Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.
Olen asunut samoilla kulmilla lähes koko elämäni. Jos muutamaa ulkomailla vietettyä evakkovuotta ja lyhyitä pyristelyjä pohjoisemmassa kantakaupungissa ei lasketa mukaan, ovat kaikki vakituiset asuntoni ja työpaikkani sijainneet yhden neliökilometrin kokoisella alueella Etelä-Helsingissä. Vaikka pieni maisemanvaihdos saattaisi sinänsä olla toisinaan ihan tervettä, on tällaisesta samoille kulmille jämähtämisestä omat etunsa. Arkeni muistuttaa nimittäin pienessä kylässä asumista siinä, että joka kolmas vastaantulija on jollain tavalla tuttu. Kävelymatkaan Kalevankadulta Punavuorenkadulle saa helposti käytettyä puolisen tuntia, kun voi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa.
Tai näin siis aikaisemmin. Facebook on aika pitkälti pilannut tämän ilon minulta.
Sanotaan nyt heti alkuun, että pidän Facebookia loistavana sosiaalisen median ratkaisuna, ja se on mahdollistanut sen, että sen avulla voi pitää yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviin. Facebook on myös pelastanut monta tylsää ja hiljaista työpäivää, kun hauskasta aloituksesta alkanut keskusteluketju on kehittynyt kerrassaan hillittömäksi. Facebook on myös uudelleen yhdistänyt minut sellaisten ihmisten kanssa, joihin en ole ollut vuosiin yhteydessä. Kaikki kunnia siitä Facebookille.
Se mikä on kuitenkin muuttunut, on se, että mitä enemmän ihmiset raportoivat elämänsä tapahtumista netissä, sen paremmin ihmiset myös tietävät toistensa asioista. Tästä aiheutuu sellainen tilanne, että kun törmään kadulla vanhaan tuttuun, jota en ole vuosiin nähnyt, tiedän jo hänen viimeaikaiset kuulumisensa, seurustelusuhteen kehittymisestä uuteen työpaikkaan. Tiedän mitä musiikkia hän kuunteli viime viikolla, ja kuinka hänen lenkkivauhtinsa on kehittynyt. Olen jopa saattanut nähdä hänen aamiaisensa värikuvina.
Keskustelu tällaisessa tilanteessa sujuu usein näin:
Minä: ”Vanha konna, ei ollakaan pitkään aikaan nähty! Mitens on uudessa työpaikassa alkanut?”
Tuttu: ”Hyvin, ja mä menin viime syksynä naimisiin.”
Minä: ”Joo, mä näinkin kuvat teidän häistä. Hienot puitteet. Ja se teidän häämatka vaikutti kivalta. Nuorikko näyttää hyvältä bikineissä.”
Tuttu: ”Ja sitten me odotetaan lasta.”
Minä: ”Vaimos postasikin siitä raskaustestistä kuvan. Onnea vaan. Kuulemma poika tulossa alkukesästä. Verttiähän olitte ajatelleet nimeksi?”
Tuttu: ”Olet ilmeisesti toipunut siitä sun flunssasta. Mitens sun duunikuviot? Uutta kirjaa kuulemma pukkaa. Ilmeisesti syyskuussa tulossa?”
Minä: ”Syyskuussa hyvinkin. Laittaisin kutsun julkkareihin, mutta te olette ilmeisesti silloin Jenkeissä.”
[...]
On selvää, että tällainen keskustelu tyrehtyy hyvinkin nopeasti. Ja mikä pahinta, mitään tarvetta ehdottaa sitä, että pistäydyttäisiin lähikahvilassa/-kapakassa yksillä vaihtamassa lisää kuulumisia ei ole. Tällainen kohtaaminen on yhtä tylsää kuin Game of Thronesin katsominen jos joku on mennyt paljastamaan juonen etukäteen. Laimeasti viihdyttävää, mutta täysin vailla todellista jännitystä.
Jos haluaa pysyä mielenkiintoisena ihmisenä, johon on kiva törmätä kadulla, kannattaisi Facebook-statuspäivityksiään muokata teasermaisempaan suuntaan. Mallia voi ottaa vaikkapa Hollywood-elokuvien trailereista, joiden tehtävänä on herättää katsojan mielenkiinto paljastamatta liikaa itse elokuvasta. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi sortua ylimääräiseen huomiohakuisuuteen, vaan sitä, että parhaat palat jättää henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Sellaiseen ihmiseen kaupungilla törmätessä kauppareissukin saattaa venyä pikkutunneille asti.
