I've seen the Light!

Vuosien odottelun jälkeen toteutunut unelma Prince Rogers Nelsonin näkemisestä keikalla vaati lopulta poikkeuksellisen pitkän sulattelujakson. Näitä megatason artistien keikkavireitä on ollut tilaisuus tsekata ihan kiitettävästi, niin paikallisesti, kuin kaukomailla matkatessa. Minneapolisin pikkujätti on puuttunut listalta aina tuohon heinäkuiseen iltaan asti.

Valtamediasta välittynyt kuva hänestä muuttui aika nopeasti saadessani tilaisuuden haastatella rumpali John Blackwellia keikkaa edeltäneenä päivänä. Olin jo pitkään pohdiskellut sitä millainen ristiriita vallitsi henkilökuvan ja showarvioiden välillä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, että kiukkuileva, brassaileva diiva vetää jatkuvasti uskomattomia muutaman tunnin kokonaisuuksia ja käy vielä bändinsä kanssa jollain klubilla mättämässä jatkot?

Arvoituksen ratkomisessa olisi äijä itse paras mahdollinen yhtälön purkaja. Artistin ura on kaikkine käänteineen ja levy-yhtiökuvioineen varmasti yksi populäärimusiikin historian mielenkiintoisimmista. Joten jo senkin vuoksi terävän kynän omaavan luottohenkilön kanssa paketoitu elämänkerta olisi paikallaan. The real thing You know.

-On sanomattakin selvää millainen kunnia on soittaa hänen bändissään. Olen jo pienestä pitäen diggaillut hänen musiikkiaan, joten pääseminen kokoonpanoon on unelman täyttymistä. Tiukka liideri ilman muuta, mutta niin pitääkin, eikä se homma pyöri pelkästään hänen ympärillään. Kunnioitus on molemminpuolista, kyllä hän antaa muillekin tilaa ja silloin ku merkki tulee niin väylä on vapaa, kuten tulet kuulemaan, selvensi rumpali Blackwell.

Vajaan tunnin odottelu ja pikku pulmat soundeissa eivät haitanneet millään lailla. Vain pieni vivahde upeassa kokonaisuudessa, jossa the Man pani palikat myös siinä mielessä järjestykseen, että kokoonpanon naispuoliset saivat runsaasti tilaa. Hemmo itse ohjasi James Brownin ja Duke Ellingtonin viitoittamalla tiellä ryhmäänsä osoittaen olevansa myös kitaristina Top Gun tasolla. Oi näitä aikoja……

© uuge k