Athlete life

Raju aihe. 2/3 urheilijoista on sanonut, että voittaisi olympiakullan, jos tietäisi, että kuolisi seuraavan kolmen vuoden sisällä. Tulos tai ulos. Milloin urheilusta tuli kilpailua. Menestyä pitää jolloin pystyy elämään urheilijan kurinalasta elämää. Tämä on eräänlaista huippuunsa vietyä anoreksiaa, jossa kaikkea tarkkaillaan ja valvotaan. Tulos tai ulos.

No siinä se. Oma kehon karvoitus häiritsee minua. No se on perimän tulosta ja koska polveudumme apinoista (toiset enemmän kuin toiset) niin karvoja meillä kasvaa. Hyppää voltti niin saat banaanin. Olen jo tässä harkinnut liittymistä Itä-Sakasan kuulantyöntö maajoukkueeseen. Saattaisi olla vahvat perusteet.

Bella tutti, bene Di monkey.

No ei kai se voittaminen aina ole tärkeintä. Aina tulee parempi nuorempi ja nopeampi. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ainoastaan itsensä kanssa voi kilpailla. Itsensä ylittäminen on hyve. Itse on oman itsensä herra ja tulisi tarkkaan vartioda omia ajatuksiaan. Keho on temppeli, joten sitä tulisi myös vartioda hyvin. Mutta ylimitoitettu ruumiin kurittaminen johtaa heikkouteen ja pettymykseen.

Se on hiukan huonot hommat, jos ei pysty maitolitraa kotio kantaa.

Eli siis kultainen keskitie on se oikea tie. Ei liikaa, mutta ei liian vähän. Samoin kitara soi hyvin, kun kielet ovat sopivan kireällä. Ei silloin, jos ne ovat löysät tai liian kireät. Liian kireät napsahtavat poikki ja löysät eivät soi ollenkaan.

Ja kuka olikaan kaikkein suosikein urheilija. No se ompi Aikidon perustaja O Sensei. :)

Kirjoitettaessa soi The Cure: The Bloodflowers