Suomutunturin pihassa on tilava asuntovaununi, johon olen pyytänyt vanhan taidemaalari ystävättäreni lomailemaan. Itse asustelen, kodan muotoisessa hotellissa, suuren ja kovaäänisen mustalaisseurueen kanssa.
Pelataan sekalaisenseurakunnan kanssa sököä rahasta ja maineesta, soikean tummanruskean tammipöydän ääressä, joka on jättiläsmäisen kristallikruunun alla, keskellä kotaa, pääilmansuunnissa näkyy loistokkaita ravintolasaleja, kuin harsojen takaa, toisia rinnakkaiskosmoksia, eri aikakausilta.
Pöydän ohitse tanssahtelee pieni ballerina, toistaen hokemaa; en tule vielä, en tule vielä, laulan vain joululauluja ensin... Häipyen jonnekkin loputtomiin ravintoloiden kaaokseen.
Juon vapisevinkäsin lasituopista keskikaljaa, peläten paniikinomaisesti juuri alkavia arpajaisia, enkä kykene pakenemaan, vaan menen kuin huumattuna onnenpyöräohjelmaan mukaan, vaikka sitä pelataan venäläisenruletin säännöillä.<o:p></o:p>
Pistooli kiertää kolmenpelaajan kädestä käteen, kameramies ottaa lähikuvaa, jokaisesta vuorollaan, pistooli ohimolla, kuin 'kauriinmetsästäjät'-elokuvassa konsanaan.
Olen voittanut röykkijön nenäkarvanparturointikoneita, pontikallapomppiviapupujusseja yms humpuukia, arvannut heti mielipuolisia lauseita, ties mistä presudotieteen alueelta, juontajakin alkaan matkimaan Buntsibuminkokovartalojuontajaa rokaten ilman musiikkia, kun arvaan, pistoolia pyöräyttämättä, että ' pirulla on kärsäinen ja suippo kypärä'.
Juontajamies tanssii ekstaasissa ja huutaa: Oikein! Oikein! Ihanoikein
Kaksisataapistettä!
Amfviteatterimainen katsomo taputtaa seisaallaan, puolialaston kirjaintenpyöräyttäjämissi huutaa kädet torvena; - saat ampua juontajan, tai sitten ihan kenet vaan, vaikka minut.
Päätäni särkee ja huimaa, koska olen ampunut itseäni päähän ainakin viisikertaa. Viereiselta pelaajalta puuttuu nenä ja ohimossa on ruudinsavuinenreikä, mutta verta ei ole tullut kenestäkään ja haavaumat tuovat mieleen sotavammasairaalan kroonikko-osaston potilaat, joku ammus on tullut myös peukalon kohdalta ulos, koska se puuttuu myös.
Katsomo rienhaantuu, kuin jääkeikko-ottelussa konsanaan; siellä tapellaan ja buuvataan, koska kolmasmies pitelee pistoolia ja itkee kuin lapsi, jolta on kuollut äiti, hokien; en tule vielä, en tule vielä, laulan ensin, alkaen sponttaanisti laulamaan 'maan korvessa kulkevi lapsosen tie' värisevällä äänellä, pyyhkien kyyleleitä silmistään.
Katsomo hiljenee, kuin taikaiskusta, kaikki nauliituneina tähän hetkeen.
Äkkiä mies lopettaa, virittää pistoolin ohimota vasten ja huutaa suljetuinsilmin: NYT MINÄ TULEN!
Hetken on täysin hiljaista ja tropiikintyyneyttä, sitten kuuluu; naks. Ja hetken mies vielä vapisee hikipäisenä, kohta pistooli putoaa pöydälle ja hän alkaa taas itkemään, nyt toisen miehen olkapäätä vasten.
Olen voittanut, ylivoimaisesti viidellä kuolemalla! Saan ruusupuskia, serpentiiniä sataa ja jotain valkoisia untuvia, katsomossa joku haluaisi vielä laulaa karaoketa ja joku toinen ampuu sieltä ilotulitteita.<o:p></o:p>
Tässä vaiheessa tapahtumat sekoittuvat jotenkin usvaan ja ruudinsavuun.
Saavun baaritiskille, tilaan lonkeron ja maksan monopolipelirahalla, jota on kenkälaatikollinen mukanani. Baarimikko esittelee minut karvattomille naisille, jotka ovat täällä lapissa harjoittelemassa sadomasokistista performanssia, joka on tilaustyö 'Via dolorosa '-tapahtuman oheistapahtumaksi.
Kummastelen kirkon libelaarisuutta.
Lupaudun kuitenkin mukaan hyistennaisten uuteen hankkeeseen, jossa on tarkoitus kidnapata, suurvaltojen päämiehet, salaiseen paikkaan, jossa heille suoritetaan sukupuolenvaihtoleikkaus ja pumpataan naishormooneja täyteen.
Tällä menetelmällä maailman rauhakin saataisiin aikaiseksi ja kerta kaikkiaan inhimillisyyttä lisää.
Hotellin pihaan tulee höyryveturi, vislaten, jonka perässä on 1800-luvunlopun raitiovaunuja. Menen ovelle vastaan, koska tiedän odottaa arpaa
Sieltä nouseekin valkopukuinen, pitsistä päivävarjoa pitelevä tummanainen, joka tuo arpajaisvoittopakettia.
Avaan sen ja löydän vain pari postimerkkiliuskaa, sekä paperiarkin, johon on kirjoitettu mustekynällä:
Niin, hän on itse Suuri Pan ja pieni. Hän on Priapos.
Hän on manalan hirviö, tuhat lonkeroinen polyyppi, siivekäs käärmeensikiö, raivo.
Hän on varhaisimman alun hermafrodiitti.
Hän on täyteys joka yhtyy tyhjyyteen.
Hän on pyhä siitos,
Hän on rakkaus ja sen surma,
Hän on pyhä ja sen pettäjä.
Hän on valo ja hulluuden syvin yö.
Hänen näkemisensä on sokeutta,
Hänen tuntemisensa on sairautta
Hän on ihmisen ulkokuori ja varjo.
Hän on pettävä todellisuus.
Kylmät väreet menevät selkäpiissäni, koska tämä on kirjoitettu omalla käsialallani. Laatikosta löytyy vielä pieni peilin siru...
L O P P U
