Omia naperoita katsellessa miettii usein välittyykö rakkautta riittävästi, muutenkin kuin sanoissa. Arjen pyörittäminen luiskahtaa helposti samoihin kaavoihin, mutta onko se niin paha asia. Toisto luo turvallisuuden tunnetta.
Omasta lapsuudestani muistan hyvin sunnuntai lounaat, silloin syötiin melkein aina pihviä. Äiti oli leivittänyt pihvit maustetuissa vehnäjauhoissa, kanamunassa ja korppujauhoissa, jonka jälkeen pihvit paistettiin runsaassa voissa ja lopuksi vielä kaadettiin päälle tilkka kermaa. Leivityksessä auttoi mielellään, sormenpäät maistuivat hyviltä toteutuksen jälkeen.
Pienenä pihvit syötiin sen enempää toimitusta miettimättä kuka sai minkälaisen pihvin. Hieman vanhempana rekisteröi tärkeän pihvien kokoon liittyvän seikan, isä sai aina isoimman pihvin, koska hän oli suurin, päättelin.
Mutta miksi minä sain toisiksi suuriman, vaikka olin meistä kolmesta pienin, sisaruksia minulla ei ollut.
Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että äiti rakasti minua. Kyseessä ei ollut epäitsekkyys tai laihduttaminen, asiasta ei tehty mitään numeroa, pihvit vain ilmestyivät lautaselle. Äiti halusi antaa minulle isomman pihvin.
Tästä lähtien, kun meillä on pihvi päivä, valitsen itselleni pienimmän pihvin, vaikka olenkin meistä neljästä tällä hetkellä suurin. Loput menevät arpomalla.
Teinkö tästä nyt numeron? No voihan sitä rakkautta piilottaa tuhansiin muihinkin pikkuasioihin.