Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kaunis keväinen ilta kesämökillämme Porvoon saaristossa. Istumme veljeni kanssa terassin pöydän ääressä munakasta syömässä ja vertailemme haravoinnista saamiamme rakkoja. Keskustelu kääntyy kyykäärmeisiin, joita emme ole vielä tänä vuonna pihalla havainneet. Jommallakummalla syntyy ajatus herkullisesta kyymunakkaasta, sekä kysymys siitä, kuinka monta kyynmunaa sellaisen tekemiseen tarvittaisiin. Hetken raavimme päitämme ja pohdimme, muniiko kyy sittenkään. Veljeni on sitä mieltä että ei, minä olen varma taas siitä, että kaikki käärmeet munivat. Keskustelun tempo kiihtyy, muuttuu väittelyksi. Argumentteja haetaan aina Vanhasta testamentista ja isoäidinisän lapsuudenkokemuksista 1890-luvun Vienan Karjalasta. Kumpikaan puoli ei anna tuumaakaan periksi.

Ja sitten kaikki lässähtää, kun kaivan puhelimen taskustani ja googlaan oikean vastauksen. Loistavasti alkanut väittely kuivuu kokoon hetkessä kun luen ääneen Tieteen Kuvalehden varsin tyhjentävän artikkelin aiheesta. Hieman pettyneinä palaamme munakkaidemme ääreen.

Kapakan pöydässä tai kesämökillä käytävä väittely on tapahtuma, jossa jokainen mies voi hetken aikaa olla minkä tahansa alan asiantuntija. Sillä kunnes toisin todistetaan, uskottavimman väittämän esittänyt on oikeassa. Tosin vain siihen asti, että joku toinen esittää vielä vakuuttavamman väittämän.

Harva asia piristää niin kuin kunnon väittely, jossa käytetään vain hataralla mutupohjalla olevia argumentteja, ja jossa oman selittelyketjun heikkoudet pyritään korvaamaan ääntä korottamalla. Parhaimmillaan tällainen nimittäin voi päätyä nurmipainiotteluksi, jolloin alkuperäisellä kiistanaiheella ei ole enää mitään merkitystä, vaan tiukemman kokonelsonin taitava voittaa. Kerrotaanpa pikkuruisista väittelyistä, jotka ovat eskaloituneet aina kaksintaisteluihin asti.

Joku saattaisi kuvitella, että väittelemisen tarkoituksena on löytää lopullinen totuus ja ratkaista kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tämä ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Kunnon väittelyllä on nimittäin pitkät, kalevalaiset perinteet. Kyse on eräänlaisesta kilpalaulannasta, jossa pärjäämiseen vaaditaan hyvä yleissivistys, aimo annos nokkeluutta, häkellyttävät kyvyt yhdistellä faktaa ja fiktiota sekä ennen kaikkea taito paketoida kaikki tämä potaska uskottavaan pakettiin. Kun kaksi suomalaista miestä väittelee, niin siinä kaatuu metsää, ja naiset, lapset ja faktat ovat vain tiellä.

Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti,

ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan!

Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"

[…]

Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

Pubiväittelyiden historia on myös maailmalla pitkä ja hieno, jonka toiseksi synkin hetki lienee Guinnessin ennätyskirjan ensijulkaisu vuonna 1955. Tarina kertoo, että Guinnessin panimon johtaja oli ajautunut metsästysmatkalla Irlannissa väittelyyn siitä, kumpi on Euroopan nopein riistalintu, kapustarinta vai nummiriekko (oikea vastaus on kapustarinta yli 160 km/h lentonopeudellaan). Panimonjohtaja ymmärsi, että vastaavanlaisia väittelyitä täytyi syntyä lähes joka ilta pubeissa ympäri valtakunnan. Hän päätti kasata faktakirjan, jota jaettaisiin ilmaiseksi kapakoille. Loppu onkin sitten historiaa, sillä Guinnessin ennätyskirja on vesittänyt pubiväittelyitä jo kohta 60 vuoden ajan.

Vesittänyt, vaan ei täysin pilannut. Kaikkea ihmiskunnan tietoa ei kuitenkaan ole onnistuttu nidotun laitoksen kansien väliin mahduttamaan. Ovelimmat ja riidanhaluisimmat ovatkin perinteisesti valinneet väittelynsä aiheen niin, ettei siihen kyseisestä opuksesta vastausta löydy. Amatöörien kiistellessä maailman neljänneksi korkeimmasta vuoresta, todellinen kettu alkaa vänkäämään latinan kieliopillisista kysymyksistä, Joosuan eliniästä tai Waterloon taistelun aikaisten tykkien kantomatkasta ja rekyylin määrästä. Sanalla sanoen, mistä tahansa aiheesta, josta jokaisella itseään kunnioittavalla miehellä pitäisi olla perusteltu näkemys, ja josta on mahdotonta ensihätään löytää riittävän auktoriteetin esittämää kirjallista totuutta, joka yksiselitteisesti ratkaisisi kiistan. Surkein tapa päättää väittely on nimittäin valita sellainen aihe, josta vastustaja voi kävellä kirjahyllylleen, kaivaa sieltä alan suurimman gurun teoksen ja läväyttää ns. faktat pöytään.

Nopeiden verkkoyhteyksien tulo matkapuhelimiin yhdistettynä Googlen hakuohjelmaan on pahinta, mitä suomalaiselle väittelykulttuurille on tapahtunut. Nykyisin onkin enemmän sääntönä kuin poikkeuksena se, että loistavasti alkanut kiista hiljenee muutamassa minuutissa siihen, että molemmat osapuolet alkavat näpyttää puhelimiaan etsiäkseen tukea omalle kannalleen. Tässä piilee nimittäin suuri riski sille, että väittely pääsee ratkeamaan ennen kuin kumpikaan osapuolissa on sopivan kiihdyksissään siteeratakseen suu vaahdossa ulkomuistista Kuningas Jaakon Raamattua tai esittääkseen valistuneita arvauksia Hindenburgin kantokyvystä.

Ja palatakseni siihen alkuperäiseen kysymykseen kyistä ja munista, niin oikea vastaus on se, että kyy kyllä kuoriutuu munasta muttei muni. Lisää aiheesta.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Olen asunut samoilla kulmilla lähes koko elämäni. Jos muutamaa ulkomailla vietettyä evakkovuotta ja lyhyitä pyristelyjä pohjoisemmassa kantakaupungissa ei lasketa mukaan, ovat kaikki vakituiset asuntoni ja työpaikkani sijainneet yhden neliökilometrin kokoisella alueella Etelä-Helsingissä. Vaikka pieni maisemanvaihdos saattaisi sinänsä olla toisinaan ihan tervettä, on tällaisesta samoille kulmille jämähtämisestä omat etunsa. Arkeni muistuttaa nimittäin pienessä kylässä asumista siinä, että joka kolmas vastaantulija on jollain tavalla tuttu. Kävelymatkaan Kalevankadulta Punavuorenkadulle saa helposti käytettyä puolisen tuntia, kun voi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa.

Tai näin siis aikaisemmin. Facebook on aika pitkälti pilannut tämän ilon minulta.

Sanotaan nyt heti alkuun, että pidän Facebookia loistavana sosiaalisen median ratkaisuna, ja se on mahdollistanut sen, että sen avulla voi pitää yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviin. Facebook on myös pelastanut monta tylsää ja hiljaista työpäivää, kun hauskasta aloituksesta alkanut keskusteluketju on kehittynyt kerrassaan hillittömäksi. Facebook on myös uudelleen yhdistänyt minut sellaisten ihmisten kanssa, joihin en ole ollut vuosiin yhteydessä. Kaikki kunnia siitä Facebookille.

Se mikä on kuitenkin muuttunut, on se, että mitä enemmän ihmiset raportoivat elämänsä tapahtumista netissä, sen paremmin ihmiset myös tietävät toistensa asioista. Tästä aiheutuu sellainen tilanne, että kun törmään kadulla vanhaan tuttuun, jota en ole vuosiin nähnyt, tiedän jo hänen viimeaikaiset kuulumisensa, seurustelusuhteen kehittymisestä uuteen työpaikkaan. Tiedän mitä musiikkia hän kuunteli viime viikolla, ja kuinka hänen lenkkivauhtinsa on kehittynyt. Olen jopa saattanut nähdä hänen aamiaisensa värikuvina.

Keskustelu tällaisessa tilanteessa sujuu usein näin:

Minä: ”Vanha konna, ei ollakaan pitkään aikaan nähty! Mitens on uudessa työpaikassa alkanut?”

Tuttu: ”Hyvin, ja mä menin viime syksynä naimisiin.”

Minä: ”Joo, mä näinkin kuvat teidän häistä. Hienot puitteet. Ja se teidän häämatka vaikutti kivalta. Nuorikko näyttää hyvältä bikineissä.”

Tuttu: ”Ja sitten me odotetaan lasta.”

Minä: ”Vaimos postasikin siitä raskaustestistä kuvan. Onnea vaan. Kuulemma poika tulossa alkukesästä. Verttiähän olitte ajatelleet nimeksi?”

Tuttu: ”Olet ilmeisesti toipunut siitä sun flunssasta. Mitens sun duunikuviot? Uutta kirjaa kuulemma pukkaa. Ilmeisesti syyskuussa tulossa?”

Minä: ”Syyskuussa hyvinkin. Laittaisin kutsun julkkareihin, mutta te olette ilmeisesti silloin Jenkeissä.”

[...]

On selvää, että tällainen keskustelu tyrehtyy hyvinkin nopeasti. Ja mikä pahinta, mitään tarvetta ehdottaa sitä, että pistäydyttäisiin lähikahvilassa/-kapakassa yksillä vaihtamassa lisää kuulumisia ei ole. Tällainen kohtaaminen on yhtä tylsää kuin Game of Thronesin katsominen jos joku on mennyt paljastamaan juonen etukäteen. Laimeasti viihdyttävää, mutta täysin vailla todellista jännitystä.

Jos haluaa pysyä mielenkiintoisena ihmisenä, johon on kiva törmätä kadulla, kannattaisi Facebook-statuspäivityksiään muokata teasermaisempaan suuntaan. Mallia voi ottaa vaikkapa Hollywood-elokuvien trailereista, joiden tehtävänä on herättää katsojan mielenkiinto paljastamatta liikaa itse elokuvasta. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi sortua ylimääräiseen huomiohakuisuuteen, vaan sitä, että parhaat palat jättää henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Sellaiseen ihmiseen kaupungilla törmätessä kauppareissukin saattaa venyä pikkutunneille asti.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kaikilla kansoilla ja kulttuureilla läpi historian on ollut käytössään erilaisia käsimerkkejä, joilla on pyritty viestimään huutomatkan ulkopuolella oleville tunteistaan ja aikomuksistaan. Osa näistä on aikojen saatossa jäänyt pois käytöstä ja osa tunnetaan vain rajallisilla alueilla. Eri käsimerkeillä on myös eri merkityksensä eri maissa. Joidenkin merkkien tausta ja merkitys tunnetaan hyvin. Toisille ovat sitten nojatuolihistorioitsijat säveltäneet syntytarinoita, jotka leviävät nykyisin varsinkin netissä.

Eräs anglosaksisessa maailmassa hyvin tunnettu käsimerkki on ns. two-finger salute, jossa oikean käden etu- ja keskisormea näyttämällä pyritään viestimään merkin kohteelle se, minne hän voi mielipiteensä työntää. Tätä ei siis pidä sotkea partiolaisten kahden sormen tervehdykseen, eikä Churchillin usein käyttämään voitonmerkkiin. Hackneylaisessa pubissa näitä kahta sormea naapuripöydän kaljupäälle vilauttamalla saa takuuvarmasti aikaiseksi melkoisen hulinan.

Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.

Tämän epäkunnioittavan kahden sormen tervehdyksen alkuperästä kerrotaan useita eri tarinoita, mutta useimmiten törmää siihen versioon, jossa satavuotisen sodan aikana (ennen kaikkea vuoden 1415 järisyttävän Agincourtin tappion jälkeen) ranskalaisilla ritareilla oli tapana leikata kiinni jääneiltä englantilaisilta jousimiehiltä nämä kaksi sormea pois, tehden heistä näin ollen kyvyttömiä virittämään jousta. Ne, joiden sormia ei ollut katkaistu, heristelivät niitä taistelukentän toisesta päästä uhkaavasti ranskalaisille.

Tarina on sopivan vertahyytävä ja pohjaa mukavasti historiaan, jotta se on helppo uskoa. Valitettavasti se on kuitenkin täysin keksitty, ja kuuluu siihen samaan urbaanimyyttien sarjaan kuin mattoon kääritty kuollut isoäiti, joka varastetaan auton mukana parkkipaikalta. Kyseinen selitys two-finger saluten synnystä alkoi levitä netin keskustelupalstoilla 90-luvun puolivälissä. Sitä ennen siitä ei ollut kuullut kukaan, eikä yhdessäkään vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa mainita sitä. Itse asiassa, ensimmäiset maininnat koko käsimerkistä ovat vasta 1900-luvun alusta.
Käsimerkin syntytarinaa vastaan sotii myös muutama mielenkiintoinen tosiseikka. Ensinnäkin, vaikka ranskalaisten ritarien kärsimät suurtappiot Crécyn ja Poitiers'n taisteluissa pistetään usein englantilaisen pitkäjousin varustetun nostoväen ansioksi, suurimmat syyt häviöihin olivat Ranskan kuninkaan Kaarle VI mielenhäiriökohtauksista johtunut joukkojen sekasorto ja yhtenäisen taistelusuunnitelman puuttuminen. Kunniastaan arat ranskalaiset herttuat syyttivät häviöistä toisiaan, eivät suinkaan maarahvasta. Eihän nyt jalosyntyinen perunanviljelijältä pataansa voi ottaa. Lisäksi ranskalaisilla ritareilla oli aikakauden hienoimmat ja paksuimmat teräspanssarit, jolloin nuolisade oli heille lähinnä hidastava, ei tappava kiusa. Samaa ei voi sanoa heidän omista jalkajousi- tai keihäsmiehistään, joita kaatui mutaiselle kentälle nuolien lävistäminä tuhansittain. Koska rahvasta ei lasketa, mitään käskyä jahdata nimenomaan vastustajan jousimiehiä ei kuitenkaan koskaan annettu.

Satavuotisessa sodassa otettiin ajan tapojen mukaisesti paljon vankeja, joita sitten lunnaita vastaan päästettiin vapaaksi. Tämä koski kuitenkin vain piispoja, ritareita ja muita jalosukuisia, joista oli mahdollista saada kunnon maksu. Tällaisia arvovankeja kohdeltiin hyvin ja jopa kestittiin juhlavieraina. Vastapuolen köyhemmät ritarit ja rahvas yksinkertaisesti teloitettiin. Mitään tarvetta leikellä sormia irti ei siis ollut edes pelottelutarkoituksessa.

Keskiaikainen sotakäyttöön soveltuva pitkäjousi oli miehenmittainen marjakuusinen ase, jonka vetolujuus vaihteli 80-160 paunan välillä. Jousi viritettiin kolmella sormella. Jos sormia olisi todella leikelty, olisi ollut luonnollista viedä kaikki kolme kerralla. Sekaannus sormien määrässä johtuu siitä, että nykyiset kilpajouset ovat paljon heppoisempia kaluja kuin keskiaikaiset sotaisat esi-isänsä, ja niillä ammuttaessa käytetään aseen virittämiseen vain kahta sormea.

Olen 90-luvun lopun jälkeen kuullut tämän pseudohistoriallisen tarinan two-finger saluten synnystä lukuisia kertoja, usein muutaman tuopin jälkeen baaripöydässä, aina totena kerrottuna. Post-hoc -legenda englantilaisista jousimiehistä riekkumassa taistelukentän laidalla heristelemässä kahta sormea snobeille ranskalaisille ritareille elää edelleen lähes yhtä vahvana kuin (jopa suomen kieleen tarttunut) termi ”veriura”, jota toisinaan käytetään silloin kuin puhutaan puukon tai miekan terässä kulkevasta urasta (jos se tehtiin oikein leveäksi, puhuttiin nälkäterästä), jonka oikeina tarkoituksina oli sekä keventää terää, että mahdollistaa terään tehtävät koristelut ja kaiverrukset, jotka eivät hioutuisi teroitettaessa pois. Mutta hei, kyllä leveä veriura kuulostaa aika paljon paremmalta termiltä hienosta puukosta puhuttaessa kuin nälkäterä, vai mitä? 

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Hyvään elämiseen kuuluu erottamattomana osana laadukas asuminen. Silloin kun kämppä alkaa muistuttamaan enemmän Hunni Attilan poikamiesboksia kuin edustusasuntoa, on syytä harkita remonttia. Huoneistoremontti on yksi kalleimmista asioista, joita elämässään joutuu tekemään, ja siihen onkin syytä suhtautua kaikella vakavuudella. Harva asia nimittäin korpeaa yhtä paljon kuin pieleen mennyt remppa. Olen listannut tähän kahdeksan neuvoa, joita seuraamalla homman pitäisi sujua kuin kevyt iltapäivätango Buenos Airesissa.

1) Selvitä yleinen hintataso ja tee kalleimmat päätökset ensin

Työvoimavaltaisella alalla raskaan verotuksen maassa kaikki nimittäin maksaa monacolaisia metsämansikoita.

Useimmalle ensimmäiseen remonttiinsa heittäytyvälle tulee suomalaisen rakentamisen todellinen hintataso melkoisena sokkina. Työvoimavaltaisella alalla raskaan verotuksen maassa kaikki nimittäin maksaa monacolaisia metsämansikoita. Jos suunnittelu on alkanut siitä italialaisesta keittiösaarekkeesta ja siihen on ehtinyt jo rakastua, voi siitä luopuminen kokonaiskustannussyistä olla hanurista. Kysele sukulaisilta ja hyviltä ystäviltäsi, jotka ovat a) teettäneet hiljattain remontin, sekä b) valmiita keskustelemaan avoimesti raha-asioista kanssasi. Nyrkkisääntönä huoneistoremontissa on se, että keittiö- ja kylppärityöt materiaaleineen ovat ylivoimaisesti kallein paukku.

2) Suunnittele huolella

Kallein tapa rakentaa on sellainen, jossa suunnitelmia tehdään tai niitä muutetaan kesken projektin.

Tee kotiläksysi kunnolla ja suunnittele remontti mahdollisimman pitkälle ennen siihen ryhtymistä. Selvitä materiaalien saatavuus ja toimitusajat itse. Käytä ammattitaitoista suunnittelijaa, jos yhtään epäilet sellaista tarvitsevasi. Suunnittelijan palkkion säästät lähes aina itse remontin kuluissa. Kallein tapa rakentaa on sellainen, jossa suunnitelmia tehdään tai niitä muutetaan kesken projektin. Selkeät, kirjalliset suunnitelmat ovat myös takuusi, mikäli sukset urakoitsijan kanssa menevät ristiin myöhemmin. Mikäli suunnitelmat muuttuvat, lähetä siitä aina sähköpostia kaikille projektin osapuolille. Näin sinulle jää kirjalliset todisteet kaikesta. Ota ennen kaikkea selvää taloyhtiön sekä (tarvittaessa) rakennusvalvonnan vaatimukset ja pidä huolta siitä, että niitä myös noudatetaan. Tämä on nimittäin aina sinun vastuullasi. Tutustu Rakennusalan yleisiin kuluttajasopimusehtoihin, jotta tiedät oikeutesi ja velvollisuutesi.

3) Kilpailuta vielä huolellisemmin

Reippaasti alle viidenkympin tuntihinnan pitäisi soittaa hälytyskelloja samalla tavalla kuin neljän euron pizzan.

Remonttifirmojen laatu ja rehellisyys vaihtelee paljon. Pyydä ystäviltäsi suosituksia ja vaadi yrityksiltä tilaajavastuulain mukaiset selvitykset verojen maksusta ja vakuutuksien voimassaolosta. Mikäli näitä ei tipu ilman mukinoita, hyllytä kyseinen firma oitis. Verovelka ei automaattisesti tarkoita huijarifirmaa, kunhan todistus voimassa olevasta maksusuunnitelmasta löytyy. Jotta voit hakea kotitalousvähennystä, täytyy yrityksen kuulua ennakkoperintärekisteriin.

Varmista kirjallisesti kuka remontin todellisuudessa suorittaa, sillä on yleistä, että firma joka remontin sinulle myy, kauppaa sen eteenpäin. Näin toimii esim. suurin osa kylppärifirmoista. Keittiöasennus kannattaa tosin lähes aina ottaa keittiöfirman kautta, vaikka asentajana onkin sitten virolainen alihankkija. Reippaasti alle viidenkympin tuntihinnan pitäisi soittaa hälytyskelloja samalla tavalla kuin neljän euron pizzan.

Tee kirjallinen tarjouspyyntö, johon listaat kaikki työt ja materiaalit, jotka haluat remonttiin sisältyvän. Vaadi tarjoukset samaan pohjaan tehtynä, jotta joitain töitä ei ”unohdu” pois ja tarjoukset ovat keskenään vertailukelpoisia. Hyllytä suoralta kädeltä erittelemättömät könttätarjoukset, joista ei selviä tarkkaan mitä ne sisältävät. Halvin ei aina merkitse huonointa, mutta täysin alihintainen tarjous on hyvin epäilyttävä. Hyväksy vain RT:n pohjalle tehty urakkasopimus, jonka liitteeksi on merkitty suunnitelmat, tarjouspyyntö sekä tarjous. Vaadi, että kaikki materiaalit tulevat urakoitsijan sisäänostohinnalla, jonka päälle hän on lisännyt 10-15% katteen.

4) Hoida raha-asiat skarpisti

Vaadi urakoitsijalta jokaisen laskun yhteydessä kirjallinen selvitys työmaan etenemisestä sekä budjetista.

Älä maksa työstä tai perusmateriaaleista mitään ennakkoon. Erikoismateriaalien tai kalliiden kalusteiden kohdalla on ihan ok, jos urakoitsija pyytää maksamaan ne etukäteen. Vaadi urakoitsijalta jokaisen laskun yhteydessä kirjallinen selvitys työmaan etenemisestä sekä budjetista. Lyhytkin selvitys riittää. Käy se huolellisesti lävitse ja vaadi lisäselvityksiä, mikäli et ymmärrä jotain. Älä kuitenkaan käytä tätä tekosyynä laskujen maksun lykkäämiseen, vaan maksa laskusi selkeä ja riidaton osa aina eräpäivään mennessä. Mikäli lisä- tai muutostöitä ilmenee, vaadi kirjallinen selvitys niiden vaikutuksesta kokonaishintaan sekä aikatauluun. Tämä on se kohta, jossa useimmat raksat kusevat, jopa ammattilaisten johtamat.

5) Valvo, älä kyttää

Näin ei tarvitse myöhemmin riidellä siitä, kenen tehtävänä oli tilata keittiön välitilan laatat.

Käy säännöllisesti työmaalla, esimerkiksi kerran viikossa. Älä kuitenkaan syyllisty siihen, että pyörit raksalla päivittäin häiritsemässä työntekijöitä, vaan anna ammattilaisille työrauha. Älä kysele työmiehiltä kustannus- tai aikatauluarvioita muutostöille, sillä he eivät voi sellaisia antaa. Sovi tällaisia varten työmaalle tapaaminen urakoitsijan työnjohtajan kanssa, ja pidä tapaamisesta pöytäkirjaa, johon listaat kaikki asiat mistä työmaalla on sovittu. Kirjoita tämä lista puhtaaksi tapaamisen jälkeen ja lähetä kaikille asianomaisille. Näin ei tarvitse myöhemmin riidellä siitä, kenen tehtävänä oli tilata keittiön välitilan laatat ja montako sähköpistoketta olohuoneeseen sovittiin laitettavaksi.

6) Varaudu lisäkustannuksiin

Varsinkin vanhoja taloja remontoidessa vastaan tulee toisinaan yllätyksiä.

On erittäin yleistä, että remontin kokonaiskustannukset ylittyvät suunnitellusta. Älä mitoita budjettiasi liian tiukoille, vaan varaa n. 10% ylitysvara, tai ainakin neuvottele etukäteen pankin kanssa tällaisesta mahdollisuudesta. Varsinkin vanhoja taloja remontoidessa vastaan tulee toisinaan yllätyksiä, joihin hyväkään suunnittelija tai urakoitsija ei ole voinut varautua. Hyväksy, että nämä kuuluvat projektin luonteeseen, ja että loppujen lopuksi sinä maksat kustannukset. Jalkaa polkemalla hinnat eivät nimittäin tipu, eikä yksikään urakoitsija tee ilmaiseksi töitä.

7) Älä polta päreitäsi

Älä menetä malttiasi, vaan pyri pitämään keskustelu asiallisena.

Remonttiprojektissa tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan ikäviä tilanteita, jotka yleensä liittyvät rahaan. Älä menetä malttiasi, vaan pyri pitämään keskustelu asiallisena. Muista, että sähköpostiviesteissä on helpompi olla ikävämpi kuin luonnossa, ja että mailitse riidellessä tilanne eskaloituu nopeasti täydeksi sodaksi. Hoida siis vaikeat tilanteet kasvotusten tai puhelimitse, mutta vahvista asia myöhemmin rauhallisella sähköpostilla, jotta asiasta jää kirjallinen todiste. Muista, että remonttiprojektisi etenemisen kannalta laiha sopu on parempi kuin lihava riita, ja että urakoitsijoilla on melkoisesti keinoja rokottaa ikäväksi heittäytynyttä asiakasta.

8) Kohtele duunareita kuin ihmisiä

Älä kohtele heitä kuin ilmaa, vaan ole ystävällinen, opettele nimet ja kunnioita heidän ammattitaitoaan.

Remonttiprojektin aikana työmaalla pyörii hienosti pukeutuneita suunnittelijoita ja kravattikaulaisia projektipäälliköitä. Lopullisen työn suorittavat kuitenkin ne lappuhaalareihin sonnustautuneet hiljaiset naiset ja miehet. Älä kohtele heitä kuin ilmaa, vaan ole ystävällinen, opettele nimet ja kunnioita heidän ammattitaitoaan. Kehu suoraan kun aihetta on. Jos työmaa edistyy hyvin, vie perjantai-iltapäivänä raksalle kylmät kaljat (varmista kuitenkin ensin työnjohtajalta, että tämä on ok). Työmaa, jossa on hyvä henki, etenee nopeammin ja jälki on parempaa. Työmiehet ovat myös tarvittaessa valmiita venymään mukavan asiakkaan projektissa. Kusipäiden raksoilla hanskat putoavat kello puoli neljä, vaikka muutto olisi seuraavana päivänä.