Ystävyys

Kaikilla on niitä ihmisiä joita moikataan kun tavataan. Kaikilla on kavereita joidenka kanssa käydään harrastuksissa, clubeilla yms. mutta heille ei välttämättä voi/halua kertoa kaikkea. Minusta jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi ystävä jolle voit kertoa aivan kaiken. Ihminen joka tietää sinusta kaiken ja on ystäväsi siltikin. Eikös se sanonta jotenkin noin mene.

Elämäni aikana on mennyt ja tullut ihmisiä enemmän ja vähemmän. Miehet ovat vaihtuneet ja kavereita on tullut ja mennyt. Mutta yksi ihminen on, joka on pysynyt vierelläni aina. Olen tuntenut hänet noin 20½vuotta, mikä on meidän kummankin elämässä paljon!

Tapasin hänet 6vuotiaana. Hän oli minun ensimmäinen tyttöystävä. Muuten kaikki muut olivat poikia. Hän oli lapsena meistä se villimpi - aina pää kolmantena jalkana menossa. Itse taas olin hiljaisempi ja hieman ujokin. Hän ei ikinä muistanut nimeäni :D Joka kerta se kysyi, mikä sun nimi olikaan. Kaiketi se sitten vuoden sisään sen alkoi muistamaan ;)
Kun ikää tuli lisää niin luonteemme hieman tasoittuivat ja lopulta melkein kääntyivät "päälaelleen". Hänestä tuli hiljaisempi ja itse taas villiinnyin minkä kerkesin.

Olemme vuosien aikana tehneet vaikka mitä! Olemme itkeneet toisen puolesta, nauraneet niin, että vesi valui silmistä, tapelleet ja sopineet.. Mitä emme olisi tehneet?
Meidän ystävyydessä on ollut välimatkoja. Mutta aina kun olemme tavanneet pitkän ajan jälkeen niin jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme.
Pisin välimatka meille tuli varmaankin silloin kun aloin käyttämään huumeita. Elämämme alkoivat olla liian erilaiset. Pidimme puhelimen avulla yhteyttä, mutta ei se niinkään korvannut itse tapaamista. Kyllähän me muutaman kerran näimmekin huume vuosieni aikana, mutta ei se oikein toiminut.
Moni "ystävä" jätti minut silloin kun käytin huumeita, mutta tämä ystävä ei kummiskaan antanut periksi. Tottakai olin vihainen, että missä ystävä silloin on kun sitä eniten tarvitsee, mutta ymmärtäähän sen näin jälkikäteen, että eihän toinen voi jaksaa katsella kun toinen on milloin missäkin aineissa..
Olemme kyllä jutelleet asiasta ja sopineetkin kaikki kärhämät ns. pimeiltä vuosiltani. Olen hänelle sanonutkin, että siitä tietää, että hän on tosi ystävä kun jaksoi "odottaa" minua kaikki ne vuodet ja kuunnella piripäisen ihmisen sekoiluja.

Kun sain kolmannen lapseni niin automaattisesti halusin tämän ystäväni lapseni kummitädiksi. Tietysti hän suostui. On hän kysynyt minulta neuvojakin kummiudesta kuinka toimia yms. Itselläni on kaksi kummilasta. Uskon/toivon/tiedän hänen olevan paras mahdollinen kummitäti lapselleni. Kun hän joskus hamassa tulevaisuudessa saa lapsia niin toivon, että saan kunnian olla hänen lapsensa kummi. Silloin olisi varmaan kaikki toiveeni täytetty, mitä voin maailmalta yleensäkin toivoa!

Vuosien varrella minulle on tapahtunut yhtä jos toista, joten minulla on enemmän elämänkokemusta kuin ystävälläni. Se ei kummiskaan tarkoita sitä, että en kysyisi neuvoa ystävältäni. Usein kun juttelemme, pyydämme neuvoja toisiltamme tai autamme toisiamme niin minä kerron/autan parhaani mukaan ystävääni niinkuin hänkin auttaa minua parhaalla mahdollisella tavalla. Saan häneltä sellaisia näkökulmia asioihin, mitä ei itselleni välttämättä ikinä tulisi mieleenkään.

Viimeksi kun meille tuli hieman "kitkaa" välillemme niin pyysin anteeksi tökeröä käytöstäni, mutta vastaukseksi sain, että minulla ei ole anteeksi pyydettävää vaan hänellä on. Häntä oli vain alkanut puolestani ahdistamaan minun ongelmat ja kun kuulin tuon niin minua taas alkoi ahdistamaan, että häntä ahdistaa minun ongelmat. Silloin sanoin hänelle, että ei haittaa vaikka et pystyisi konkreettisesti auttamaan, riittää että vain kuuntelet.

Hän on sellainen ihminen, että en halua edes kuvitella elämääni ilman häntä! Rakastan häntä ystävänä todella paljon. Olemme lojaaleja toisillemme, emmekä petä toistemme luottamusta.
Täydennämme toisiamme ja tarpee tullen puolustamme toisiamme. Hän on perheeni lisäksi yksi elämäni läheisimmistä ihmisistä.
"Autat kun apua tarvitsen ja välität minusta oikeasti. Olen onnellinen, että minulla on sinunlaisesi ystävä"

Toivon, että teillä kaikilla olisi tuollainen ystävä kuin minulla on. On kunnia olla hänen ystävänsä! En voisi toivoa mitään parempaa kuin että saan olla hänen ystävänsä <3

Loppukevennys: Mun ystävän vanhemmat on aivan huippuja :))

Kaikki meni jonkin aikaa ihan hyvin. "Perus" perhe-elämää - ainakin mun poppoolle.
Mulla on kolme ihanaa lasta. Esikoinen on 8vuotias tyttö ja sitten on kaksi ihanaa poikaa, keskimmäinen on kohta 3vuotta ja kuopus täytti juuri 1vuoden. Meillä on myös kaksi kissaa ja tietysti pitää olla yksi mahtava saksanpaimenkoira :) joka suojelee liiakseenkiin. Mieheni kanssa olen ollut yhdessä suurinpiirtein 5½vuotta. Ollaan otettu matkan varrella etäisyyttä, oltu muiden kanssa (tai lähinnä minä itse olin) palattu takas yhteen yms. Aina ollaan kummiskin "löydetty" toisemme uudestaan välimatkan jälkeen ystävyyden kautta. Siinä oli pieni osa mun elämäni läheisimmistä ihmisistä.

Muutama viikko taaksepäin mun elämässä.. Kaikki oli paremmin kun hyvin! Olin iloinen. Ja se tunne, mikä sen jälkeen tuli oli kun salama kirkkaalta taivaalta! Puhdasta vihaa ja raivoa! Se ei kohdistunut kehenkään tiettyyn vaan kaikkiin jotka mun tielleni osu, valitettavasti suurinosa perheeseeni. En tiennyt kuinka tuota tunnetta olisi pitänyt käsitellä, koska aikaisemmin se ei ollut kestänyt kahta viikkooa!! Aloin jo pelätä pahinta... Sillä napsahdin ihan yhtäkkiä. Mieheni oli poissa sillä hetkellä ja tyttäreni oli isällään. Olin yksin kahden pienen pojan kanssa ja pelkkä raivo oli täyttänyt mieleni. Pojat eivät edes tehneet mitään, mikä olisi voinut moisen napsahduksen aiheuttaa. Huusin, raivosin.. Menin toiseen huoneeseen ja kaikki mikä tielleni osui lensi sinne sun tänne (minulla ei ole ikinä ollut tapana heitellä tavaroita) Kuopukseni konttasi itkien minua kohti. Minua pelotti aivan suunnattomasti. Huusin toiselle pojalleni että vie tuo poika pois ja tee se nopeasti. Hän teki niinkuin pyysin. Laitoin keittiön oven kiinni ja pidin itseni siellä niin kauan kunnes rauhoituin. Onnekseni mieheni tuli juurikin takaisin kotiin. Hän ihmetteli, että mitä on tapahtunut ja sanoin vain, että se olin minä. Sen jälkeen kaikki oli hiljaa.
En muista edes tarkasti tapahtumia tuosta hetkestä. Ainoa muisto, mikä on jäänyt pääni sisälle oli/on se, että älä satuta omaa lastasi.
En ole ikinä satuttanut lasta/lapsia enkä ikinä tule satuttamaan!
Tuo raivon ja vihan tunne kesti todellakin pitkään, mutta kun se poistui niin oli jotenkin tyyni olo. En ollut onnellinen, en ole aikoihin ollut onnellinen, en ollut surullinen.. Olin vain. Tuota tyyntä olotilaa kesti kolme päivää! Ja sitten se raivo ja viha palasi. Sen laukaisi niinkin typerä asia kuin vittumaiset naapurit! Miten sen kestää? Kuinka jaksan enää? Olen ihan loppuun palanu.. Mutta pakkohan se on jaksaa, koska minulla on kolme lasta hoidettavana.. Tuntuu, että Aina! pitää jaksaa.