Tähän aikakauteen ja kai ikäänkin tuntuu kuuluvan se, että yhä useammin erilaisissa yhteyksissä puhutaan eroista. Jos ei joku kaveri ole itse eroamassa, niin sitten joku yhteinen tuttu. Semmoista se tuntuu olevan, yksin ei haluta olla ja yhdessä ei osata.
Olen oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka osaavat elää parisuhteessa ja olen kateellinen niille, jotka ovat läytäneet rakkauden. Parisuhdehan ei välttämättä tarkoita rakastamista, mutta voi silti olla hyvää elämää. Mikä itse asiassa on parisuhde ja voiko seikkailija olla parisuhteessa? MInusta voi - eihän sitä tarvitse seikkailla yhtä aikaa monen kanssa vaan suhtautua elämään, kuten nykyaikaiseen työuraan: projekti kerrallaan ja onnistuneille projekteillehan löytyy aina jatkoprojekteja.
Elämä ei siis millään saralla ole enää ikuista, vaan määräaikaista; lyhyempiä tai pidempiä projekteja. Olen valmis hyväksymään jostain kuulemani viisauden, jonka mukaan ihmisellä on kolme rakkautta: ensirakkaus, arkirakkaus ja tosirakkaus.
Kaksi ensimmäistä tiedän kokeneeni. Kolmannen luulen kohdanneeni, mutta en voi olla ihan varma. Ehkä se odottaa vielä jossain...ilman seikkailuvalmiutta ja halua se tuskin tulee ovelle kolkuttamaan - tai mistä senkään voin varmaksi tietää.
Joka tapauksessa taas mennään uutta viikkoa odottaen kenen kanssa seuraavaksi jaan eroamisen tuskaa. Uusien suhteiden löytämistä ei jaeta lainkaan samalla antaumuksella. Voiko se olla syy siihen, että suhteet eivät kestä? Surua on opetettu jakamaan, mutta voihan onnellisuuden tunne olla yhtä lailla sokaiseva ja omalla tavallaan kohtalokas.