Blogi

Hei cityläiset, pitkästä aikaa. Onnellisuuden ja mielihyvän äärellä jatketaan. :)

Itselleni on ollut valaisevaa ymmärtää, kuinka paljon ihmisen mielihyväjärjestelmä lopulta ohjailee meitä.On aika vaikea keksiä esimerkkejä, joissa ihmisen toiminta ei jollain tapaa pohjautuisi mielihyvän hakemiseen ja mielipahan välttämiseen. Ja kuinka usein ihmisen itselleen aiheuttamat ongelmat työssä, ihmissuhteissa tai vaikkapa ruokailutottumuksien ja alkoholinkäytön kanssa ovat seurausta siitä että mielihyväkeskusten kanssa on pelattu pitkällä tähtäimellä vahingollisella tavalla.

Tämänpäiväiset pohditani aiheesta perustuvat tekemiini empiirisiin havaintoihin siitä, että vaikka monia mielihyvän lähteitä pidetään paheellisina ja lyhyen tähtäimen nautinnonhakuisuutta paheksutaan paljon, sitä kuitenkin voi paremmin silloin kun onnistuu maksimoimaan elämässään kokeman mielihyvän ja minimoimaan jokapäiväisten toimiensa pitkän tähtäimen haitat.

Ihmisiä harvemmin opetetaan kuuntelemaan omaa kehoa ja arvioimaan reaaliaikaisesti sitä, miltä mikäkin asia tuntuu. Enemmänkin meille opetetaan mikä on "oikein" ja mikä "väärin" tai mikä on "hyvästä" ja mikä on "pahasta", mitä "pitää" tehdä ja mitä "ei pidä tehdä" jne. Se mitä ihmiseltä odotetaan ja miten hän toimii ja käyttäytyy on siis pitkälti myös kulttuurin määrittelemien käytöskoodien sanelemaa. Siitä, mihin perustuu ihmisen tarve liudalle sanoitettuja ja sanoittamattomia linjavetoja siitä mikä on oikein, olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin. Tarjoilen tässä muutaman vaihtoehdon, tarttukaa jos huvittaa.

- Ihminen on sosiaalinen eläin jolla on jossain määrin sisäsyntyinen tarve tulla hyväksytyksi laumassa, joten halu sisäistää yhteisön kannalta toimivia käyttäytymistapoja on jossain selkärangassa?

- Vai onko niin, että ihminen omaa vaarallisen paljon taitoja nähden kykyynsä hallita niitä (esim. juonittelu, aseiden ja päihteiden käyttö jne.) ja yhteiskunta on tarvinnut tiukkaa moraalisäännöstöä kyetäkseen jollan tapaa elämään joten harmonisesti yhdessä joten näkemystä oikeasta ja väärästä on ollut pakko kehittää vaikka se olisi hieman luonnonvastaista?

- Ihmisenä elämisestä on jotenkin tullut niin helvetin monimutkaista ja hankalaa, että sitä mieluummin ottaa joltain "viisaammalta" vastaan ohjeita miten toimia kuin että näkisi vaivaa selvittääkseen sen mikä toimii juuri itsellä. Kuinka moni on muodostanut avioliiton, hankkinut lapsia tai ollut vuosikausia itselle sopimattomassa työpaikassa siksi että ajattelee "niin kuuluvan tehdä"?

Tätä pohdintaa tarvittiin alustukseksi sille, missä määrin onnellisuus ja mielihyvä kulkevat käsi kädessä. Ajatukseni veivät minut nopeasti sen äärelle, kuinka usein ihmisen onnettomuus johtuu siitä että hänen mielihyväjärjestelmänsä antamat viestit ovat ristiriidassa sen kanssa "kuinka on oikein toimia". Hyvin monet nautinnot tulevat syyllisyyden kera, esim. seksiin, herkutteluun, löhöilyyn ja alkoholinkäyttöön liittyy paljon syyllisyyttä ja onnettomuutta vaikka ne ovat mielihyvää tuottavia asioita. Tähän näkisin kaksi syytä: toisaalta ihmiseen istutetun ajattelun siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, toisaalta ihmisen kyvyttömyyden kuunnella mieltään ja kehoaan sen verran, että kykenisi lopettamaan ajoissa. Liika mielihyvä muuttuu helposti mielipahaksi. Ihminen joutuu helposti kierteeseen, jossa alunperin mielihyvää tuottaneet asiat muuttuvat pakonomaisesti suoritettaviksi toiminnoiksi ja niistä aiheutuva nautinto katoaa mutta syyllisyys jää.

Toisaalta ihminen on tietyllä tapaa perustyytymätön otus. Se, että haluamme jotai mitä meiltä puuttuu, ajaa eteenpäin ja saa meidät toimimaan. En tiedä olisiko parempi, että ihminen olisi helposti tyytyväinen ja passiivinen. Arvelen, että ilman sisäänrakennettua palkitsemisjärjestelmää lajilla ei ole motiivia pysytellä hengissä jatkaa sukua. Syvemmälle mentäessä voidaan ajatella että parhaassa tapauksessa tyytymättömyys saa ihmisen haastamaan itsensä kehittymään. Tyytymättömyys motivoi ihmisen menemään mukavuusalueidensa ulkopuolelle mikäli sitä kautta uskotaan saavutettavan jotain mikä toisi onnellisuutta. Ja paljon mielenkiintoista ja palkitsevaa tuntuisi tapahtuvan nimenomaan silloin kun vähintäänkin koetellaan niitä omien mukavuusalueiden rajoja. Jostain syystä moni saa mielihyvää itsensä voittamisesta.

En tiedä onko itsekin viljelemäni termi "pitkän tähtäimen onnellisuus" edes mikään olemassaoleva ja saavutettava olotila. Aika vähän olen tosielämässä kuullut sitä toteutuvan. Ja silti se on jotain minkä eteen moni tekee hartiavoimin töitä. Jännä, mutta tietyllä tapaa ahdistava oivallus. Ainoa asia mistä olen varma on se, että ihmisen tekemät valinnat pohjautuvat puhtaasti järkeen ja logiikkaan vain aniharvoissa tapauksissa ja muiden vaikuttimien olemassaolon tiedostaminen auttaa ymmärtämään sekä omaa että toisten ihmisten toimintaa. Ja omaa toimintaansa voi jopa pyrkiä muuttamaan kun ymmärtää miten oma palkitsemisjärjestelmä toimii.

Kyllä se panetus muuten lähtee ainakin vähäksi aikaa kun panee tarpeeksi. Se siitä teorisoinnista. :)

Sitten jääkin päähän hyvin tilaa miettiä vaikka sitä, mikä on elämässä oikeasti tärkeää.

Mielihyvä? Rakkaus? Onnellisuus? Menestys?

Noi on mun mielestä aika hyviä rakennuspalikoita. Itse valitsisin ensimmäiseksi onnellisuuden, koska mielihyvä ja menestys ilman onnellisuutta kuulostaisi aika tyhjältä ja onneton rakkaus on kamalaa. Mikä sitten tekee onnelliseksi? Jos lähdetään siitä että perusjutut on kutakuinkin kohdillaan, on katto pään päällä ja ruokaa ja vaatetta, ei oo ihan vitun kipee koko ajan ja silloin tällöin on mahdollisuus johonkin arjesta poikkeavaan (jotkut pystyy oleen onnellisia silloinkin kun nää jutut on levällään mutta se on jo vähän liian hc-zeniä jopa mulle juuri nyt) niin loppu rakentuu mun näkökulmastani asenteesta.

Sopiva määrä sosiaalisuutta ja yksinoloa on allekirjoittaneelle tärkeää hyvän balanssin kannalta. Kun viihtyy myös itsensä kanssa sitä päätyy epätodennäköisemmin tuhlaamaan aikaansa huonossa seurassa. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen eläin ja parhaimmillaan se aiemminkin ylistämäni aito, luonnollisesti tapahtuva jakaminen, antaminen ja saaminen, kuunteleminen, kuulluksi tuleminen ja toisen ihmisen kohtaaminen ovat allekirjoittaneen paletissa se tämän ihmiselämän suola.

Hyväksyntä, arvostus ja kunnioitus tasapuolisesti niin itseä kuin elämän ihmisiä kohtaan on toimiva lähtökohta onnellisen ihmiselämän rakentamiseen. Kaikki me ollaan välillä idiootteja ja tehdään väärin vaikka pitäisi tietää paremmin, sorrutaan kaksinaismoralismiin, tekopyhyyteen, valkoisiin valheisiin, itsepetokseen, virhearviointeihin jne. Se ei ole mikään syy loputtomiin ruoskia itseä tai muita ja hyökätä kiinni kaikkiin epäkohtiin mitä löytyy omista sisuskaluista tai ympäristöstä. Mieluummin sitä kehittää kuin alati sättii itseään ja ihmisiä voi arvostaa vaikkei jokaista tekoa arvossa pitäisikään, sepulchravea lainatakseni kumppaneita olisi syytä arvostaa tässä maailmassa paljon enemmän. Ei ne jaksa ikuisuuksiin kivoja olla jos niitä kohtelee itsestäänselvyyksinä. Ja toisaalta aina on syytä arvostaa itseään sen verran ettei sulata keneltäkään paskaa kohtelua jatkuvasti vaan pitää kiinni rajoistaan ja nostaa tarvittaessa kytkintä.

Se, minkä verran ihmisellä on tarvetta itsensä toteuttamiseen lienee vaihtelevaa. Väittäisin kuitenkin että kenellekään se ei pahaa tee.