Blogi

Näytetään kirjoitukset marraskuulta 2008.

Rintaliiveistä sukkahousuihin  1

Japanissa on uusi trendi miesten rintaliiveistä, kerrotaan aamuisessa radioshowssa. Mediassa kirkko on pyörinyt viime aikoina hyvinkin aktiivisesti, muun muassa Imatran seurakunnan kirkkoherra Olli Aallon myötä. Hän on yksi yksittäinen henkilö, joka vaihtaa kalsarit rintaliiveihin ja pikkuhousuihin. Jos sama tapahtuisi jossain Nokian tai muun ison yrityksen taholla, ketään tuskin jaksaisi kiinnostaa. Miksi edes olemme kiinnostuneita vieraiden ihmisten kohtalosta ja päätöksistä, jotka eivät vaikuta monenkaan elämään?
Mutta heti kun kirkossa tapahtuu jotain, media herää ja lööpit lentelevät.

Kirkolta odotetaan muuttumista ja mukautumista nyky-yhteiskunnan elämänrytmiin. Toinen puolisko haluaa vaalia kirkon perinteistä ja muuttumatonta arvomaailmaa, eikä hyväksy kirkon uudistusmielisyyttä, vapaampia näkemyksiä tai raamatun 2000-lukulaista tulkitsemista. Kirkolta odotetaan yhteneväistä näkemystä uskonasioista, mutta kysynpähän vain, miten tämä on mahdollista? Kuinka moni ihan minkä muun ison/vaikutusvaltaisen organiaation tai yhteisön työntekijöistä on samaa mieltä kaikista asioista jotka liittyvät yrityksen kehitykseen tai toimintatapoihin? Epäilenpä että harva... Entä onko kirkko enää kirkko jos kaikki sen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä ovat eri mieltä perustavanlaatuisista aihealueista?
Mutta emmekö jo nyt elä yhteiskunnassa, josta uskonasioista on tullut yksilökeskeisiä, jokainen tulkitsee asioita omasta perspektiivistään ja harva on kiinnostunut enää entisaikojen yhteisöllisestä tavasta toimia. Usko on muuttunut yhä vähemmän yhteisön asiaksi. On toki olemassa hyvinkin tiiviitä uskonnollisia yhteisöitä, mutta se, että olisi yhteisön kulttuuriin kuuluvana tapana matkustaa sunnuntai-aamuisin satojakin kilometrejä jumalanpalvelukseen, taitaa olla enää pelkkää toiveajattelua.
Kirkon on pakko mukautua yhteiskunnan olemassa olevaan kulttuuriin ja toimintatapoihin.

Mutta heti kun kirkossa tapahtuu jotain, media herää ja lööpit kirjoittavat viikko kausia negatiivissävyisiä artikkeleita kirkon toiminnasta, mitä milloin sanotaan epäeettiseksi ja milloin miksikin.
Kirkon toimintaa arvostellaan helposti halveksittavaksi, tai että kirkko alentuu sinne ja tänne mennäkseen ihmisten tasolle (mm. eroakirkosta.info -hanke).
Mitähän meidän pitäisi tehdä, jotta olisimme hyväksyttyjä tai emme "alentuisi" minnekään???
Halutaan, että kirkko on lähellä ihmistä, siellä missä ihmiset ovat, niin emmehän me voi olla missään kirkossa kyhjöttämässä, jos haluamme tavata ihmisiä. Meidän täytyy mennä sinne missä ihmiset ovat, on se sitten nuorten tavoittamiseksi city.fi, keskustori, esplanadi, kylätoimikunnan kokous tai mitä tahansa. Miksi ihmisillä on kamala angsti kirkkoa vastaan. Ensin vaaditaan, että sen pitäisi tulla lähemmäs ihmistä ja sitten kun se tulee niin sekään ei ole hyvä ja tuolloin kommentoidaan, että "miksi se nyt joka paikkaan tunkee".
Jokainen yksilö voi itse valita oman sopivankokoisen palansa kirkosta ja harva nykypäivänä sitä missään tuputtaa tai pakottaa kääntymään. Ihmiset vain hermosti kuvittelevat näin, eivätkä välttämättä edes anna mahdollisuutta näyttää mitä kaikkea muuta kirkko voi olla. Uskallanpa jopa väittää etteivät puolet ihmisistä edes tunne murto-osaakaan kirkon tekemästä työstä...

Ottakee selvää ennen kuin annatte palautetta, eiks je.


Rakkauden ammattilaiset  1

Kuluiko edellisestä merkinnästäni maksimissaan pari tuntia kun sain jo ensimmäisen laadukkaan kommenttin. Joku on hereillä jossain bittiavaruuden syövereissä ja lukee tekstiäni, hienoa huomata että herätän ajatuksia.
Mutta hei, me ollaan täällä ihan oikeesti, eikä sille voi mitään kukaan "en halua kirkkoa cityyni" asennoitunut ihmisen alku. Istun tällä hetkellä Bakersissa Helsinin Marskilla ja täällä on pari pöydällistä pappeja ja muita kirkon työntekijöitä.

Meillä on ollut illan mittaan paljon puhetta ammattilaisuudesta ja rakkaudesta. Mitähän minäkin, reilun parinkymmenen ylittänyt nuori tytönkloppi, rakkaudesta ymmärrän? Seurustelusuhteita useampia...
Jotain kuitenkin minunkin siitä täytyy ymmärtää, sillä uskallan sitoutua elämän mittaiseen suhteeseen. Häitämme vietetään viikon päästä, sanon ystävieni, sukulaisteni ja tuttujeni läsnäollessa "tahdon" eräälle elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Samalla sitoudun ison asuntovelan lisäksi moneen muuhun elämän mukanaan tuomaan seikkaan.
Avioliitto on kuitenkin vain yhdenlaista rakkautta. Sen lisäksi, että rakastan yhtä miestä jonka kanssa jaan elämäni, rakastan veljeäni, vanhempiani, isovanhempiani, muuta sukua, ystäviäni ja kavereitani. Rakastan yli kaiken koiriani ja muitakin luomakunnan eläimiä, kotiani (vaikka haaveilenkin siitä omakotitalosta maaseudulla), luontoa, se on oikein toinen kotini jossa voi rauhoittua ja hengittää syvään ilman sen suurempia ajatuksia.
Rakastan villasukkia ja lämpöä, takkatulta, ihmisiä (en aina, nautin myös hiljaista hetkistä yksin) ja ja...

Ammattilainen... Eiköhän jokainen meistä ole ammattilainen omassa elämässään. Joku voi onnistua joissain asioissa paremmin kuin toinen, mutta tämäkin on kovin suhteellinen käsite johon en itse ainakaan pysty luomaan yhtä ainutta oikeaa vastausta, niin kuin en mihinkään muihinkaan asioihin. Eritoten uskonasioihin. Niihin on olemassa niin monta peiliä kuin ihmistäkin. JOkainen peilailee asioitaan omasta näkövinkkelistään, joten on ihan mahdotonta takoa kiveen mitään yhtä ja ainoata oikeata vastausta.
Minä en ainakaan siihen kykene, kenties joku muu on niin...että pystyy...


Kirkko ja mediaseksikkyys  1

Kirkko on pamauttanut koko lyhyen seurakuntien työhistoriani (lue: laskin mukaan vain tämän syksyn) aikana itsensä lööppeihin enemmän kuin laki sallii. Työkaverini on saanut vastailla varmasti satoihin puhelinsoittoihin koskien uutta eroakirkosta.info -sivustoa. Tämän seurauksena kirkosta erosi joku 30 000 ihmistä, mutta tilastoja ei missään nimessä voi tarkastella vain viikon ajalta tälläisessä asiassa. Nämä ihmiset olisivat todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin eronneet, joten se ei ole ollut meistä kiinni. Kuulemma joka kerta, kun kirkosta kirjoitetaan yhtikäs mitään mediassa, se näkyy muutaman päivän ajan erotilastoissa. Aivan kuin ihmiset heräisivät talviunestaan ja tajuaisivat, että "minunhan piti erota, hyvä kun muistuttitava". Verrattavissa ruisleivän ostoon kaupassa "ai niin, meiltähän on leipä loppu, pitääkin ostaa". Tämä nykyajan ajattelutapa kuulostaa jotenkin niin absurdilta, että minkä takia ihmiset ehdoin tahdoin vastustaisivat hyvän tuojaa ja yhteiskunnan avustamista. Oma napa on tärkein?
RuokaNysse julkaistiin reilu pari viikkoa sitten ja on vienyt lehtien palstatilaa sekin ihan kiitettävästi. Olenpa itsekin päässyt lehteen muutamaan otteeseen.

Ehkä se on juuri se mitä tarvitsemme, palstatilaa. Muistutusta olemassaolostamme tai jonkun kertomaan, että kirkko on olemassa ja vaikuttaa uskomattoman laajalle alueelle. Tiesitkö edes minne kaikkialle kirkko vaikuttaa? Minusta tämä on mahtava asia! Varmasti yksikään työmuoto ei yllä näin laajalle ja ole mukana näin aktiivisesti yhteiskunnassa. Silti syyttävä sormi osoittaa kirkkoon, milloin naispappeuskiistan, milloin Cityyn tulemisen johdosta. Sormen toinen pää ei yleensä kuitenkaan tiedä mistä puhuu.
Olen syksyn aikana kierrättänyt nuoria opiskelijatyttöjä eri toimintayksiköissämme ja monet ovatkin hämmästelleet mitä kaikkea työmuotoihimme täällä Diakoniakeskuksella kuuluu. Puhumattakaan nuorisotyöstä, yhteiskunnallisesta työstä ja kaikesta muusta missä vaikutamme hyvin vahvasti yhteiseen elämäämme täällä planeetalla. "Ups, I did it again" -laulaa Shakira vai kuka lie, mutta saman voisi kääntää lauseeseen "Ups, I forget it again".

Hengellinen elämä verkossa -nettihanke kokoaa alleen eri kirkon toimintoja verkosta. Itsekin kuulun sen alle työmuotoni kanssa. Olemme ihka ensimmäisinä tuoneet vapaaehtoistyön verkkoon, puhumattakaan tästä kasvavasta laajuudesta mihin atmosfääreihin toimintamme liukuu. Mukaan ovat lähteneet niin Helsinki, Vantaa kuin Mikkelikin ja muutama muu kaupunki virittelee töitään siihen malliin, että saa siirrettyä niitä verkkoon.

Welcome!