Avatkaa laatikko - olen elossa!

Kuolema selkeästi kiehtoo ihmisiä. Sen jälkeen, kun media innostui hehkuttamaan vuoden takaista “lähes kuolemistani” uutisena, on sivuilleni valunut lukijoita hyökyaallon tavoin. Kuolema on pelottavan mystistä, mutta vielä enemmän sitä on monelle elämä.

Muut pitäköön kuoleman, minua kiehtoo elämä. Ehkä juuri sen takia, että olen ollut sitä taakseni jättämässä niin ahkeraan eri teho-osastoilla. Muistan kuinka ekan kriittisen kokemukseni jälkeen Lapissa heti ensimmäisenä päästyäni jaloilleni etsin hullun kiilto silmissä käsiini sairaalapastoria. Minä joka koulussakin jättäydyin ateistina pois uskonnon opetuksesta, en mennyt tv-huoneeseen enkä kanttiinin suklaahyllylle – ei, halusin ehdan kirkonmiehen pakeille.

Ainoa asia, joka minua ajoi oli tulinen halu ymmärtää, mistä tässä elämässä on kyse, mitä tai mikä on se jokin suurempi, jota lienee koin luisuessani jo pois - olin kuin joulukinkku täynnä kysymyksiä. Eikä sellaisia vastauksia koulussa opeteta. Siellä se homma vaan pyörii sen kaapupukuisen ukkelin ympärillä, jota Jumalaksi kutsutaan. Se ei nyt liittynyt mitenkään tähän. Löysin lopulta jostain sairaalan sokkeloista pastorin, joka hämmennyksekseni tuskin edes katsoi minuun. Minuun, joka olin viimeisillä voimillani vaeltanut hänen luokseen kuin joku kituva hemmo Jeesuksen luo erämaassa (kai siellä Raamatussa oli jotain sellaista menoa). Mutta tälle pastoriraasulle elämän ja mysteerin palo silmissäni oli lienee liian paljon. Miesparka pakeni raamattuunsa ja luki sieltä jotain otteita. Käännyin pois kesken litanian ja palasin sairaalavuoteelleni. Tajusin, että elämästä on otettava selvää ihan itse, mikään teksti ei voi selittää mysteeriä.

Ja niin kului vuosikymmen ja enemmänkin ja nyt uin elämässä! Selkää, kroolia, sammakkoa, kaikkea sekaisin! Olen heittänyt itseni elämän piraijoille, antautunut ja sanonut, syökää pois, olen teidän. Ihan sama, miltä elämä näyttää, olkoon se mutaista, pimeää tai mitä vaan, haluan tulla elämäksi! Haluan nähdä elämän kaikkeuden - tuntea sen kehossani, antaa sen huutaa täydessä sydämessäni ja valua runsaaana sormenpäistäni.

Ja niin minusta tuli onnellinen. Ja vapaa. Ja tosiaan, aika villi. Mutta se on vaatinut monen vuoden uhkarohkeaa sukellusta sisimpään ja sitkeää työskentelyä.

Sain itse asiassa tähän elämän aiheeseen inspiraation, kun ihana lukijani kommentoi “Elämän tarkoitus on ilo” - Facebook –sivuillani, että elämän tarkoitus on oppia elämään. Olen täysin eri mieltä. Katsokaa lapsia! Osaavatko he elää? Jos elämän tarkoitus olisi oppia elämään, he syntyisivät ilman tuota taitoa. He syntyisivät sen näköisinä kuin työpaikan luova tiimi 20 tunnin palaveriviikon jälkeen.. Mutta ei, päinvastoin! Lapset pulppuavat elämää! Se on aivan loputonta, plop, plop, plop. Lapset osaavat elää - aikuiset eivät osaa elää.

Nykyihmisen surullinen kehitystarina on se, kuinka jo heti elämän alussa lapsesta aletaan karsia pois elämän rönsyjä, tungetaan koko ajan pienempään laatikkoon “Älä nyt tee sitä (lähikontakti mutaan), Varo nyt ihmeessä tota (tutustuminen pihan puuhun),” “Hyi, pane se pois!” (äidille aarteena tuotu kastemato). Lapsen riemukkaimmat elämän täyteiset jokellukset ja myöhemmin terävät huomiot menevät ohi “Isillä on tässä nyt vähän kesken… myöhemmin..”. Lapsi oppii, että elämästä nauttiminen on jonkinlainen sivuseikka, se on vaarallista, likaista ja sillä ei saa kiitosta eikä huomiota. Into laantuu, etenkin jos esimerkkeinä kotona toimivat elämän suhteen jo periksi antaneet aikuiset.

Ja sitten tulee vielä päälle koululaitos, jossa innottomimmat ulkoaopiskelijat palkitaan. Olin yksi heistä. Mitään en enää muista Afrikan maiden päävientituotteista tai mineeraalien synnystä, mutta jostain syystä se oli paljon tärkeämpää kuin ikkunan takana odottava luominen tai leikkiminen, ihmisenä olemaan opetteleminen. Ne, joilla koulussa sykkii rinnassa edes pieni intohimon palo jotain kohtaan tuomitaan keskittymiskyvyttömiksi unelmoijiksi, adhd-lapsiksi tai tyhmiksi. Kuinka kukaan, joka haluaisi vain maalata sormiväreillä eikä kiinnostu matematiikasta voisi sopia tähän yhteiskuntaan. 20 vuotta myöhemmin hän voisi olla uusi Picasso, mutta sellaisen selvittämiseen ei ole nyt aikaa. Korkeakouluun ei pääse, jos ei nyt…keskity! Elämä, kauneus, seikkailu, luominen ja ihmisenä kasvaminen kutsuisi ikkunan takana, mutta integraalilaskenta on jotenkin tärkempää taas. Kympin oppilas ja mitään en siitäkään muista.

Ja niin me marssimme putken sisällä, käymme korkeakoulut ja muut tympäännyttävät kuviot läpi. Jotkut kärsivät enemmän, jotkut oppivat elämään harmaassa tahnassa ja ovat sitä mieltä, ettei tässä nyt niin hätää ole. Kipinän viimeinenkin valo on sammunut. Mutta silloin tällöin jossain aina joku herää siihen, että riepoo ja niin pirusti. Ja jos havahdumme vähän lisää, mitä aika harvalle kuitenkaan käy, heräämme siihen karuun faktaan, että kaiken meille opetetun vastaisesti elämämme tarkoitus ei sittenkään ole vain selvitä tai olla menestynyt tai tuottava. Elämän tarkoitus on: elää! Ei edes oppia elämään vaan muistaa se, minkä jo osasimme kauan sitten. Olla elossa, joka solulla. Joka hengenveto tuntuu siltä kuin olisi ollut hukkumassa synkkään mereen ja se eka hengenveto pinnalla…aaaah!! Se tunne, OLEN ELOSSA! Elossa! Kaikki muu unohtuu. Tuskat, valitukset, väärydet, kostonhimot, katkeruudet, surut, kaikki. Elämä voittaa kaiken.

Ja niin päivät sujuvat kuin laulu. Soljuvalla rytmillä, letkeillä elämää hyväilevillä lanteilla ja riemukkaalla naurulla. Olet herännyt henkiin. Ja se on ikuista, takaisinpaluuta harmauteen ei ole. Kaikki se, mikä jäi menetettyinä vuosina pois ikkunan taakse, on odottanut sinua koko ajan ja on nyt valmiina aloittamaan seikkailun kanssasi. Mitään ei ole vielä menetetty.

⭐⭐⭐⭐⭐⭐

Tässä vielä kertakaikkisen iloa tuova, inspiroiva Ted-x:in alle 10 minuutin video aiheesta. Seuraavaksi nobelistiksi uumoiltu 14-vuotias poika sanoo huumorin keinoin sanottavansa luomiskyvyn tuhoavasta koulujärjestelmästä, joka laatikoi hänet jo taaperona hyödyttömäksi ADD-lapseksi. “Stop learning! Start creating! Don’t learn about your passion, BE your passion!” Näillä eväillä hän on opettanut itseään ja uudistaa nyt Einsteinin teorioita.

Pojan oma video on avautuvan sivun alalaidassa, vanhempien siinä ylhäällä.

Ja vikana huomiona: ei, en todellakaan halua syyllistää ketään näillä havainnoillani, en vanhempia, en opettajia. En ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka osoittaa sormella yhteiskuntaa ja huutaa, pelastakaa lapset, pelastakaa meidät. Tähän pisteeseen on tultu tähänastisilla päätöksillä ja kokeiluilla. Lapset voivat huonosti, aikuiset voivat huonosti. Aitoa, onnellista, täysin elossa olevaa ihmistä tapaa enää harvoin, tuskaa näkyy sitäkin enemmän. Osa siitä on selvästi näkyvillä, osa piilotettuna eri tavoin oireillen. Viestini on yksinkertainen – syyllisiä on turha etsiä, jos sellaisia edes on, vain muutoksella on merkitystä. Sinäkin voit muuttua, milloin vain miksi haluat, jos se on sitä mitä haluat. Ja sille tielle kutsun ihmisiä mukaan.

⭐⭐⭐⭐⭐⭐

Toimin hyvinvointivalmentajana ja tantraohjaajana.

Käy tutustumassa ajatuksiini laajemmin kotisivuillani.

Tai Facebook -sivustollani Kirsi Salo - elämän tarkoitus on ilo.

Kirjoitettaessa soi Bill Haley, Rock Around the Clock