Ihmissuhteista ja onnellisuudesta

Kyllä se panetus muuten lähtee ainakin vähäksi aikaa kun panee tarpeeksi. Se siitä teorisoinnista. :)

Sitten jääkin päähän hyvin tilaa miettiä vaikka sitä, mikä on elämässä oikeasti tärkeää.

Mielihyvä? Rakkaus? Onnellisuus? Menestys?

Noi on mun mielestä aika hyviä rakennuspalikoita. Itse valitsisin ensimmäiseksi onnellisuuden, koska mielihyvä ja menestys ilman onnellisuutta kuulostaisi aika tyhjältä ja onneton rakkaus on kamalaa. Mikä sitten tekee onnelliseksi? Jos lähdetään siitä että perusjutut on kutakuinkin kohdillaan, on katto pään päällä ja ruokaa ja vaatetta, ei oo ihan vitun kipee koko ajan ja silloin tällöin on mahdollisuus johonkin arjesta poikkeavaan (jotkut pystyy oleen onnellisia silloinkin kun nää jutut on levällään mutta se on jo vähän liian hc-zeniä jopa mulle juuri nyt) niin loppu rakentuu mun näkökulmastani asenteesta.

Sopiva määrä sosiaalisuutta ja yksinoloa on allekirjoittaneelle tärkeää hyvän balanssin kannalta. Kun viihtyy myös itsensä kanssa sitä päätyy epätodennäköisemmin tuhlaamaan aikaansa huonossa seurassa. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen eläin ja parhaimmillaan se aiemminkin ylistämäni aito, luonnollisesti tapahtuva jakaminen, antaminen ja saaminen, kuunteleminen, kuulluksi tuleminen ja toisen ihmisen kohtaaminen ovat allekirjoittaneen paletissa se tämän ihmiselämän suola.

Hyväksyntä, arvostus ja kunnioitus tasapuolisesti niin itseä kuin elämän ihmisiä kohtaan on toimiva lähtökohta onnellisen ihmiselämän rakentamiseen. Kaikki me ollaan välillä idiootteja ja tehdään väärin vaikka pitäisi tietää paremmin, sorrutaan kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen, valkoisiin valheisiin, itsepetokseen, virhearviointeihin jne. Se ei ole mikään syy loputtomiin ruoskia itseä tai muita ja hyökätä kiinni kaikkiin epäkohtiin mitä löytyy omista sisuskaluista tai ympäristöstä. Mieluummin sitä kehittää kuin alati sättii itseään ja ihmisiä voi arvostaa vaikkei jokaista tekoa arvossa pitäisikään, sepulchravea lainatakseni kumppaneita olisi syytä arvostaa tässä maailmassa paljon enemmän. Ei ne jaksa ikuisuuksiin kivoja olla jos niitä kohtelee itsestäänselvyyksinä. Ja toisaalta aina on syytä arvostaa itseään sen verran ettei sulata keneltäkään paskaa kohtelua jatkuvasti vaan pitää kiinni rajoistaan ja nostaa tarvittaessa kytkintä.

Se, minkä verran ihmisellä on tarvetta itsensä toteuttamiseen lienee vaihtelevaa. Väittäisin kuitenkin että kenellekään se ei pahaa tee.