin he tekivät päätöksen adoptioprosessin aloittamisesta ja hedelmöityshoitojen unohtamisesta.
“Minulla opiskelut kärsivät kun päässä pyöri vain hoito, hoito ja hoito. Elämä oli yhtä jalkojen levittämistä lääkärille, kovia kipuja, huonoa tuulta ja piikkejä. Olin ärtynyt, vihainen, herkkä, itkuinen ja hermostunut. Inhosin hoitoja ja raivosin sitäkin. Yhdestä “väärästä” sanasta lensi lähimpänä kättä oleva tavara sekunnissa kohti miestä. Nyt se jaksaa jo hymyilyttää, kerran vain osuin”, kertoo Miia.
“Lapsettomuus oli lytännyt naiseuteni. Tunsin pettäneeni mieheni, koska en voinut saada lasta. Syytin ja inhosin itseäni. Käskin Henriä etsimään itselleen uuden ja paremman naisen. Millään ei tuntunut olevan väliä niin kauan kuin en saisi lasta. Henri kysyi välillä, eikö välisemme suhde riittänyt minulle. Ei riittänyt, ei. Seksielämäkin tähtäsi enää vain lisääntymiseen. Mies ei saanut edes koskea minuun väliajoilla ja sitten piti taas olla kiinni kuin iilimato, vaikkei kumpaakaan edes huvittanut. Elämässäni oli vain yksi päämäärä.”
Adoptiopäätöksestä huolimatta Miia ja Henri päättivät kuitenkin kokeilla koeputkihedelmöitystä vielä kerran, ettei jäisi myöhemmin harmittamaan. Vappuaattona Miia värjäsi hiuksensa vihreiksi ja marssi munasolupunktioon. Lopputuloksena oli kolme kunnollista alkiota, joista kaksi päätyi pakastimeen ja yksi kohtuun. Ja se yksi teki Miiasta äidin.
Lapsettomuusklinikka Fertinovan odotushuoneessa on rauhallinen ja harmoninen tunnelma. Beigen ja vihreän sävyissä kylpevän huoneen seinillä ei roiku nauravia lapsia tai vaippamainoksia. “Miesten huone” lukee erään oven nimikyltissä. Sen takana taiat tapahtuvat tarvittaessa divaanisohvalla, kaappiin piilotettujen miestenlehtien ja videoiden avulla. “Purkki käteen ja menoksi” – ajatus tuntuu huvittavalta ja jopa brutaalilta.
“Ukkojen yhteinen koppi pitää ’hauskaa’ on monelle varmasti kiusallinen. Kuka nyt haluaisi useamman ihmisen tietävän, että on parhaillaan vetämässä käteen,” nauraa Miia. Henri hoitikin “velvollisuutensa” kodin vessassa.
“Eikä siitäkään meinannut tulla mitään kun minä hoputin oven takana ja tuumin, ettei toimenpide nyt noin kauaa voi viedä! Lopulta kyytimiehenä toiminut appiukkokin soitteli pihalta, että alkakaa tulla jo. Kun Henri säntäsi vessasta, iskettiin purkki povariin ja menoksi”, Miia muistelee lapsettomuushoitojen humoristisimpia hetkiä.
“Monet unohtavat, että lapsettomuus koskettaa miestä ihan samalla tavalla kuin naistakin. Joskin miehet ehkä jäsentävät asian hieman hitaammin, ennen kuin ymmärtävät kuinka lapsettomuus koskettaa koko elämää. Vaikka molemmat ovat lapsettomuudessa tasavertaisina, niin ainakin itse pidin itsestään selvänä sitä, että mies on meistä se joka jaksaa, kantaa ja lohduttaa.”
Miian ja Henrin tytär on nyt vuoden ja neljän kuukauden ikäinen. Äitienpäivän alla Miia teki yllättäen positiivisen raskaustestin. Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon, joka repi jälleen vanhat haavat pahasti auki.
“Ihmiset luulevat, että kun sen lapsen saa, ei ole enää lapseton. Lapsettomuudesta ei voi ’parantua’. Ihminen on silloin lapsellinen lapseton”, sanoo Miia. Muutoinkin ajattelemattomuutta lauotut kommentit satuttavat.
“Meille on sanottu typeriä lauseita, kuten ’olette vielä nuoria’, ”eivät lapset ole koko elämä” ynnä muuta. Joskus olisi parempi vain todeta ’en tiedä mitä sanoa’ ja kuunnella mikäli toinen haluaa puhua. Vaikka hoidot olisivat kerran onnistuneet, ei se tarkoita sitä, että niin käy uudestaan.”
Lapsettomuusklinikan henkilökuntaa Miia ja Henri kutsuvat tyttärensä keinovanhemmiksi.
“On kiitollinen siitä, että joku viisas on keksinyt ihmisen voivan lisääntyä muutenkin kuin luomusti. Kaikki eivät sikiä kuin kanit.”
Amerikan spermat
City kaivoi amerikkalaisesta spermakatalogista mielenkiintoisimmat.
Luovuttaja D-2109: Afroamerikkalainen Amerikan-intiaani, ruskeasilmäinen, painonnostoa ja taiteita harrastava lääketieteenopiskelija. Neurokirurgiksi pyrkivän luovuttajan älykkyysosamäärä on 132 ja hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa. Viesti sperman vastaanottajalle: “Haluan auttaa lapsettomia pareja ja olla mukana tieteellisessä toimenpiteessä, josta tiedän paljon.”
Luovuttaja D-2128: Ruotsalais-englantilainen, vihreäsilmäinen, matkustelua, piirtämistä ja näyttelemistä harrastava taiteilija ja tv-tuottaja. Noudattaa terveellistä ruokavaliota ja kuntoilee säännöllisesti. Viesti sperman vastaanottajalle: “Rakasta ja kunnioita lapsiasi tasapuolisesti.”
Luovuttaja D-2100: Irlantilais-englantilainen, sinisilmäinen, matematiikkaa ja lentopalloa harrastava, absolutisti laskentatoimen opiskelija. Nauttii sosiaalisesta elämästä ja arvostaa perhe-elämää. Viesti sperman vastaanottajalle: “Onnea, toivon teille iloista ja onnellista elämää.”
Luovuttaja D-2098: Italialainen, ruskeasilmäinen, jalkapalloa ja kirjoittamista harrastava opiskelija. Loistavat hampaat ja hyvä, lihapitoinen ruokavalio. Viesti sperman vastaanottajalle: “Anna lapsellesi heti pianotunteja ja lue varhaisesta iästä lähtien Shakespearea.”
Luovuttaja D-8: Amerikkalainen, sinisilmäinen, matematiikkaa harrastava insinööri. Isoäiti kuollut paksusuolen syöpään ja isoisä sydänsairauteen. Viesti sperman vastaanottajalle: “Anna lapsen tehdä omia päätöksiä niin paljon ja pian kuin mahdollista.”
Luovuttaja D-6040: Irlantilais-saksalais-libanonilainen, sinisilmäinen, painonnostoa harrastava yliopisto-opiskelija. Kertoo olevansa erityisen lahjakas keskustelija, joka saa kaikki nauramaan. Tekee päivittäin Timesin sanaristikon, mutta juo alkoholia kymmenen annosta viikossa. Viesti sperman vastaanottajalle: “Olin iloinen lapsi; utelias ja täynnä elämää. Edelleenkin rakastan jokaista päivää. En ole koskaan masentunut.”
35 kommenttia
Robb
11.6.2005 14:03
“Oli aikoja jolloin kadulla kävellessä teki mieli hyökätä raskaana olevien naisten kimppuun ja hakata ja potkia mahaa ja vauvaa siellä sisällä. Lastenvaunut nähdessäni olisin halunnut oksentaa niihin. Se ei ollut henkilökohtaista, vaan lapsettomuuden aiheuttamaa vihaa, kateellisuutta, katkeruutta ja surua. Lapsettoman on todella vaikea olla onnellinen toisen onnen puolesta. Me mieheni kanssa jäimme pois jopa veljeni lapsen ristiäisistä, koska se oli liian kova paikka. Lapsettomuus koettelee kaikkia läheisiä ihmissuhteita.”
...ja tuollekko pitäs vielä lapsi antaa...huh huh!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ellurellu
11.6.2005 19:51
Niin pitäis ja annettiinkin!!!! Se oli vain pieni ote siitä mitä minä kerroin haastattelussa. PIENI OTE!!!!! Jos ei ole ite kokenu lapsettomuutta, ei voi ymmärtää mitä ne tunteet on. Mitä on vihata, olla katkera, surullinen, kateellinen, inhota itseäänkin noista tunteista tuntemattomia kohtaan!!!!!
Minä rakastan lapsia yli kaiken. Halusin lasta niin kovasti, että vihasin niitä ja äitejä koska en itse saanut. Ei se ollut mitään henkilökohtaista, en minä sitä tehnyt oikeasti enkä koskaan voisi tehdä. Se on vain se tunne, ei sitä voi selittää. Halusin antaa haastattelun, että ihmiset ymmärtäisivät missä paskassa lapseton voi olla ja joutua elämään. Miten kovasti voi kärsiä. Mutta aina on teitä uskomattoman tyhmiä ihmisiä, jotka eivät näe kokonaisuutta. Eivät ymmärrä, vaikka tikusta vääntäisi. Eivät tajua...
Eipä ole kukaan vielä tullut moittimaan, että olisin lastani huonosti hoitanut. Päinvastoin... Moni on kehunut sitä omistautumista ja rakkautta, mitä lapseni minulta saa. Koe se paska itse ja kommentoi tuota hulluutta vasta sitten!!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ellurellu
11.6.2005 19:59
"Vajaan kahden vuoden aikana raskaudesta ja keskenmenosta uuteen raskauteen kävin läpi aikamoisen kirjon tunteita ja ajatuksia. Olin surullinen omasta menetyksestä ja tilanteesta. Vihainen, koska kaikki muut tuntuivat onnistuvat ja minä en. Katkera omasta osastani. Tunsin epäonnistuneeni naisena, koska en voinut saada lasta. Tunsin pettäneeni mieheni ja usein kehotin häntä etsimään jonkun toisen. Syytin itseäni ja inhosin siksi itseäni."
"Tuijotin ihmisiä vihaisesti, ikään kuin he olisivat syypäitä minun tuskaani. Välillä en halunnut lähteä kotoa ulos, etten törmää isoihin mahoihin tai pieniin vauvoihin. Itkin päivästä toiseen ja raivosin. Huusin."
"Ja tämän kaiken jälkeen valuin pohjalle itseäni inhoten."
MINÄ OIKEASTI INHOSIN ja VIHASIN ITSEÄNI NOIDEN TUNTEIDEN TAKIA, HÄPESIN ja HÄPEÄN EDELLEEN TUNTEITANI!!!!! Mutta en voinut niille silloin mitään... Surin kuollutta lastani ja surin sitä lasta, josta kuukaudesta toiseen jouduin luopumaan... Oletko itse kokenut saman??? Ihmettelen, jos olet :-)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ellurellu
11.6.2005 22:40
Tässä hetken sanomaasi mietittyäni täytyy todeta, että ymmärrän kyllä sinun reaktion noihin sanoihin ROBB. Ehkäpä mielessä kävisi samoin, jos en tässä paskassa henk.koht. rämpisi. Vaan kun rämmin, niin tiedän sen nurjan puolen...
Mutta hei, ihmisiähän me ollaan kaikki ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin ja mielipiteisiin. Niin myös minulla kuin sinulla. Ja jos minusta tuolle tuntuu nii so what, ei se sulta ole pois vai?!?!
Jos nyt et kuitenkaan kävis arvostelemaan minua äitinä muutaman irrallisen lauseen takia. En minäkään arvostele sinua naaman tai sanojen perusteella, joista äkkiseltään tulee muutamakin ikävä asia mieleen... :o))) Onneks olen jo ite tuollasen idioottimaisuuden yläpuolella ja tiedän miten asiat oikeasti on!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ihmettelee
12.6.2005 16:43
Yhtä vastenmielistä kuin kuunnella lapsettomien äitien kitinää siitä, ettei lasta ole vaikka haluaisi/yrittäisi, on kuunnella - yleensä tuoreiden äitien - hurmoshenkistä ylistämistä äiteyden ihmeellisyydestä. No okei, totta kai *ON* ihmeellistä, että siittiöstä ja munasolusta tulee ihan oikea ihminen, mutta jotain rajaa sille lässytykselle sentään!
Ellurellun teksti, vaikkakin toimitajan tarkoitushakuisesti valikoimat palat, panee miettimään, olisiko hänet pitänyt laittaa laitokseen ja antaa sähköshokkihoitoa. Onko se ihme että miehet pelkää naisia kun hormoonitulvat saa tuommoista ajattelua/käytöstä aikaiseksi?!? *vapisee pelosta*
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
hempauttaja
12.6.2005 19:03
Luoja mitä lapsellisia hulluja täällä liikkuukaan. Jos ei kitinät kiinnosta, ei niitä tarvitse lukea!!! Antaa mennä ohi vaan eikä tartu ja ala haukkua "väärää puuta". En kyllä ottaisi tuota ihan kitinänä. En tosiaankaan, vaan tunteiden ilmaisuna. Itse olen lapseton mies ja ymmärrän ellurellun tunteet hyvin. Rohkeaa puhua ääneen!
Esimerkkinä: minulla ei ole koskaan kuollut läheistä ihmistä enkä voi ymmärtää miltä se tuntuu. Ei tulisi mieleenikään alkaa syyttämään ketään läheisensä menettänyttä kitinästä, jos hän suruaan ilmaisee. Miten tämän päivän city-ääliöitä voi olla edes olemassa. Jokainen on niin täynnä itseään, ettei näe omaa napaansa pidemmälle eikä ymmärrä että se mikä ei toista liikuta pätkääkään on toiselle koko maailma. On se perkele, ettei haukkumatta saa tunteitaan ilmasta. Menkää ihmiset itteenne ja miettikää, jos teiltä vietäisiin se mitä eniten haluatte! Joko alkaisi kitinä??
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
DeeDee
13.6.2005 13:42
Oma tarinani: Ensin gynekologin arvio "et voi saada lasta", sitten pakollisella yritysajalla kuitenkin luomusti aikaansaatu raskaus, joka kohdunulkoisen raskauden epäilyn vuoksi oltiin jo kaapimassa mutta yhden lääkärin odotuspäätöksen vuoksi kuitenkin paljastui väärinajoitetuksi ja on nyt esikoiseni. Sen jälkeen keskenmeno ilmeisesti ns. tuulimunaraskauden vuoksi ja sitä seurannut traumaperäinen stressihäiriö masennusoireineen. Sitten niinikään luomuillen tehty nykyinen vauvaikäinen kuopus, joka vaikean synnytyksen jälkeen joutui keskolaan ja sai taannoin viimeisen vapautuksen siitä, että mitään vahinkoa ei ole tapahtunut ja kehitys normaalia.
Joten kaikkia alan suuria suruja on pinnasta raapaissut: lapsettomuutta, keskenmenoa, "kelvottomia" raskauksia, syntyvän vauvan sairautta. Mutta tarinani tämänhetkinen loppu on kuitenkin suuri, ihana ja onnellinen. Myös pohjimmiltaan silloin, kun esikoinen oksentaa kuumeisena sohvalle samalla kun kuopus itkee räkäisenä eikä suostu imemään ja edellinen yö on valvottu läpi.
Oman vähäisen kokemuksen kautta saattoi siis kurkistaa siihen suruun, mitä näiden asioiden kanssa oikeasti kamppailevat ihmiset kohtaavat. Ja siinä tilanteessa kukaan ei voi sanoa, että jokin olisi sairasta tai väärin mikä pään sisällä liikkuu. Jätettäköön siis sähkösokit ja muut omaan arvoonsa henkisesti keskenkasvuisten ihmisten puheina. Toivottavasti kukaan nainen ei elä yhdessä miehen kanssa, jonka mielestä nainen on eräänlainen hormonien sairastuttama epäihminen ja mielisairaushoidon tarpeessa.
Lapsi ei ratkaise elämän ongelmia eikä se ole pelkkää autuutta, mutta se tuo elämään sdellaisen uuden onnen lajin, jota muuta kautta ei helposti voi kokea. Ja siksi on ymmärrettävää, että tätä tunnetta ihmettelevä ihminen haluaa siitä puhua. Mutta jos se häiritsee, siitä voi suoraan sanoa tai etsiä toisia keskustelukumppaneita. Jos viitsii anonyymisti rätkyttää julisella foorumilla, että onhan se sopimatonta, kun muut ihmiset ovat onnellisia ja uskaltavat kertoa siitä, niin se on aivan sama kuin vanhusten valittaminen kelvottomasta nykynuorisosta. Lisäksi nykymaailmassa varmasti vähemmän todennäköinen sosiaalitapaus (ja näiden valittajienkin verorahojen kuluttaja) tulee siitä vauvastaan hehkuvan onnellisesta äidistä kuin röökiä vaunujen vieressä vetävästä ja vapauttaan kaipaavasta äidistä, joka ei muita varmasti vauvajutuillaan rasita.
Toisinaan mietin, haluaako joku tällainen "lapsirasisti" oikeasti täysin lapsettoman yhteiskunnan? Vai missä ne lapset pitäisi sitten saada ja hoitaa? Ellei lapsia ota osaksi elämäänsä ja ota siis myös mukaan ja heitä sosiaalista yhteiskuntaan senkin uhalla, että toisinaan ravintolassa joku ulkopuolinenkin joutuu kiukkukohtauksen todistajaksi, miten muuten heidät kasvatettaisiin? Laitoksissa maaseudulla?
Meidän lapsellisten taas on syytä muistaa, että lapsi ei ole kaikille itsestäänselvyys ja kevytkin huulenheitto voi loukata, jos kipeää yrittämistä on takana tai jos oma elämä on rakennettu toisenlaisten suunnitelmien pohjalle. Kaikkien ei nykymaailmassa tarvitse lapsia saada eikä haluta.
Suvaitsevaisuutta siis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja voimia kaikille teille lapsettomuudesta kärsiville. Olkoon teidän tarinoillanne myös tavalla tai toisella onnellinen loppu.
PS. Lapsettomuushoitojen "luonnollisuudesta" vielä. Biologisesti homo sapiensiksen luonnollinen lisääntymisen malli on se, että naisella on noin kymmenet kuukautiset koko elinaikanansa. Muun ajan hän on raskaana tai imettää. Lapsista kuolee ennen aikuisikää noin puolet ja nainen itse noin 35 ikävuoden tienoilla hoidettuaan lapsenlapsiaan. Kaikki muu on lääketieteen hapatusta. Keisarinleikkauksella (jolla olen itse syntynyt) on varsin vähän tekemistä luomun kanssa, mitäpä eroa sillä on mitä sitten alkuvaiheessa käytetään. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu syntymän jälkeen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Sebastyne
13.6.2005 13:47
ellurellu, älä liikaa pohdi noita kommentteja, ymmärrän hyvin tuon fiiliksen vaikken itse ole yhtään äidillinen tyyppi. Pystyn helposti samaistumaan siihen turhautumiseen, kun ei onnistu. Ei se ole vihaa lapsia kohtaan, vaan sitä kohtaan, että ne olemassaolollaan muistuttavat siitä mitä itsellä ei ole. Et sinä niitä lapsia halunnut tappaa, vaan poistaa koko ajatuksen ympäristöstäsi, kieltää koko sen olemassaolon, koska sen olemassaolo oli liian tuskallista. Tunnen puolestasi kouristukset vatsassa, kun pettymys ja epätoivo nousee kurkkuun ja tukkii kaiken tiellään. Ei tunteitaan hävetä tarvitse, niille ei kukaan voi mitään, se, miten toimii tunteineen mittaa ihmisyyden, se ettei heittäydy impulssien mukaan. Kyllä sitä itse kukin on varmasti jossain vaiheessa elämäänsä saanut varsin väkivaltaisia ajatuksia, syystä tai toisesta, eikä tämä ole sen pahempi juttu.
Toivon sulle iloa perheestäsi. :)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Lumiliina
13.6.2005 14:03
Eihän sitä ymmärtää voikaan, jos ei omakohtaista kokemusta - itsen tai läheisen - kautta ole. Reagoida sen sijaan voi. Ja reagoimaanhan ihminen on pakotettu, kun se tuodaan arkipäivässä kasvokkain toisen yksilön itseilmaisun kanssa. Mielipiteet ja ilmaisutapa synnyttävät vastapuolessa aina yhteenvetojä, käsityksiä ja johtopäätöksiä - se, miten oikeita tai vääriä ne ovat, ei asiaan vaikuta. Yhtälailla ne käsitykset muodostuvat, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia.
Suora hyökkäys, kärkkäät äänenpainot ja nätisti valikoidut, suorastaan provosoivat lauseenkäänteet ovat omiaan synnyttämään provosoivaa, hyökkäävääkin vastakaikua. Siltä tosin tapaa saada siivet leikatuiksi tehokkaimmin säilyttämällä oman malttinsa ja pitmällä äänenpainonsa hillittynä - lyhyesti, olemalla fiksumpi kuin se toinen. Huutamalla saa aikaan vain vastahuutoa. Eritoten, jos huuto sisältää paljon asiaa siitä, miten toinen ei tiedä mitään, koska sanoja itse tietää kaiken. Tällä sen suurempia henkilökohtaisuuksia tarkoittamatta, vain puuttuen ilmaisutapaan.
ROBBin ensimmäisen lainauksen perusteella en itsekään ehkä suinpäin tyrkkäisi lasta hakijan syliin. Tästä kiitokset menevät valikoivalle toimittajalle. Sen sijaan huutomerkkien ja suuraakkosten lukumäärää ellurellun seuraavissa vastauksissa laskiessani en saata olla ihan varma siitäkään, tahtoisinko törmätä tähän ihmiseen tosielämässä - ainakaan tilanteessa, jossa kenkäni eivät sallisi nopsaa karkuun juoksemista agressiopuuskan yllättäessä ja pyyhkäistessä ympäröivän irtaimiston yli.
- - - - - - - -
Asiasta viidenteentoista ja johonkin tyystin ellurelluun liittymättömään mennäkseni kommentoin myös edellisen kirjoittajan toteamusta mammahysterian ja äitiyden ihanuuden ylistyksen vastenmielisyydestä. yhdyn tähän täysin, vaikka ymmärränkin tuoreiden vanhempien - ja eritoten äitien - euforiaa vauvansa vuoksi.
Oli kyse sitten vauvasta, uusimmasta kulttiuskonnosta tai ihmeitä tekevästi laihdutusvehkeestä, vierastan kaikenlaista ylitsepursuavan innostunutta markkinointijargoniaa - eritoten jos se on sisällöltään sellaista, kuin se uskonnollisilla fanaatikoilla ja tuoreilla äideillä tapaa usein olla; "et voi ymmärtää mitä todellinen onni on, ennenkuin teet kuten minä. Siihen asti elät vajavaista elämää."
Onnensa kullakin, mutta älkää nyt perkele tuputtako.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ovelus
13.6.2005 14:30
minä ainakin itse ymmärrän täysin tuon vihan,katkeruuden,ja kateellisuuden tunteen.
Vastaa kommenttiinmulla on kyllä kaks lasta,mutta sen jälkeen jo vain keskenmenoja ja jopa yhdet hautajaiset.
viimevuonna minäkin liityin lapsettomuus hoitoon...vielä kun uskaltaisi mennä.
lapsettomuus on tunne,jota ei vain yksinkertaisesti pysty sellainen tajuamaan,kua sitä ei ole kokenut..
minä hautasin poikani viime marraskuussa,joka syntyi jo viikolla 20..sen jälkee on ollu k.meno 14.2 ja taas näitä kahta ennen lukuisia..
elämä on..
olen edelleen katkera nille,jotka vaan tekevät lapsen....minä en tee,otan kiitollisena vastaan jos vaan sellainen minulle vielä suodaan...
rakkaudella.monen enkelin äiti.
Vastaa kommenttiin
ellurellu
13.6.2005 15:37
Täytyy sanoa, että minua todellakin lähinnä naurattaa se, että minua ollaan laittamassa sähköshokkihoitoon, ottamassa lasta pois, juoksemassa karkuun sun muuta :o)) Minua arvioidaan muutaman sanan tai huutomerkin (??) takia. Itseni puolesta ei tunnu miltään, ymmärrän että te ette ymmärrä enkä sitä odotakaan. En tosiaankaan kuvittele, että jokainen voisi ymmärtää. Aina on olemassa ihmisiä, joilla ei ole yksinkertaisesti kykyä asettua toisen ihmisen asemaan missään määrin. Enemmän olen pahoillani teidän kuin itseni puolesta :-))
Älkääkä syyttäkö toimittajaa sanavalinnoista. Minä itse ne sanat toimittajalle annoin, omasta tahdostani. Minulla oli vapaus päättää, mitä sanomaani artikkelissa käytetään. Minä päätin, että siihen tulee se kaikkein rajuin juttu. Tietoisesti valitsin sen tien, jolla joudun teidän ymmärtämättömien ihmisten haukkumaksi. Enkä välitä siitä pätkääkään. Itse minä tiedän, millainen ihminen olen ja se on kaukana siitä mitä nuo muutaman sanat edustavat. Koskaan en ole lyönyt enkä lyö (vaikka eihän sitä kukaan voi käydä vannomaan...), mies on ainoa joka joutui aggression kohteeksi ja sekin siitä syystä, että hän eli sitä tuskaa kanssani. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana minä olen se, joka on useimmiten yrittänyt hymyillä, olla urhea, piilotellut tunteitaan yms.
Mutta, turha tätä teille on jauhaa. Oli asia mikä tahansa, on aina olemassa kaksi puolta ja kahdenlaisia ihmisiä: ymmärtävät ja ei-ymmärtävät. Toivon totisesti, että itse osaan valita puoleni viisaasti joka kerta enkä väärin perustein käy kenekään elämää tuhoamaan tai karkuun juoksemaan muutaman huutomerkin tähden! Tässä asiassa ymmärrän molempia osapuolia ja annan teille rakkaat idiootit täyden luvan haukkua minua ja teilata minut.
En hehkuta itseäni enkä äitiyttä, olen kaukana täydellisestä kuten jokainen muukin, mutta... Miksi tyttöäni kehutaan tasapainoiseksi, onnelliseksi ja elämästä nauttivaksi, jos hänellä on niin paha äiti kuin te annatte ymmärtää? Hän on minun ja vain minun kanssani 24x7, noista päivistä 4 täysin ilman isiä ja tämän julman äidin armoilla :o))) Jos teidän puheisiin olisi uskominen, vajaa 1½v tyttö olisi jo tehnyt itsarin!!
Ovelus ja DeeDee, toivon teille onnea matkaan ja elän surua & tuskaa kanssanne!!! Vain me voimme ymmärtää... :-/
Sebastyne, Kiitos :-) Juuri sinunlaistesi ihmisten takia jaksan nuo haukut ottaa nauraen vastaan ja uskallan tulla nimelläni julkisuuteen. Vaikka naamallanikin :-)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ihmettelee
13.6.2005 16:57
Aivan niin, turha jauhaa. Kärsimyksesi ja äitiytesi on selvästikin kirkastanut sielusi, ja olet noussut olevaisuuden korkeammalle tasolle. Me lapselliset jankkaajat ja ei-ymmärtäjät olemme vain matoja jalkojesi juuressa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kaiho
13.6.2005 18:36
On sitä säälittävyyksiin menty eilenkin, mutta nyt vasta alkoi ottamaan minuakin pattiin. Sääliksi käy Vauvatehtaan Miian miestä. Siinä sitä ollaan tekemässä lasta vaimolle vaikka minkä uhalla, ja eletään karseassa pelossa siitä, että milloinkohan sillä napsahtaa ja se heittää vaikka lautasella. Artikkelissa asiat oli leimattu "humoristisiksi", mutta mitä hauskaa on yhden asian ympärille kääriytyneen elämän purkautumistilanteissa? Mitä hauskaa on siinä, että muut hoputtavat oven ulkopuolella kun miesraukka tumputtaa vessassa, että saataisi ah-niin-kallista siementä, ettei vain menisi tällä kertaa hukkaan?
Ja koko ajan maailmassa on miljoonia lapsia ilman vanhempia.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
asdf4519
13.6.2005 21:20
Tosiaan, täytyy yhtyä kahteen ylläolevaan kommenttiin. Äitiys on varmasti hieno asia, mutta minkä kaiken kustannuksella se pitää saada?
Jos minua kohdeltaisiin kuin artikkelin Henriä, lähtisin luultavasti koko suhteesta. Ei lapsettomuuden kartainen surullinen asia oikeuta olemaan törkeä toiselle tai ole syy fyysiseen väkivaltaan. Ja suhteessa täytyy olla hellyyttä ja välittämistä, kaikesta huolimatta. Vähemmästäkin tulee paska olo, jos sanotaan etten riitä toiselle..
Toisaalta itse en pidä lapsista enkä niitä halua, joten mistäpä minä mitään tiedän..? Vanhemmuuden autuaaksi tekevästä vaikutuksesta taidan jäädä iäksi paitsi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Hooel
14.6.2005 09:46
Viitaten Robbin kommenttiin potkimisesta.
Tunteet ovat eri asia kuin toimiminen noiden tunteiden perusteella. Terve ihminen tuntee hyvin moninaisia tunteita laidasta laitaan. Se on inhimillistä. Mutta terveen ihmisen tunnistaa siitä, että hän tietää että toimiminen noiden tunteiden perusteella on väärin eikä toteuta noita tunteitaan.
Vastaa kommenttiinUskokaa tai älkää raskaana ollessaankin sitä kokee monenlaisia tunteita. Ne pitää vain rehdisti kohdata.
Vastaa kommenttiin
Lumiliina
14.6.2005 15:28
"Ja koko ajan maailmassa on miljoonia lapsia ilman vanhempia."
Ihminen on tunnetusti yksi niistä harvoista nisäkkäistä, joka on kyvykäs ohittamaan geeniensä vaatimuksen jälkeläisen biologisuudesta ja huolehtimaan myös vieraan yksilön pennuista kuin omistaan - toisin kuin eläinmaailmassa yleensä muuten, uusioperheitä syntyy ilman pois häädettyjä tai simppelisti tapettuja kumppanin lapsia. Syliin voidaan ottaa vieraskin vauva ja pitää siitä huoltaa, rakastaa ja kasvattaa kuin omaa - vaikkei siinä niitä omia geenejä olekaan.
Luonnollisella, biologian tasolla ymmärrettävää, henkisemmällä, käsitteellsisellä tasolla vaikeampaa ymmärtää; miksi oman lapsen on oltava juuri biologisesti oma? Kumpi on kullekin suurempi itseisarvo; raskaus ja synnytys, omaa lihaa ja verta oleva lapsi - vai vain lapsi, jota rakastaa ja josta huolehtia? Onko lapsen ja lapsen ero toisille niin suuri, ettei "vieraan kakaraa", oli se miten pikkuinen tahansa, voida harkitakaan otettavaksi?
Perheitä vailla lapsia, ja miljoonia lapsia vailla perhettä. Ulkomainen - jos kotimainenkin - adoptio ei ole toimenpiteistä nopsin tai halvinkaan, mutta verrattuna kauhukertomuksiin hedelmöityshoidoista, yrittämiseen, epäonnistumiseen ja fyysisiinkin vaivoihin... kaikella on puolensa, niin hyvät kuin huonot.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ellurellu
15.6.2005 10:49
Mitä enemmän tulee älyttömiä kommentteja, sitä kiitollisempi olen artikkelista sekä ennen kaikkea siitä, että minulla on OIKEA mies rinnallani :o)
Kaiho ja asdf4519, edelleenkin väitän ymmärtäväni teitä. Mutta... Koska artikkelissa ei ollut mieheni näkökulmaa, ei teillä ole hajuakaan mitä hänen eli Henrin päässä liikkuu. Ehkäpä käy viikonlopun aikana teille kirkastuttamassa asiaa, mutta uskallan puhtaalla omalla tunnolla sanoa että hän halusi lasta ihan yhtä paljon kuin minä. Ja sen sijaan, että olisi syyttänyt minua siitä mistä te syytätte, hän syytti itseään siitä että minä olin se joka kävi kaiken raskaimman kautta läpi. Fyysinen kipu jo itsessään on kauhea, kun kivikovaan ja kipeään mahaan pitää päivästä toiseen pistää itse piikki, joka ei tunnu millään menevän läpi. Siihen päälle vielä se, mitä ne hormoonit voivat tehdä... Uskokaa tai älkää, mutta edelleen väitän että niin ennen kuin jälkeen hoitojen olen ollut ihan "normaali" ihminen :-)
Hooel osui asian ytimeen, teot ja tunteet eivät ole sama asia eikä terve ihminen tee kaikkea mitä tuntee. Eli sen mukaan minut määritellään kai terveeksi, koska koskaan en ole ketään satuttanut???
Mitä tulee lauseeseen "Ja koko ajan maailmassa on miljoonia lapsia ilman vanhempia." Meillä adoptio on koko ajan ollut asia, joka me halutaan. Se ei ole koskaan ollut vaihtoehto biologiselle lapselle tai se viimeinen oljenkorsi. Senkin pettymyksen olemme joutuneet läpikäymään, kun adoptio ei ole ihan niin yksinkertainen kuin tuo lause antaa ymmärtää. Meillä seinä nousi kuitenkin vastaan ensin miehen iän takia (suomessa on oltava 25) ja kun se oli täynnä olikin jo tyttömme syntynyt. Nyt olemme tilanteessa, että ellei perjantaina tuleva alkionsiirto onnistu meille ei luultavasti koskaan tule muita lapsia kuin tyttömme. Josta minä kannan syyllisyyttä, koska se on minun vikani. Aloitimme adoptioprosessin syksyllä, mutta se tyssäsi lyhyeen koska minulla on tällä hetkellä avoimena olenko sairastumassa nivelreumaan vai onko tämä ohimenevää tulehdusta. Ennen kuin lääkäri ei anna papereita tilanteessa on adoptio käytännössä mahdoton. Tutustukaapa adoptioon ennen kuin alatte sitä tarjoamaan. Me ollaan perehdytty asiaan jo neljä vuotta... Myöskään raskaampia hedelmöityshoitoja meille ei enää tule. Niitä ei kestäisi meistä kumpikaan henkisesti enkä minä myöskään fyysisesti. Puhumattakaan siitä, että tyttömme joutuisi ihan hunningolle, jos äiti olisi sellainen "hirviö" kuin häntä yrittäessä. Eli nämä kaksi pakkasessa olevaa huuru-ukkelia ovat ainoa toivomme perheen lisäykseen tällä hetkellä. Olenko vielä tämänkin perusteella vaimoksi ja äidiksi kelpaamaton?? Täysin? Mies antaa minulle vapauden valita ja minä luovun unelmastani saada monta lasta, ensimmäisenä hänen ja tyttäreni takia.
En pidä itseäni pyhimykseni, yli-ihmisenä, en olevaisuuden korkeammalla tasolla olevana. Ihan samanlainen olen kuin ennenkin. Minä vain satun luonteeltani olemaan sellainne, että edes yritän ymmärtää enkä teilaa suoralta kädeltä tutustumatta asiaan perin pohjin. Meitäkin kun on olemassa. Ja kylläpä ammatillinen minänikin sitä vaatii... Oikeasti vain ei kenelläkään ole vara arvostella toisten valintoja, tekoja tai muuta ennen kuin on elänyt sen ihmisen elämää. Omien toiveidemme ja ajatustemme pohjalta emme voi sitä tehdä. Minä haluaisin sanoa monta sanaa teille minun arvostelijoilleni, mutta en sano. Mitä se hyödyttäisi? Tulisi vain tämän kaltainen show, jossa te anonyymeinä arvostelisitte minua takaisin :o))
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
kbv
15.6.2005 17:29
Luin kommentteja Miian kirjoituksesta ja olin pudota tuolilta. Ei ihmistä voi hulluksi leimata tunteiden perusteella. En usko, että maailmassa on yhtään ihmistä joka ei tunne vihaa ja katkeruutta. Ei ole ihmistä joka ei toivoisi joskus jonkun kärsivän. Jos sellainen ihminen löytyy niin toivoisin tapaavani hänet. Jos tunteiden perusteella luokiteltaisiin hulluksi ja lähetettäisiin mielisairaalaan niin kaikki siellä oltaisiin. Ihminen on imhimillinen ja tuntee kaikkia tunteita jos niin ei ole niin silloin on jossain vika.
Kun minä odotin nuorimpaani ja olin raskaana 25:llä viikolla jouduin sairaalaan kun hän meinasi syntyä. Se oli kova isku sekä minulle että miehelleni sekä läheisilleni joihin kuuluu myös rakas sisareni Miia. Kun minä makasin sairaalassa ja pelkäsin oman lapseni menettämistä oli Miia samassa sairaalassa alakerran osastolla ja menetti oman pienen enkelinsä. Minä tiedän, että se sattui varmasti tosi kovasti kun se sattui minuunkin. Kun minun poikani syntyi otti Miia ison askeleen ja tuli käymään meillä ja piti pientä sylissään. Vaikka hänen sisällään myllersi viha ja katkeruus oli minun vauvani turvassa hänen lämpimässä sylissään. Tunteet on tunteita ja teot tekoja. Minä jos joku tunnen sisareni ja tiedän ettei hän ajatuksista tekoihin päädy.
Miia on HYVÄ äiti ja hänellä on maailman ihanin prinsessa. Tämä pieni tyttönen on hänen silmäteränsä ja se kaikkein arvokkain tässä maailmassa aivan kuin kelle tahansa joka lastaan rakastaa. Miia on myös maailman ihanin täti minun pojilleni. Jos hän olisi kamala ja tekisi lapsille pahaa ei minun poikani omasta halustaan hänen luo menisi.
Henri on hieno isä ja aviomies. Ei häntä ole kaltoin kohdeltu tai pakotettu kärsimään vaimon tunnekuohuista. Vapaaehtoisesti hän on vaimonsa rinnalla kulkenut ja ollut tukena vaikka on omaa suruaan läpi käynyt. Yhdessä Miia ja Henri on päätökset tehneet ja jaksaneet raskaan tien kulkea.
Minä Miian siskona toivon koko sydämestäni, että heitä siunataan uudella ihmeellä. Jos niin tapahtuu, että haikara kylässä käy niin on se lapsi todella onnekas kun saa vanhemmikseen Miian ja Henrin.
Te jotka tuomitsette ihmisen pelkkien tunteiden perusteella niin katsokaa peiliin ja pitkään...
Haleja ja auringon paistetta rakkaalle SISKOLLENI :)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Miia_Huttunen
15.6.2005 18:33
Mietin pitkään, kannattaako tulla tänne enää ollenkaan. Koska mitään rakentavaa tällaisessa paikassa ei saa aikaan. Ainoa mitä täällä tapahtuu, on että yhtä ymmärtävää vastaan löytyy viisi teilaajaa. Ja sanoin minä mitä sanoin, minun sanat vääristellään joka tapauksessa (teiän omissa päissänne) kuulostamaan ihan muulle kuin mitä ne tarkottaa. Eli loppupeleissä tilanne on se, että minä oon syvältä perseestä ja tekopyhä paska kun taas te kaikki minua arvostelevat ja minut niin helvetin hyvin tuntevat ootte ihmisen hyvyyden ruumillistumia. Ymmärsinkö oikein? Lähestytäänpä asiaa ihan eri näkökulmasta kuin tähän asti. Minulla on teille kaksi eri asiaa tarjolla. Lukekaa nyt edes tämä kunnolla ennen kuin päänne ja sanavirtanne avaatte.
Ensinnäkin, tajuatteko ollenkaan, että osaltaan juuri teiänlaiset ihmiset saa lapsettoman tai jostain muusta kärsivän painumaan yhä syvemmälle siihen suohon, joka upottaa ja josta ei meinaa päästä ylös? Kun ei oo lupa puhua avoimesti tunteistaan, ei sanoa suoraan, että nyt vituttaa ja pahasti. Nyt tuntuu, että kaikki romahtaa eikä millään oo mitään arvoa. Tässä yhteiskunnassa ei oo lupa olla kuin vahva, omat ongelmansa pitää peittää ja hukuttaa. Kenen tahansa pää ratkeaa ennemmin tai myöhemmin ja siitä ei oo seurauksena kuin yksi iso paskakasa, joka hukuttaa. Kun siihen päälle lisätään omat ongelmat, surut, vihat sun muut, mitä saadaan? Itseään ja kaikkia muita vihaava yksilö. Sellaisessa yhteiskunnassa ei lopulta edes teiän tunteettomien paskojen ole hyvä olla. Onneksi pääsen tyttöni kanssa täältä vielä pois ja saan tilaisuuden kasvattaa hänet kaukana täältä. Saan tarjota elämän, jossa tunteilla on tilansa ja paikkansa ja aikansa. Hän saa olla aito ihminen, ei teeskentelevä p***:n nuolija.
Toiseksi, te pistätte lokaa minulle niskaan täällä anonyymeinä. Pieni pyyntö, antakaapa rehellisesti nimenne minulle luettaviksi. Onko edelleen yhtä helppoa haukkua? Jos minun ja Henrin tilanne tulee eteen läheisellenne, ihmiselle josta välitätte, teettekö saman kuin minulle? Vain koska ette ite ymmärrä, mitä he käyvät läpi? Onko teillä kanttia siihen? Pystyttekö rehellisesti sanomaan, että on? Jos pystytte, niin teillä on todellakin syytä kattoa peiliin ja miettiä, mikä teissä itessänne on vikana. Ootteko te oikeesti niin tunteettomia kuin annatte ymmärtää? Toivon totisesti, että ette ettekä tee tätä kenellekään toiselle enää koskaan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Robb
15.6.2005 19:50
Nyt on tainnu lähtee kaikilta kyllä mopo käsistä, huh huh.
Otin vaan leikkaa ja liimaa-tavalla jutun kohdan jota en yksinkertaisesti ymmärtänyt. Enkä vieläkään voisi kuvitella, että pienen ihmislapsen voisi antaa ihmiselle joka noin ajattelee. Olen minäkin vihannut ja vihaan edelleen, rakastanut ja rakastan edelleen. Mutta enhän mä ny rupea ajattelemaan suurimmassa vihassanikaan jonkun äidin, lapsen tai lastenvaunujen päälle käymistä. Muuten en käsittääkseni kyseenalaistanu/arvostellut sinua. Loistavaa jos olet oppinut olemaan vihaamatta, sitähän me kaikki toivomme kohdallemme.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Miia_Huttunen
15.6.2005 20:08
Robb, oikeasti ymmärrän, että niistä sanoista saa sen käsityksen ja voin tajuta sinun ajatuksesi. Mutta kyse ei ole sellasesta vihasta mitä sinä kuvittelet. Niiden ajatusten ja tunteiden voimalla suojelin itseäni pahimpina aikoina. Se oli oikeastaan joko ne tunteet tai elämän menetys. Sitä on varmasti vaikea käsittää, itsenikin on välillä. Kuitenkin, en minä oikeasti ketään niin vihannut. Se oli surua ja kateellisuutta muiden onnea kohtaan. Siinä vaiheessa en ollut vielä oppinut elämään sen tunteen kanssa, etten ehkä itse koskaan saa mitä haluan niin kovasti. Ihmisenä minullakin on tunteet. Koskaan en kuitenkaan kenellekään edes ääneen sanonut noita tunteita, vain miehelleni. Se oli pitkään meidän välisemme asia. Nyt perheeni ja koko muua Suomi tietää asiasta :o)) Kaikesta tästä haukkumisesta huolimatta olen onnellinen - edelleen - että sanoin nuo sanat julki. Ehkä joku toinen samalla tavalla tunteva saa itselleen lohtua... Sillä tiedän, etten ole ainoa eikä se tarkoita että me kaikki olisimme huonoja äitejä. Ei ole olemassa asiaa, mitä en tekisi oman tyttäreni tai muiden lasten eteen. Ilman tyttöänikin olisin selvinnyt suurimmasta surusta, noista kauheista ajatuksista. Olihan ne kuitenkin menneet ohi jo vuosi ennen hänen syntymäänsä eivätkä ole edes nyt uuden epäonnistumisen myötä palanneet. Vaikka toisten onnesta onkin ollut viime viikkoina vaikea ilahtua ja olla aidosti onnellinen. En minä silti ole se hirviö, mitä nuo sanat antavat ymmärtää.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Miia_Huttunen
15.6.2005 20:43
Haluaisin vielä lisätä tuohon edelliseen, että jos olisin oikeasti sellainen hirviö, joka toivoo pahaa äideille ja vauvoille EI minulle pitäis LASTA antaa. Sillä hetkellä ei olisikaan pitänyt, en minä olisi selviytynyt lapsesta. Kaikki tuo oli kuitenkin menetetyn lapsen, menetetyn toivon, surun, katkeruuden, kateellisuuden, epätoivon kärjistymä. Ainoa keino suojatua oli vihata. Ja mikäs sen luonnollisempaa kuin "vihata" sitä, mikä muistutti omasta kurjuudesta?!
Ja Robb, raivostuin vain niin kovasti arvostelustasi, etten kestänyt sitä sillä hetkellä. Reagoin sinun reaktioon. En muista pahalla :-) Tällä hetkellä tunteet on todella pinnassa, kun on toisen lapsen menetys vielä muutaman viikon takana ja sen ainoan toivon tulevaisuus käsillä seuraavan parin viikon aikana... Ja artikkeliin suostuin haastateltavaksi, ettei jokaisen lapsettoman tarvitsisi tunteitaan, ikäviäkään, peitellä aina. Olen kyllästyny olemaan se, joka nielee kaiken.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ovelus
16.6.2005 16:54
olkaamme kaikki onellisia siinä asemass mitä meille on annettu.tunteet tulevat ja menevät,rakkauskin siinä sivussa.kaikilla on oikeus tuntea,vihatakkin.katkeruus on ihmisen tae oppimiseen.
Vastaa kommenttiinei saa leimat toisis tunteiden perusteella.se ymmärtää joka tietää.se joka tietää,se ymmärtää.tänään moni sanoo,en aijo koskaan tehdä lapsia,vihaan niitä.ehkä jo vuoden päästä hänen ääni muuttuu,kun saa oman lapsen,tai menettää sen minkä sittenki halusi...
sitten mietitään,menetinkö,koska nuorempan ajattelin toisin...
ei se niin mene.
elämä opettaa...ja elämä on.
Vastaa kommenttiin
Henri_Huttunen
17.6.2005 01:29
Haluan vielä kertoa muutaman asian omalta kannaltani, vaikka keskustelu aiheesta on ehkä tyrehtymään päin.
Niille (ilmeisesti) miehille, jotka ovat olleet huolestuneita minusta ja siitä, miten olen kestänyt Miian kanssa: Ensinnäkin, en edes muista mitä M on minua kohti viskonut, en ees sitä mikä osui. Joten kovin vakavasta parisuhdeväkivallasta ei tällöin voi olla kyse. Lautaset, sähkötyökalut ym. irtaimisto säilyi täysin ehjänä :-). Pelkästään vaimolle ei tosiaankaan lasta oltu tekemässä. Minä halusin lasta yhtä kovasti kuin Miia. Ainoat seikat missä olemme eri viivalla olleet olivat se, että Miia joutui kärsimään suuren fyysisen kivun ja ponnistuksen hoitojen aikana sekä se, että itselläni meni huomattavasti pitemmän aikaa tajutakseni sen mitä olimme keskenmenossa ja lapsettomuudessamme menettäneet.
Joku kertoi, ettei olisi voinut olla suhteessa "minun paikallani". Ei olisi minunkaan tarvinnut olla. Mutta niin vain olin ja olen edelleen. Tämä siksi, että rakastin vaimoani lapsettomana, kiukkuisena, epätoivoisena. Rakastin häntä myös kaikkina onnellisina hetkinä, joita meillä on matkan varrella ollut paljon. Rakastan häntä yhä edelleen. Käsitykseni on (enkä ole mikään tosiuskovainen) että jos on luvannut rakastaa myötä- ja vastamäissä, tulee näin myös tehdä. Sitä en kuitenkaan kiellä, etteikö joskus pimeimpinä hetkinä ollut mielessä kaikkea muuta kuin rakastavia ajatuksia. Tiesin kuitenkin että Miia ei ole vihainen minulle sen kummemmin kuin minä hänelle, viha johtui lapsettomuudestamme.
Ainoa asia mitä artikkelissa olisin halunnut muuttaa, olisi ollut kertoa enemmän kuinka lapsettomuus koskettaa juuri meitä miehiä. Kaikkea ei kuitenkaan voi sivun kokoiseen tarinaan ängetä, ja kuitenkin niin minun kuin Miian mielestä siinä oli kaikki oleellisin pähkinänkuoressa.
Kun miehistä lapsettomuudessa puhutaan, fyysinen puoli nyt on selvää, (spermat purkkiin ja se on siinä)...vai onko? Minun kohdalla kyllä, mutta entäs jos vika onkin miehessä? Jos tutkimuksissa selviää,että "kuti" onkin huonolaatuista? Silloin mies kyllä varmasti käy läpi samat tunteet kyvyttömyydestä ja riittämättömyydestä, kuin nainenkin syyn ollessa hänessä. Tätä haluaisin kaikkien miesten ajattelevan.Minä luulen että olisin itsekin kehottanut Miiaa etsimään jonkun, joka pystyy hänelle lapsen antamaan, jos vika olisi löytynyt minusta.
Kohdallani (ja monen muun lapsettoman miehen kohdalla) henkisen puolen pahoinvointiin kuului vahvasti esim. totaalinen kyvyttömyyden tunne ja suru siitä, ettei voi tehdä mittään tilanteen ratkaisemiseksi. Vierestä seuraaminen, kun vaimo työntää kymmenettä päivää peräkkäin piikkiä vatsaansa. Halu ottaa se piikki omaan vatsaansa. Työnantajan tahdittomat kommentit ilmoittaessani tarvitsevani pari tuntia päivällä käydäksemme klinikalla (eikö naapurin sedän tavara kävis). Se kun kaksi kertaa olen joutunut omalle isälleni kertomaan, että haikara ei tulekaan perille asti. Uskokaa vain, hyvät ihmiset , minä kärsin lapsettomuudestamme, en vaimostani.
Lopuksi haluan vielä korostaa sitä (vähän Miia toistaen), että me emme olleet valmiita tekemään mitä tahansa saadaksemme biologisen lapsen. Olimme jo tehneet sen päätöksen että lopetamme yrittämisen ja aloitamme adoptioprosessin heti kun minun ikäni riittää. Tiedän että on myös heitä, jotka jaksavat vuodesta toiseen yrittää biologista lasta siinä onnistumatta. Meistä ei olisi siihen, enkä tiedä kuinka he jaksavat sellasita rääkkiä. Toivoisinkin, että kukaan ei tuomitsisi tai haukkuisi tällaisia ihmisiä, sillä kun syli on tyhjä, sitä ei välttämättä täysin täytä mikään koko elämän aikana.
En tiedä onko tekstini täysin johdonmukaista (huom. aika) mutta jos jäi jotain epäselvää tai joku haluaa oikeasti kysyä asiasta jotain niin vastaan kyllä mieluusti vaikka tällä palstalla.
hyvää kesän jatkoa kaikille! -Henri Huttunen
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kaiho
17.6.2005 22:20
Eli kun ikäkään ei vielä ole kahtakymmentäviittä, ollan jo useampi vuosi yritetty väkisin vääntää lasta? Rock on, Chicago!
Itse olen miettinyt oman "tavarani" laatua useinkin. Olen siis mies, enkä läheskään varmuudella kykeneväinen tekemään lapsia. Homma on niin, että sen kanssa sitten on pakko elää. Sitten vaikka odotetaan se pari vuotta, että ollaan kypsiä adoptiovanhemmiksi, jonka jälkeen huolehditaan vaatimukset kuntoon. Miksi on niin kova kiire, ensin aikuiseksi ja sitten vanhemmiksi?
En haluaisi tuntea syyllisyyttä siitä, että spermani olisi huonolaatuista. Okei, harmittaisi se, koska en pääsisi toteuttamaan oman biologisen jälkikasvun syntymistä. Ei siitä saa kuitenkaan ottaa massiivisia syyllisyydentuntoja. Miksi? Siksi, että
a) KENENKÄÄN ei ole pakko tehdä lasta. Jos haluaa lapsen, siihen on oikeus, mutta kohtuuttomuuksiin ei pidä joutua menemään.
b) Jos kumppanini ei hyväksyisi sitä, etten voisi hänelle tehdä lasta, ja siitä muodostuisi ylitsepääsemätön ongelma, mitä tekisin? Laittaisin kumppanin vaihtoon. Tässä taitaa olla pohjimmiltaan kyse arvomaailmoista ja niiden eroista.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kermit_frog
18.6.2005 08:11
Kaiho, millä perusteella sinä sanot ettei jollakin saa olla kiire saada lasta? Toiset ovat valmiita vanhemmiksi 18-vuotiaina toiset 35-vuotiaina. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen määrätä eikä arvostella. Tärkeintä mielestäni siinä on, että silloin kun tuntee lapsen haluavansa ja sitä alkaa yrittää, niin molemmat ovat oikeasti sitoutuneita niin siihen tulevaan lapseen kuin toisiinsa.
"a) KENENKÄÄN ei ole pakko tehdä lasta. Jos haluaa lapsen, siihen on oikeus, mutta kohtuuttomuuksiin ei pidä joutua menemään.
" Aivan niin, kenenkään ei ole pakko tehdä eikä pidä joutua menemään kohtuuttomuuksiin. Mutta eikö jokainen määritä itse sen, mikä on kohtuutonta. Tulitko huomioineeksi artikkelista, että myös tämä pari oli lopettamassa koko touhun? Koska se oli heistä heille kohtuutonta? Et sinä voi määritellä, mikä heistä on kohtuutonta. Ei ole kyse sinusta.
"b) Jos kumppanini ei hyväksyisi sitä, etten voisi hänelle tehdä lasta, ja siitä muodostuisi ylitsepääsemätön ongelma, mitä tekisin? Laittaisin kumppanin vaihtoon." Tuota en oikein ymmärrä... Tässähän siis Miia oli se, joka ei voinut antaa lasta eikä voinut hyväksyä sitä. Henrillä ei tuntunut olevan ongelmaa sen suhteen. Ja kun Miian juttuja luin, hänen "syytään" on myös se, ettei adoptio nyt iän riittäessä onnistu. Luonnollista, että ihminen kantaa syyllisyyttä tuollaisista asioista. Mutta mitä tekee silloin kumppaniaan rakastava henkilö? Tietysti pysyy kumppanin rinnalla ja osoittaa, ettei syytä tätä vaan rakastaa häntä siitä huolimatta. Jos tilanne olisi kuten sinä sen esitit, kumppani ei hyväksyisi että syy on sinussa, silloin hän todellakin joutaisi vaihtoon koska todennäköisesti ei rakastaisi sinua riittävästi.
"Sitten vaikka odotetaan se pari vuotta, että ollaan kypsiä adoptiovanhemmiksi, jonka jälkeen huolehditaan vaatimukset kuntoon. Miksi on niin kova kiire, ensin aikuiseksi ja sitten vanhemmiksi?" Minä olen odottanut adoptiolasta jo viisi vuotta ja tiedän, että vielä menee ainakin yksi. Aloin odottaa heti 25-vuotiaana. Nuoret hakijat joutuvat huomattavasti tarkempaan syyniin ja vaikka asiat olisivat kunnossa, voi matkalla tulla suuriakin yllätyksiä. Koskaan ei voi tietää, mitä kohdemaassa tapahtuu. Kotimainenadoptio vie vielä pidempään.
Kyllä tässä on kyse siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta arvostella toisten päätöksiä tai tekoja. Jokaisella on oikeus päättää itse, milloin lapsensa haluaa vai haluaako (itse en ymmärrä niitä, jotka eivät halua mutta en käy sättimään), montako haluaa ja miten ne haluaa. Itse en koskaan ole käynyt enkä tule käymään (koska se ei auttaisi) lapsettomuushoitoja läpi, mutta se mitä niistä tiedän vaatii hitosti. Ne vanhemmat, jotka sitä kautta lapsen saavat ovat varmasti sitoutuneita vanhemmuuteen. Kukaan ei lähde niin raskaisiin hoitoihin kepein perustein.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
ellurellu
18.6.2005 09:04
Takana huonosti nukuttu yö, helvettiin mennyt päivä. Minä ja mieheni olemme eilen joutuneet luopumaan kahdesta viimeisestä toivosta saada lisää lapsia. Se pettymys ja suru on helvetillinen.
Yksikään päätös, minkä olemme tehneet,ei ole ollut helppo. Jälkeenpäin voin vain todeta, että onneksi olemme osanneet tehdä oikeat päätöksetn. Ilman vaikeaa hoitojen tietä meille ei ehkä koskaan, KOSKAAN, tulisi lasta. Kaiho puhuit siitä, että asiat laitetaan kuntoon adoptiota varten. Mistä sinä tiedät, tuleeko eteen asia mitä ei voi saada kuntoon? Meillä tuli. Ei kukaan paranna minun nivelsairauttani. Se vei meiltä mahdollisuuden. Kaikkea ei ihminen voi saada kuntoon.
Miksi helvetissä minulla ei ole oikeus tuntea syyllisyyttä, ettei mieheni saa lisää lapsia? Ettei tyttäreni saa sisaruksia? Hän on vasta 1v5kk vanha ja itkee serkkujen perään, kun joutuvat eroamaan. Se särkee sydämeni. Miten selitän hänelle aikanaan, ettei äiti ja isi voi antaa sisarusta? Itse olen kuopus kolmen lapsen perheessä. Parasta lapsuudessani ovat muistot siskon ja veljen kanssa vietetyistä hetkistä, lomista, leikeistä, juhlista. Saman haluaisin tarjota omalle lapselleni. Jumalauta, minä varmasti syytän itseäni siitä ja kaikella oikeudella! En anna kenenkään tulla arvostelemaan itseäni sen takia.
Onneksi tiedän, että pääsen vielä yli itsesyytöksistä ja menetyksen surusta. Jatkan elämääni onnellisena mieheni ja tyttäreni kanssa. Onneksi minulla on valta päättää, millaiseksi tyttäreni kasvaa. Toivon, että osaan opettaa hänelle avarakatseisuutta, kykyä empatiaan, erilaisuuden hyväksymistä, hienotunteisuutta. Toivon, että tyttärestäni tulee vahva ja hän kestää pettymykset, mutta osaa myös näyttää tunteensa ja päästää surun ulos. Vaikka saisi siitä arvostelua osakseen. Toivon, että tyttäreni elämä tulee olemaan helpompi kuin minun on ollut, mutta jos niin ei käy niin toivon, että hän selviää kuten minä. Jaksaa taistella vastaan.
Raiskaus, pahoinpitely, raiskaus, lapsettomuus, keskenmenot, luopuminen uusista lapsista ja kaikki se arvostelupaska, mitä olen niskaani vuosien varrella saanut. Heikompi olisi jo tippunut junasta, onneksi minulle on annettu vahvat siivet joilla lentää pois. Mutta työtä se on vaatinut, ja vaatii edelleen. Ei ole helppoa ollut nousta suosta toisensa jälkeen, olla katkeroitumatta miehille menetetystä neitsyydestä, menetetystä nuoruudesta, menetetystä onnellisuudesta, kenties menetetyistä lapsista, olla katkeroitumatta koko elämään. Ikää 27 ja tuo kaikki jo takana…
Miksi vitussa ihmiset eivät vain ymmärrä, että jokainen tekee omat ratkaisunsa eikä muilla ole siinä tilaa arvostella? Etenkään, jos se ei heidän elämäänsä vaikuta...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Q-pop
20.6.2005 23:46
Artikkeli ja keskustelu koskettivat suuresti.
Itsehän olen vielä "kakara", ikää vasta 21 vuotta, ja varsinaista yritystä ei vielä edes kehissä. Vauvakuumeesta olen enemmän ja vähemmän salaa kärsinyt viimeiset vajaa kaksi vuotta.
Reilu 19-vuotiaana minulla alkoi ilmenemään ongelmia e-pillereiden kanssa ja siitä alkoi eri menetelmien kokeilemisen kierre, joka päätyi n. vuoden jälkeen toteamukseen, etteivät minulle hormonaaliset ehkäisymenetelmät sovi. Sain kokea lähes koko mainittujen sivuoireiden kirjon kaikken vakavampia lukuunottamatta. No jokaisella kerralla, mitä joutui ehkäisymenetelmää/merkkiä vaihtamaan, sitä toivoi vahinkoa ja etenkin nyt viimeisen 8 kuukauden aikana, jolloin olemme käyttäneet lähinnä "luomuehkäisyä". Jokaisella kerralla se on ollut pettymys, ja voin vain kuvitella, miten paljon tuskallisempaa olisi, jos lapsi ei yrityksista ja lääketieteen avuista huolimatta saavu maailmaan.
Meillä on "yritys" vielä miehen lämmitys-asteella. Elämäntilanne ei tunnu sopivalta, muttei perheenlisä olisi katastrofikaan. Mutta silti tunnen hienoista katkeruutta kuullessani/lukiessani näiden onnellisten kommentteja, joilla on jo yritystä/perheenlisää/plussia jne... Se sattuu joskus niin paljon, että tekisi mieli itkeä. Ja joskus itketäänkin.
Hukkasin nyt ajatukseni, mitä olin kirjoittamassa, mutta joka tapauksessa koin tämän artikkelin ERITTÄIN lohdulliseksi, vaikken itse aivan samassa tilanteessa olekaan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Bousee
21.6.2005 13:58
Tässä artikkelissa oli, ehkä tahallaan, jätetty eettiset pohdinnat keskeneräisiksi eikä mainittu koeputkihedelmöityksiin liittyviä huonoja puolia. Näitä on ainakin suurempi todennäköisyys ennenaikaiseen synnytykseen, pienempikokoisena syntyneet lapset ja erityisesti pojilla lisääntyneet epämuodostumat sukuelimissä (johtuen ehkä äitien saamista suurista hormonimääristä). Mistään rodunjalostuksesta ei tosiaan ole kysymys, lapsettomuus saattaa olla osittain periintyvää, jolloin myös seuraava sukupolvi saa kärsiä siitä. En todellakaan vastusta näitä hoitoja, on hienoa, että lapsettomia voidaan auttaa, mutta näistäkin asioista tulisi voida keskustella.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
z_g
24.6.2005 03:15
Ei pida jakaa ihmisia ymmartaa ja ei ymmarra -porukkaan.
En itse voi sietaa lapsia, en ymmarra miksi joku moisia olioita haluaisi -mutta olen kylla ellurellun puolesta iloinen. Kasvattakoon joku tulevat veronmaksajat koska ma en kylla ala. Ihan milla keinoilla (ja seksuaalisilla suuntautumisilla ja mitaei) itse hyvaksi nakee. Ma olen liian itsekeskeinen/ urakeskeinen/ taysjarkinen moista projektia aloittakseni joten tukin suuni.
Good luck =).
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
murmeeli
6.7.2005 18:34
minusta tuo kirjoitus toi hyvin esille tunteet
Vastaa kommenttiinmitä kokee kun raskaus ei alakkaan vaikka yritystä
on. itselläni tilanne on että reilut puoli vuotta
on yritystä takana vaan ei ole vielä pieni saanut
alkunsa. toivottavasti samassa tilanteessa olevat jaksatte ja ette menetä toivoanne.
Vastaa kommenttiin
11 vuotta taistellut
15.1.2008 03:27
Hei!!!
Olen itse vasta31.v ja taistellut jo 11.vuotta lapsettomuus ongelmasta mieheni kanssa. Apu Suomesta oli HYVIN SURKEETA tai olisi pitänyt maksaa itsensä kipeäksi.... Mutta, asiaan.
Artikkelissa suunnattomasti kiukututtaa asian ns. kaunistelu.
Kukaan ei mainitse kuinka vaikeaa on kunnalliseen lapsettomuus ohjelmaan päästä.... Ja kun siihen menee vuosia ongelmat vaan pahenee.
Ja yksityisen kautta maksaa hunajaa, Suomessa hoidot.
Olemme itse käyneet Saksassa asti hakemassa hoitoja, koska ovat HUOMATTAVASTI halvempia kuin Suomessa ja sisään pääsee paljon nopeammin, Varatessani aikaa oli tapaaminen sovittu 1,5vkon päähän, paikallisen professorin vastaanotolle. Lennothan toki on kustannettava itse, mutta tiedoksi vaan että jokaisella kenellä on Suomelainen sairasvakuutus kortti on oikeutettu hakemaan vaihtoehtoista hoitoa toisesta EU maasta.
Joka tarkoittaa että Suomi maksaa kunnalliset tutkimukset, jotka meidän kohdalla suoritettiin 2päivässä (Suomessa olisi kestänyt reilu vuoden)
Ja ainut mitä jouduimme maksamaan oli 20€ poliklinikkamaksua.
Kaikin puolin olen tyytyväinen saamaamme hoitoon, vaikka tilanne on todella epätoivoinen.Suosittelen hakeutumaan vaihtoehtoiseen hoitoon muuhun EU maahan, jos tuntuu että tilanne on aikojen kanssa toivoton Suomessa.
Kielitaitoa ei kannata surra, sillä jokaisessa Yliopistollisessa Sairaalassa EU maissa löytyy hoitohenkilö kuntaa jotka puhuvat Englantia.
Meillä itsellämme kävi tuuri, sillä saimme tulkiksi Suomalaisen Sairaanhoitajan joka oli opiskelemassa Saksassa.
Voimia kaikille.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
11 vuotta taistellut
15.1.2008 03:38
Ja vielä pieni lisä kommentti, vähättelyiden poistamiseksi.
Vastaa kommenttiinHetki taaksepäin saimme 9:nen keskenmenon. Tiedän tunteen mitä on yrittäminen, hetken onni ja pettyminen.
Epätoivo iskee masennus ja syvä viha etenkin omaa itseänsä kohtaan.
Mutta elämä jatkuu ja jatkettava on eteenpäin ja nautittava siitä mitä elämässä on.
Olen itse 4 lapsen kummitäti ja olen onnellinen jokaisen lapsen kummeudesta.
Vastaa kommenttiin
Euthanisia
11.1.2009 18:43
Lapsettomuus on hieno juttu! Hyvä että se ei ole kaikille helppoa.
Mikään ei ole luonnon kannalta parempi säästö, kun päätös olla hankimatta lapsia. Päätös hankkia lapsi on itsekeskeistä ja ajattelematonta. Suuri kunnian osoitus niille, jotka ylittävät biologisen halun.
Jos on hyvin suuri hoiva vietti yrittäkää adobtoida lapsi ja pyrkikää pois pinnallisesta ulkonäkö/geeni ajattelusta. Ei niitä lapsia sen vuoksi hankita.
Ajatelkaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Muusikko78
26.8.2010 19:25
Voi herran tähden! Jos antaa haastatteluja lehdille, jotka antavat kaiken maailman tyyppien julkisesti kommentoida juttuja, niin sitten pitää olla myös valmis ottamaan vastaan se, että lunta tulee tupaan. Suurimmalle osalle ihmisistä, jotka eivät ole tottuneet haastatteluihin, median kiemuroihin ja tapetilla olemiseen, on järkytys miten kauheaa "julkisuus" oikeasti on - miten tuntemattomat ihmiset rakastavat sitä, että saavat nimettömänä haukkua muita. Mutta jos leikkiin lähtee, niin tulokset on pakko kestää.
Minusta on kyllä aika luonnollista, että virke "Oli aikoja jolloin kadulla kävellessä teki mieli hyökätä raskaana olevien naisten kimppuun ja hakata ja potkia mahaa ja vauvaa siellä sisällä" herättää vastenmielisyyttä. Itse olen raskaana ja olisipa aika kurja tietää, että joku katkeroitunut kadulla kelailisi tuollaisia asioita. Kyllä kuulkaa ihmisillä on kaikenlaisia tunteita ja haluja, mutta usein on viisainta pitää ne omana tietonaan. Silloin niitä ei tule liikaa muutenkaan omassa päässä suurenneltua.
Omasta puolestani olen iloinen, että tämän pariskunnan tarinalla oli onnellinen loppu. Kunpa he olisivat voineet olla myös onnellisia niiden pariskuntien onnen puolesta, joita kadulla näkivät. Mistä sitä tietää, millaisia kauheuksia ja lapsettomuuden kanssa kärvistelyä niilläkin äideillä, joiden mahaa ja vauvaa teki mieli hakata, oli takanaan? Oliko kovin fiksua fiilistellä tuollaista julkisesti? Minun mieleni se ainakin pahoitti.
"Kateus on sielun home. Se, minkä joku muu on saanut, ei ole mitenkään poissa sinulta." Jos tämän viisauden aina muistaisimme, olisi omakin elämämme paljon helpompaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin