Neljäs viikko tuomiota alkoi. Olotila putkiremonttievakosta on edelleen hiukan pöllähtänyt joka aamu, kun en ihan aina muista mistä herään. Selkä on tottunut jo vaihteleviin olosuhteisiin ja olokaan ei tunnu enää niin paskaiselta vuorokauden peseytymättömyyden jälkeen. Pärjään jo kaksikin vuorokautta ajattelematta sitä, että ympärilläni olevat ihmiset kavahtavat ödööriäni.
Myös vanhat opetukset peseytymisestä kenttäolosuhteissa ovat palautuneet mieleen. Aamupeseytyminen sujuu työhuoneen puhelinkopin kokoisessa, lähes pakkasasteille kylmenneessä WC:ssä, jossa märällä pyyhkeellä on helppo sutaista kainalot, nivuset ja persvako. Tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Älkää kertoko työtovereilleni, mutta eräänä aamuna jouduin käyttämään keittiönurkkauksemme käsipyyhettä samaan tarkoitukseen. Kukaan ei vielä ole epäillyt mitään, mutta ehkä tämä avautuminen toimii ripittäytymisenäni.
Nukkumapaikkani, vielä muutaman kuukauden ajan. Mukana myös työpaikan maskotti Pertti-Maaria.
Sukkulointi kavereiden, sukulaisten ja työpaikan nurkissa alkaa tuntumaan normaalilta elämäntyyliltä. En juurikaan kaipaa kotini mukavuuksia vaikka vähän väliä ajattelenkin kuinka helpompaa/lämpimämpää/rauhallisempaa olisi sulkeutua omaan kotiin neljän seinän sisälle. Olen tosiaan onnellisessa asemassa moneen muuhun nähden ja pystyin rakentamaan työpaikalla lojuneesta vuodesohvasta itselleni majoituspaikan työpaikan kellaristudion nurkkaan. Tosin kaikki täällä käyvät naureskelevat sen perään, mutta minulle se on nukkumapaikka - paikka johon asettautuessani lyöttäydyn vapaalle, katson Netflixistä elokuvia ja nukahdan herätäkseni aamulla ensimmäisten työntekijöiden tulemiseen työpaikalle.
