Dilemma tämäkin

Kävelen kahvipannu kädessä olohuoneeseen. Annan katseeni kiertää ympäri huonetta löytämättä etsimääni ja palaan takaisin keittiöön typertynyt hymy huulillani. 'ainiijjoo, sehän jäi tuonne keittiön kaappiin' ajattelen...

Yritän kertoa hauskaksi tietämääni tarinaa useita kymmeniä minuutteja, siinä kovin hyvin onnistumatta. Huone on täynnä odottavia katseita tarinan rönsyillessä suuntaan jos toiseenkin varsinaista aihetta vain löyhästi hipoen. Minulla on hauskaa. Muut odottavat. Lopulta heillä on hauskaa minun kustannuksellani...

Kerrot minulle jotain kivaa ja mielestäni erittäin mielenkiintoista. Yritän pitää katseeni tiukasti silmissäsi, vaikka mieleni tekisi katsella ympäri huonetta tai jonnekin kaukaisuuteen. Saan jatkuvasti assosiaatioita omasta elämästäni ja minun tekisi mieli huutaa niistä koko maailmalle. Keskityn silti parhaani mukaan sinun asiaasi, sillä se on minulle oikeasti tärkeä, vaikket sitä ehkä itse usko...

Näytän huolestuneelta. Jos kysyt minulta mikä minua vaivaa, vastaan ei mikään. Sinä suutut. Siltä minusta ainakin tuntuu enkä halua keskustella aiheesta enempää. En ainakaan sinun kanssasi tai ainakaan juuri nyt, sillä minunkin pitää välillä saada rauhoittua ja jatkuva päälle puskeminen vain pahentaa tilannetta...

Kun olemme kahden hämärässä huoneessa. Lähekkäin, olet minulle ainoa ihminen maailmassa ja tahdon vain katsella sinun silmiäsi, suudella huuliasi ja lukea ajatuksiasi...

Jos naurat minulle. Kerro se ääneen, sillä näen sen sinun kasvoiltasi, vaikka luuletkin peittäväsi sen hyvin...

Jos huijaat minua. Kerro se ääneen, sillä näen sen muiden kasvoilta, vaikka he luulevatkin peittävänsä tietämänsä tarkasti...

Voisitko sinä rakastaa tällaista ihmistä?

Ja mikä tärkeintä. Voisinko minä rakastaa sinua...

Jos rakastat minua. Kerro se minulle ääneen, sillä muuten en kuule sinua, en lue sitä sinun tai ystäviesi kasvoilta, vaan tulkitsen niitä väärin, vaikka luulettekin kertovanne asian minulle erittäin selkeästi...