Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Suomessa on mukava elää. Täällä on turvallista, siistiä ja rauhallista. Vaikka puolet vuodesta sääolosuheet ovat melko kurjat, pitävät lattialämmitys, kolminkertaiset ikkunat ja Oraksen hanat huolen siitä, että elinolot ovat melko luppoisat. Ukrainan tapahtumat tuntuvat etäisiltä ja absurdeilta, kun niitä seuraa 55-tuumaisen LED-TV:n välityksellä velkavetoisen omistuskolmion olohuoneessa kaakaota juoden.

Käärmeenä paratiisiin mielen perukoille kuitenkin usein luikertelee hattivattimainen vaellusvietti. Se alkaa epämääräisenä ennuina, tunteena siitä, että sitä tuhlaa parasta miehuuttaan pötköttämällä tyttöystävän vieressä Netflixiä jumittamassa samaan kuin voisi olla laskemassa rikkinäisellä kanootilla Kwai-jokea pitkin. Se pompahtaa pintaan S-marketin kassajonossa yllättävänä kaipuuna ostaa käytetty Lada Niva ja ajaa Nojabrskiin, tarjoten jokaiselle matkalla kohtaamalleen liftarille kyydin. Pahimmillaan se iskee päin kasvoja kuin märkä rätti helmikuisena aamuna työpaikan powerpointsulkeisissa, kun ymmärtää, että on satamaan kahlittu merten vinttikoira, ja että juuri samalla hetkellä voisi ratsastaa tuaregien kanssa Niger-joen vartta kamelilla, Luger vyöllä keikkuen.

Uran ja parisuhteen kannalta tällaiset ajatukset olisi viisainta sulkea mielestään yhtä nopeasti kuin ne ovat sinne ilmestyneetkin, jatkaa keittiöremontin suunnittelua, muistaa kerätä bonukset einesostoksistaan ja esittää kirjoittavansa markkinointinilkin neronleimuksista muistiinpanoja. Toisinaan kuitenkin seikkailunkaipuu iskee niin väkevänä, että sen täydellinen taka-alalle häivyttäminen olisi mahdotonta. Silloin on syytä kaivaa seikkailuhattu narikasta (Jokaisella miehellä tulisi olla seikkailuhattu. Tätä ei kuitenkaan itse reissussa käytetä, vaan ainoastaan matkaa suunnitellessa.) ja myöntää itselleen se tosiseikka, että moottoritie on kuuma, ja että Nuuskamuikkunen on luotu kulkemaan.

Tässä vaiheessa ei pidä lannistua siitä mahdollisesti mieleen hiipivästä skenaariosta, jossa kotiin aikanaan reissusta palaavaa seikkailijaa odottaa puolityhjässä asunnossa sormus keittiön työtasolla ja/tai työnantajan postittama verokortti. Parisuhde, joka kaatuu miehen pikku viidakkoreissuun ei olisi kestänyt kuitenkaan, ja seuraavat YT:t ovat aina nurkan takana. Ei, tässä vaiheessa tulee toimia täysin kylmähermoisesti ja höylätä luottokortilla palautusoikeudeton lentolippu eksoottisimpaan kohteeseen johon rahkeet riittävät. Somaliassa on aina hyvä sää ja venezuelalaiset naiset ovat tunnettuja kauneudestaan.

Mikäli kuitenkin päättää, että sotatoimialueturismi ei syystä tai toisesta houkuttele, on seuraava luonnollinen pulma se, minne sitten matkustaa. Missä päin maailmaa voi vielä tänä päivänä kokea kunnollisen seikkailun? Saadaksemme vastauksen tähän, on itse kysymyksenasettelu syytä pilkkoa pienempiin osasiin. Ensinnäkin, mikä tekee matkasta seikkailun? Vastaukseni on, että vaaran elementti; todellinen konkreettinen riski siitä, että asiat menevät pieleen ja pahasti.

Toisille seikkailuksi riittää se, että joutuu tilaamaan vieraskieliseltä ruokalistalta illallisen. Mutta pitäisikö Pizarro riskiä sekoittaa merenelävät liharuokiin mainitsemisen arvoisena? Ei varmasti, jos siihen ei liity edes kuraremyrkytyksen vaaraa. Jollekin realistinen ryöstetyksi tulemisen mahdollisuus tuo jo riittävästi jännitystä. Sir Francis Drake eväisi moisilta vellihousulta rommiannoksen ja alentaisi vastaamaan latriinien puhtaudesta kunnes karvat kasvavat rintaan. Ei, kyllä todelliseen seikkailuun tulee liittyä kunnollinen vaaran tunne – parhaimmillaan hengenvaaran. Eikä tandemlaskuvarjohyppyä lasketa nyt mukaan.

Toinen merkittävä tekijä, joka nostaa reissun seikkailuksi, on alkeellisiin olosuhteisiin heittäytyminen. Tämän tulee koskea niin majoitusta kuin kulkuneuvojakin. Imperiumin ulkopuolelle on päästävä, ja mikäli ainakin osa matkasta kuljetaan jonkun eksoottisen eläimen selässä, todennäköisyydet kunnolliselle seikkailulle kasvavat. Ja sitä varttitunnin kamelikierrosta agadirilaisella parkkipaikalla ei todellakaan lasketa mukaan. Atlas-vuoriston ylittäminen varastetuilla aaseilla sen sijaan alkaa lähennellä varteenotettavaa seikkailua.

Kolmas tärkeä tekijä, joka edesauttaa seikkailufiiliksen syntyä, on se, että valitsee näyttämökseen paikan, jonka kieltä ei osaa. Perusasioidenkin selvittely vaikeutuu huomattavasti kun homman joutuu hoitamaan onobasulun kielellä, jolloin lisäkierroksia jännitykseen tuo mahdollisuus, että lähdeveden juomakelpoisuutta tiedustellessaan tulee vahingossa loukattua kyläpäällikön esi-isiä. Sillä vasta myrkkynuolia karkuun juostessa mies tuntee todella elävänsä. Myös kielitaidottomuudesta aiheutuneet hupaisat väärinymmärrykset, jotka palkitaan ruokamyrkytyksellä, 43 asteen kuumeella ja loppuelämän ajaksi keltaisiksi muuttuneilla silmillä, ovat juuri niitä muistoja, joihin on mukava palata tylsässä palaverissa istuessa ja loskaista espoolaista parkkipaikkaa ikkunasta apaattisesti tuijottaessa.

Viimeinen, ja usein ratkaiseva päätös, jonka seikkailuun heittäytyvä joutuu tekemään, on sopivan matkaseuran valitseminen. Nyrkkisääntönä on se, että omaa perhettä ei kannata ottaa mukaan. Siitä on seuraamuksena parhaimmillaankin avioero ja valvottu tapaamisoikeus, pahimmillaan koko seikkailun täydellinen vesittyminen. Vastatavattu ihastus on hyvä valinta, sillä missään ei tutustu ihmiseen niin nopeasti ja perusteellisesti, kuin eteläaasialaisessa lantalattiamajassa yhteisestä vesiripulista nauttiessa. Ja mikäli reissulta palataan samalla lennolla ja puheväleissä, kannattaa sormuksen ostamista harkita vakavasti. Varmin keino heittäytyä kokonaisvaltaiseen seikkailuun on kuitenkin matkustaa yksin. Näin minimoit mahdollisuuden, että joku puhuisi sinulle kriittisellä hetkellä järkeä päähän, juuri kun olet haastamassa Tabrizin vahvinta miestä painiotteluun, panoksena kaikki käteiset varasi ja passisi. Ja jos sellaisen mahdollisuuden jättäisi käyttämättä, voi sitten saman tien suunnata pakettimatkalle Alanyaan, Kippis-baariin karaoketa laulamaan.