Hei cityläiset, pitkästä aikaa. Onnellisuuden ja mielihyvän äärellä jatketaan. :)
Itselleni on ollut valaisevaa ymmärtää, kuinka paljon ihmisen mielihyväjärjestelmä lopulta ohjailee meitä.On aika vaikea keksiä esimerkkejä, joissa ihmisen toiminta ei jollain tapaa pohjautuisi mielihyvän hakemiseen ja mielipahan välttämiseen. Ja kuinka usein ihmisen itselleen aiheuttamat ongelmat työssä, ihmissuhteissa tai vaikkapa ruokailutottumuksien ja alkoholinkäytön kanssa ovat seurausta siitä että mielihyväkeskusten kanssa on pelattu pitkällä tähtäimellä vahingollisella tavalla.
Tämänpäiväiset pohditani aiheesta perustuvat tekemiini empiirisiin havaintoihin siitä, että vaikka monia mielihyvän lähteitä pidetään paheellisina ja lyhyen tähtäimen nautinnonhakuisuutta paheksutaan paljon, sitä kuitenkin voi paremmin silloin kun onnistuu maksimoimaan elämässään kokeman mielihyvän ja minimoimaan jokapäiväisten toimiensa pitkän tähtäimen haitat.
Ihmisiä harvemmin opetetaan kuuntelemaan omaa kehoa ja arvioimaan reaaliaikaisesti sitä, miltä mikäkin asia tuntuu. Enemmänkin meille opetetaan mikä on "oikein" ja mikä "väärin" tai mikä on "hyvästä" ja mikä on "pahasta", mitä "pitää" tehdä ja mitä "ei pidä tehdä" jne. Se mitä ihmiseltä odotetaan ja miten hän toimii ja käyttäytyy on siis pitkälti myös kulttuurin määrittelemien käytöskoodien sanelemaa. Siitä, mihin perustuu ihmisen tarve liudalle sanoitettuja ja sanoittamattomia linjavetoja siitä mikä on oikein, olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin. Tarjoilen tässä muutaman vaihtoehdon, tarttukaa jos huvittaa.
- Ihminen on sosiaalinen eläin jolla on jossain määrin sisäsyntyinen tarve tulla hyväksytyksi laumassa, joten halu sisäistää yhteisön kannalta toimivia käyttäytymistapoja on jossain selkärangassa?
- Vai onko niin, että ihminen omaa vaarallisen paljon taitoja nähden kykyynsä hallita niitä (esim. juonittelu, aseiden ja päihteiden käyttö jne.) ja yhteiskunta on tarvinnut tiukkaa moraalisäännöstöä kyetäkseen jollan tapaa elämään joten harmonisesti yhdessä joten näkemystä oikeasta ja väärästä on ollut pakko kehittää vaikka se olisi hieman luonnonvastaista?
- Ihmisenä elämisestä on jotenkin tullut niin helvetin monimutkaista ja hankalaa, että sitä mieluummin ottaa joltain "viisaammalta" vastaan ohjeita miten toimia kuin että näkisi vaivaa selvittääkseen sen mikä toimii juuri itsellä. Kuinka moni on muodostanut avioliiton, hankkinut lapsia tai ollut vuosikausia itselle sopimattomassa työpaikassa siksi että ajattelee "niin kuuluvan tehdä"?
Tätä pohdintaa tarvittiin alustukseksi sille, missä määrin onnellisuus ja mielihyvä kulkevat käsi kädessä. Ajatukseni veivät minut nopeasti sen äärelle, kuinka usein ihmisen onnettomuus johtuu siitä että hänen mielihyväjärjestelmänsä antamat viestit ovat ristiriidassa sen kanssa "kuinka on oikein toimia". Hyvin monet nautinnot tulevat syyllisyyden kera, esim. seksiin, herkutteluun, löhöilyyn ja alkoholinkäyttöön liittyy paljon syyllisyyttä ja onnettomuutta vaikka ne ovat mielihyvää tuottavia asioita. Tähän näkisin kaksi syytä: toisaalta ihmiseen istutetun ajattelun siitä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, toisaalta ihmisen kyvyttömyyden kuunnella mieltään ja kehoaan sen verran, että kykenisi lopettamaan ajoissa. Liika mielihyvä muuttuu helposti mielipahaksi. Ihminen joutuu helposti kierteeseen, jossa alunperin mielihyvää tuottaneet asiat muuttuvat pakonomaisesti suoritettaviksi toiminnoiksi ja niistä aiheutuva nautinto katoaa mutta syyllisyys jää.
Toisaalta ihminen on tietyllä tapaa perustyytymätön otus. Se, että haluamme jotai mitä meiltä puuttuu, ajaa eteenpäin ja saa meidät toimimaan. En tiedä olisiko parempi, että ihminen olisi helposti tyytyväinen ja passiivinen. Arvelen, että ilman sisäänrakennettua palkitsemisjärjestelmää lajilla ei ole motiivia pysytellä hengissä jatkaa sukua. Syvemmälle mentäessä voidaan ajatella että parhaassa tapauksessa tyytymättömyys saa ihmisen haastamaan itsensä kehittymään. Tyytymättömyys motivoi ihmisen menemään mukavuusalueidensa ulkopuolelle mikäli sitä kautta uskotaan saavutettavan jotain mikä toisi onnellisuutta. Ja paljon mielenkiintoista ja palkitsevaa tuntuisi tapahtuvan nimenomaan silloin kun vähintäänkin koetellaan niitä omien mukavuusalueiden rajoja. Jostain syystä moni saa mielihyvää itsensä voittamisesta.
En tiedä onko itsekin viljelemäni termi "pitkän tähtäimen onnellisuus" edes mikään olemassaoleva ja saavutettava olotila. Aika vähän olen tosielämässä kuullut sitä toteutuvan. Ja silti se on jotain minkä eteen moni tekee hartiavoimin töitä. Jännä, mutta tietyllä tapaa ahdistava oivallus. Ainoa asia mistä olen varma on se, että ihmisen tekemät valinnat pohjautuvat puhtaasti järkeen ja logiikkaan vain aniharvoissa tapauksissa ja muiden vaikuttimien olemassaolon tiedostaminen auttaa ymmärtämään sekä omaa että toisten ihmisten toimintaa. Ja omaa toimintaansa voi jopa pyrkiä muuttamaan kun ymmärtää miten oma palkitsemisjärjestelmä toimii.