Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Arkielämässäni pidän länsimaalaisesta tavasta, jossa kaupoissa myytävillä tarvikkeilla on kiinteä hinta, joka on näkyvästi esillä. Minusta on kiva kierrellä kaupoissa ja puntaroida ostopäätöstäni kaikessa rauhassa, ilman että lipevä myyjä yrittää kaupata minulle jokaista asiaa, johon katseeni saattaa hairahtua. Jos en löydä mitään minulle mieleistä, huikkaan ovelta kiitokset ja poistun. Jos taas kauppiaan asettama hinta ja omat tarpeeni kohtaavat, syntyvät kaupat. Jos tuote on erityisen monimutkainen tai ammattitaitoa vaativa, arvostan myyjän asiantuntemusta kauppoja hierottaessa. Lomaosakehuijarin sinnikkyydellä iholle käyvä myyjä taas nostaa lähinnä karvani pystyyn. Ainoat poikkeukset lienevät asunto-, auto-, kello- ja korukaupat, joissa pyyntihinnasta tulee aina viilata hieman pois, jopa Stockmannilla.

Maailmalla matkustaessa oppii nopeasti, että meidän tapamme ostaa ja myydä ei ole suinkaan ainoa, eikä asioilla ole suinkaan aina ”oikeaa” hintaa, vaan se määritellään joka ikinen kerta tapauskohtaisesti. Tätä kutsutaan tinkimiseksi, ja se on yleisin kaupankäynnin muoto monissa Afrikan ja Aasian maissa. Tyypillisimmillään suomalainen saa siihen ensikosketuksensa Pohjois-Afrikan basaareissa, matkamuistoja ostaessaan. Kun pakettimatkafirman opas on vielä bussissa muistuttanut siitä, että hinnasta tulee aina neuvotella, on keskivertoturisti tyytyväinen hilattuaan hintaa ensimmäisestä pyynnistä 20% alaspäin. Todennäköisyys siihen, että hän on silti maksanut kaksikymmentäkertaisen ylihinnan Kiinassa valmistetusta rihkamasta on melko suuri. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä kaupankäynti ei ole nollasummapeliä, ja jos molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä diiliin, niin hyvä niin. Mitä väliä sillä on, paljonko kauppias on alun perin maksanut siitä ”satavuotiaasta berberimatosta”, jos se tuntuu länkkäristä hyvältä kaupalta ja siitä jää mukava lomamuisto?

Astetta haasteellisemmaksi tinkimiskulttuurissa eläminen muuttuu vasta pitkillä reissuilla, joissa matkustavaisella on käytössään rajallinen budjetti, ja jokainen euro on jostain muusta pois. Tällaisessa tilanteessa jatkuva ylihinnan maksaminen alkaa lievästi sanottuna korpeamaan, varsinkin jos on tutustunut paikallisiin, jotka osaavat kertoa tuotteiden ja palveluiden ”oikean” hinnan. Kun budjetti on aidosti tiukoilla, niin neljän euron arvoisesta taksimatkasta ei paljoa nappaa maksaa sitä pyydettyä viittäkymppiä. Kolmekymmenen asteen helteessä, raskas rinkka selässä ei jaksaisi joka välissä tinkiä kahtakymmentä minuuttia. Mutta minkäs teet, sillä siinä vaiheessa jos istahdat taksin takapenkille sopimatta ensin hinnasta, niin julmettu lasku odottaa satavarmasti perillä. Ei auta muu kuin laskea hitaasti kymmeneen, vääntää hikinen hymy kasvoilleen ja aloittaa sama rituaali taas kerran uudestaan.

Yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Kokemattomuutemme tinkimiskulttuurissa asumisesta sekä sisäänrakennettu vaisto välttää konfliktitilanteita tekee suomalaisista huonoja tinkimään. Arabialaiset ovat keksineet tinkimisen ja vedättämisen, ja kokenut kauppias osaa käyttää heikkouksiamme meitä vastaan. Lopputuloksena on usein se, että kun turisti ajetaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, maksaa hän mieluummin pyydetyn törkeän ylihinnan kuin jää vänkäämään. Kauppiaiden valitusvirret nälkää näkevistä lapsista menevät myös toisinaan turistille lävitse. Tosiseikka on kuitenkin se, että yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Toisinaan maailmalla kulkiessaan tutustuu länkkäreihin, jotka ovat päättäneet voittaa paikalliset heidän omassa pelissään. He lähtevät matkalle aseenaan vankka päätös siitä, että he maksavat koko reissun ajan kaikista ostoksistaan vain ja ainoastaan saman hinnan kuin alkuasukkaat. Jos lomansa haluaa käyttää siihen, että vääntää kauppiaan kanssa kättä 40 sentistä, niin siitä vaan, mutta melko ärsyttävää tällaisen ihmisen seurassa on matkustaa. Se ei ole nimittäin yhden käden sormilla kuin voin laskea ne kerrat, kun olemme lentäneet ulos kaupasta sandaalit perässä lentäen, kun seuralaiseni on vääntänyt liian pitkään ja liian rankasti hinnasta. Ja vieläkin muistan sitä kertaa hiekka-Saharassa, jossa päädyimme kävelemään viisi kilometriä painavia rinkkoja raahaten, koska matkakumppanini ei periaatteessa maksanut pyydettyä kahden markan ylihintaa kylän ainoasta taksista. Törkeimpiä huijaushintoja pitää tietenkin kategorisesti kieltäytyä maksamasta, mutta eräästä maailman rikkaimmista valtioista saapuva matkustavainen ei voi kuvitella, että hän nauttisi kaikista paikallisten etuoikeuksista.

Se, että toisinaan osaa hieman höllätä kukkaronnyörejään ja maksaa suosiolla ylintaa, ei tee matkustavaisesta sinisilmäistä pussiruokapartiolaista. Tinkimiselle on aikansa ja paikkansa, mutta silloin herrasmies haluaa pistesijoituksia saaneen kilpakamelin satulan akkuboidakseen, laadukasta minttuteetä sekä käsinkäärittyjä savukkeita. Sitten voidaan käyttää vaikka puoli päivää kaikille sopivan hinnan hakemiseen.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Suomessa on mukava elää. Täällä on turvallista, siistiä ja rauhallista. Vaikka puolet vuodesta sääolosuheet ovat melko kurjat, pitävät lattialämmitys, kolminkertaiset ikkunat ja Oraksen hanat huolen siitä, että elinolot ovat melko luppoisat. Ukrainan tapahtumat tuntuvat etäisiltä ja absurdeilta, kun niitä seuraa 55-tuumaisen LED-TV:n välityksellä velkavetoisen omistuskolmion olohuoneessa kaakaota juoden.

Käärmeenä paratiisiin mielen perukoille kuitenkin usein luikertelee hattivattimainen vaellusvietti. Se alkaa epämääräisenä ennuina, tunteena siitä, että sitä tuhlaa parasta miehuuttaan pötköttämällä tyttöystävän vieressä Netflixiä jumittamassa samaan kuin voisi olla laskemassa rikkinäisellä kanootilla Kwai-jokea pitkin. Se pompahtaa pintaan S-marketin kassajonossa yllättävänä kaipuuna ostaa käytetty Lada Niva ja ajaa Nojabrskiin, tarjoten jokaiselle matkalla kohtaamalleen liftarille kyydin. Pahimmillaan se iskee päin kasvoja kuin märkä rätti helmikuisena aamuna työpaikan powerpointsulkeisissa, kun ymmärtää, että on satamaan kahlittu merten vinttikoira, ja että juuri samalla hetkellä voisi ratsastaa tuaregien kanssa Niger-joen vartta kamelilla, Luger vyöllä keikkuen.

Uran ja parisuhteen kannalta tällaiset ajatukset olisi viisainta sulkea mielestään yhtä nopeasti kuin ne ovat sinne ilmestyneetkin, jatkaa keittiöremontin suunnittelua, muistaa kerätä bonukset einesostoksistaan ja esittää kirjoittavansa markkinointinilkin neronleimuksista muistiinpanoja. Toisinaan kuitenkin seikkailunkaipuu iskee niin väkevänä, että sen täydellinen taka-alalle häivyttäminen olisi mahdotonta. Silloin on syytä kaivaa seikkailuhattu narikasta (Jokaisella miehellä tulisi olla seikkailuhattu. Tätä ei kuitenkaan itse reissussa käytetä, vaan ainoastaan matkaa suunnitellessa.) ja myöntää itselleen se tosiseikka, että moottoritie on kuuma, ja että Nuuskamuikkunen on luotu kulkemaan.

Tässä vaiheessa ei pidä lannistua siitä mahdollisesti mieleen hiipivästä skenaariosta, jossa kotiin aikanaan reissusta palaavaa seikkailijaa odottaa puolityhjässä asunnossa sormus keittiön työtasolla ja/tai työnantajan postittama verokortti. Parisuhde, joka kaatuu miehen pikku viidakkoreissuun ei olisi kestänyt kuitenkaan, ja seuraavat YT:t ovat aina nurkan takana. Ei, tässä vaiheessa tulee toimia täysin kylmähermoisesti ja höylätä luottokortilla palautusoikeudeton lentolippu eksoottisimpaan kohteeseen johon rahkeet riittävät. Somaliassa on aina hyvä sää ja venezuelalaiset naiset ovat tunnettuja kauneudestaan.

Mikäli kuitenkin päättää, että sotatoimialueturismi ei syystä tai toisesta houkuttele, on seuraava luonnollinen pulma se, minne sitten matkustaa. Missä päin maailmaa voi vielä tänä päivänä kokea kunnollisen seikkailun? Saadaksemme vastauksen tähän, on itse kysymyksenasettelu syytä pilkkoa pienempiin osasiin. Ensinnäkin, mikä tekee matkasta seikkailun? Vastaukseni on, että vaaran elementti; todellinen konkreettinen riski siitä, että asiat menevät pieleen ja pahasti.

Toisille seikkailuksi riittää se, että joutuu tilaamaan vieraskieliseltä ruokalistalta illallisen. Mutta pitäisikö Pizarro riskiä sekoittaa merenelävät liharuokiin mainitsemisen arvoisena? Ei varmasti, jos siihen ei liity edes kuraremyrkytyksen vaaraa. Jollekin realistinen ryöstetyksi tulemisen mahdollisuus tuo jo riittävästi jännitystä. Sir Francis Drake eväisi moisilta vellihousulta rommiannoksen ja alentaisi vastaamaan latriinien puhtaudesta kunnes karvat kasvavat rintaan. Ei, kyllä todelliseen seikkailuun tulee liittyä kunnollinen vaaran tunne – parhaimmillaan hengenvaaran. Eikä tandemlaskuvarjohyppyä lasketa nyt mukaan.

Toinen merkittävä tekijä, joka nostaa reissun seikkailuksi, on alkeellisiin olosuhteisiin heittäytyminen. Tämän tulee koskea niin majoitusta kuin kulkuneuvojakin. Imperiumin ulkopuolelle on päästävä, ja mikäli ainakin osa matkasta kuljetaan jonkun eksoottisen eläimen selässä, todennäköisyydet kunnolliselle seikkailulle kasvavat. Ja sitä varttitunnin kamelikierrosta agadirilaisella parkkipaikalla ei todellakaan lasketa mukaan. Atlas-vuoriston ylittäminen varastetuilla aaseilla sen sijaan alkaa lähennellä varteenotettavaa seikkailua.

Kolmas tärkeä tekijä, joka edesauttaa seikkailufiiliksen syntyä, on se, että valitsee näyttämökseen paikan, jonka kieltä ei osaa. Perusasioidenkin selvittely vaikeutuu huomattavasti kun homman joutuu hoitamaan onobasulun kielellä, jolloin lisäkierroksia jännitykseen tuo mahdollisuus, että lähdeveden juomakelpoisuutta tiedustellessaan tulee vahingossa loukattua kyläpäällikön esi-isiä. Sillä vasta myrkkynuolia karkuun juostessa mies tuntee todella elävänsä. Myös kielitaidottomuudesta aiheutuneet hupaisat väärinymmärrykset, jotka palkitaan ruokamyrkytyksellä, 43 asteen kuumeella ja loppuelämän ajaksi keltaisiksi muuttuneilla silmillä, ovat juuri niitä muistoja, joihin on mukava palata tylsässä palaverissa istuessa ja loskaista espoolaista parkkipaikkaa ikkunasta apaattisesti tuijottaessa.

Viimeinen, ja usein ratkaiseva päätös, jonka seikkailuun heittäytyvä joutuu tekemään, on sopivan matkaseuran valitseminen. Nyrkkisääntönä on se, että omaa perhettä ei kannata ottaa mukaan. Siitä on seuraamuksena parhaimmillaankin avioero ja valvottu tapaamisoikeus, pahimmillaan koko seikkailun täydellinen vesittyminen. Vastatavattu ihastus on hyvä valinta, sillä missään ei tutustu ihmiseen niin nopeasti ja perusteellisesti, kuin eteläaasialaisessa lantalattiamajassa yhteisestä vesiripulista nauttiessa. Ja mikäli reissulta palataan samalla lennolla ja puheväleissä, kannattaa sormuksen ostamista harkita vakavasti. Varmin keino heittäytyä kokonaisvaltaiseen seikkailuun on kuitenkin matkustaa yksin. Näin minimoit mahdollisuuden, että joku puhuisi sinulle kriittisellä hetkellä järkeä päähän, juuri kun olet haastamassa Tabrizin vahvinta miestä painiotteluun, panoksena kaikki käteiset varasi ja passisi. Ja jos sellaisen mahdollisuuden jättäisi käyttämättä, voi sitten saman tien suunnata pakettimatkalle Alanyaan, Kippis-baariin karaoketa laulamaan.