Voiko uskontoa eristää?
Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Julkisessa keskustelussa valitettavan usein erotetaan uskonto irralliseksi muusta elämäntodellisuudesta tai yhteiskunnasta. Uskontoa kuvataan arkitodellisuudesta erillään olevana ”uskotteluna”, joka ei kuulu tavallisen maallistuneen länsimaisen ihmisen elämään, tai sitten uskonnon ymmärretään kuuluvan isoäidin aikaan. Vapaa-ajattelijat usein huutavat, että uskonto (mitä se nyt sitten onkaan?), on syynä kaikkeen pahaan. Milloin vastakkain asetetaan uskonto ja seksi, milloin uskonto ja sekulaari humanismi (mitä sekin nyt sitten on?).
Uskonnon eristämisen seurauksena on tullut muodikkaaksi määritellä itsensä uskonnottomaksi. Uskonnottomuuden ihanuudesta, välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan ja kirkosta eroamisesta puhutaan paljon, mutta onko uskonnottomuus pohjimmiltaan edes mahdollista?
Uskonnottomaksi itseään kutsuva voi tietämättään perustaa elämänsä uskonnollisille, jopa syvästi kristillisille arvoille kantaessaan esimerkiksi vastuuta ympäristöstä, seksuaalivähemmistöistä tai maailman köyhistä.
Vastakkainasettelua viljeleviltä tahoilta näyttää unohtuvan sekin, että esimerkiksi koululaitoksen saati yhteiskunnan väittäminen itsessään uskonnottomaksi tai tunnustuksettomaksi on harhaanjohtavaa, jopa epärehellistä.
Kirkon huomasta erottautunut koulujärjestelmämme perustuu näet edelleen uskonnollisille arvoille, tavalla tai toisella. Myös ne tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joita esitetään pohdittaessa koulun uskonnonopetusta, ovat uskonnollista perua.
Vastakkainasettelun kielenkäyttö ulottuu myös tiedemaailmaan, jossa uskonnon nähdään olevan tieteen kanssa ristiriidassa. Joskus jopa evoluutioteoria ja Jumalan olemassaolo asetetaan toisiaan vastakkain.
Uskontoa virukseen vertaavaa kosmologia Kari Enqvistiä pidetään älykkäänä uskontokriitikkona. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja on puolestaan kaukoputkestaan nähnyt, ettei Jumalaa ole olemassa. Kuitenkin Valtaoja ylistää maailmankaikkeuden ihmeellisyyttä kuin psalmirunoilija konsanaan.
Tämän päivän usko koetaan korostuneen henkilökohtaisena asiana. Tuolloin asetetaan vastakkain instituutio ja yksilö: Uskon, mutta en sillä tavalla, kuin kirkko opettaa. Ulkopuolisen ei haluta tulevan mestaroimaan omalle reviirille, itselle pyhien ja arvokkaiden asioiden pariin.Usein lapsi heitetään kuitenkin pesuveden mukana. Silloin noustaan – aiheettakin – instituutioiden ja vanhojen viisauksien yläpuolelle.
On myös heitä, jotka tunnustautuvat kristityiksi vaikka kyseenalaistavat kristinuskon vanhoja oppeja. Esimerkiksi emeritusprofessori Heikki Räisänen, joka pitää kristinuskoa alusta asti muuttuvana ja monimuotoisena prosessina tunnustautuu kristityksi, tai pikemminkin kulttuurikristityksi. Tämä raamatuntutkija kysyy itseltään ja muilta: Mikä muukaan voisin olla kuin kristitty?
Suurin osa meistä suomalaisista on siis edelleen sidottuja kristinuskoon, tahdoimme sitä tai emme. Jokainen meistä on pohjimmiltaan saman virran vietävänä. Me, jotka olemme jääneet kirkkolaivaan tämän virran vietäviksi, rakentakaamme yhteistoimin hyvää yhteisöä. Kirkko olemme me.
Kirkko olkoon paikka, joka hyväksyy erilaisuuden, muttei alistamista. Se sulkee sisäänsä erilaiset kristinuskot. Sieltä löytyy herätysliikkeille tilaa harrastaa, maailmanparantajille mahdollisuuksia ja kulttuurikristitylle ilmaa hengittää. Kristillisesti voi myös edelleen elää arkisesti ja kaikessa hiljaisuudessa toisten asemaan asettuen, toista kunnioittaen. Kirkon aarre on kätkeytyneenä ristiin – anteeksiantoon ja kärsivään lähimmäiseen.