Noin vuosi sitten olin päästä hengestäni. Taas kerran.
Olin kampaajalla laitattamassa jotain hiushärpäkkeitä kuvauksia varten, kun yhtäkkiä alkoi sellainen kokokehon horkka, joka lienee narkomaaneille tutumpaa. En saanut vapinaa loppumaan, joten hiuslisäkkeet jäivät kampaajalle ja lähdin tukka märkänä tärinöineni taksilla kotiin. Kolme päivää leijuin kotona sekavassa olotilassa. Kuume sahasi 41 ja normaalin välillä. Silloin kun on karsea olo, ei ole kertakaikkiaan voimia lähteä vessan lattialta oksentamasta minnekään lääkäriin ja kun hyvä olo taas tulee, ajattelee että jaahas nyt se tauti vihdoin meni ohi. Joten kärsin kotona. Kunnes äitini soitti ja pakotti minut lähtemään hoitoon. Harkitsin sängyn ja lääkärin välillä, kunnes joku ääni sisällä sanoi, että nyt piru vie liikkeelle ja äkkiä.
Kun pääsin työterveyslääkäriin, kuulin huonot uutiset. Tulehdusarvoni olivat niin korkeat, että aseman mittauslaitteet eivät enää riittäneet ja verenpainekin oli kriittinen. Lääkäri katsoi silmiin ja sanoi “Jos et olisi tullut nyt, sä olisit kuollut kotiin tänään. Ymmärrätkö?” Hetkeä myöhemmin olin sairaalassa tehovalvonnassa. Minulla oli vakava verenmyrkytys, mikä on huono uutinen, koska olen jättänyt yleisen vastustuskyvyn kannalta olennaisen pernani Lappiin edellisen kuolemaa kolkutelleen seikkailun yhteydessä. Nyt muut sisäelimeni olivat alkaneet sanoa sopimustaan irti. Onneksi kuulin verenmyrkytyksen kuolleisuusluvuista vasta myöhemmin.
Siihen kohtaan elämässä, jossa pohdin oikeaa suntaani tuli nyt kuin tilauksesta paussi. Universumi on viisas, se antaa meille sitä mitä tarvitsemme, vaikka väkisin. Alussa tuskat olivat sellaiset, etten pystynyt edes kylkeä kääntämään sängyssä. Eristysvaatteisiin pukeutuneet hoitajat kävivät nykäisemässä lakanan reunasta aina, kun alkoi ahdistaa ja kippasivat minut uuteen asentoon. Muutaman päivän kitumisen jälkeen pääsin vuodeosastolle pohdiskelemaan elämää suurempia kysymyksiä. Näin jälkikäteen ajateltuna täytyy vähän ihmetellä, että onnellisuushuumani ei edes koko tuona aikana laantunut. Olen niin patologinen kohtaloon luottava lentelijä, että seurasin vain mielenkiinnolla, mitä kaikkea eteen tulee ja olin lähinnä huvittunut koko kokemuksesta. Olin kuin vauva toisten armoilla.
Taisin maata paikallaan kolmisen viikkoa. Enkä turhaan. Kun huhuilin sairaalalakanoiden seasta ilmoille kysymystä, mikä tämän kaiken tarkoitus on, laskeutui lopulta vastaukseksi: ilon seuraaminen elämässä. Ei muuta. Follow your joy. Se puski vahvana viestinä läpi. En todellakaan ole minkään sortin näkijä, mutta sain kumman tarkan vision siitä, kuinka seison rannalla, varpaat hiekassa, ihmisjoukon kanssa. Ihmettelin sitä koska näköpiirissä ei ollut mitään matkaa ja sellaisen toteutuminen lasten ja työnkin kannalta tuntui aivan mahdottomalta. Jätin koko asian ns. herran haltuun, nyt mihinkään tiettyyn herraan viittamatta. Jos se on tarkoitettu, niin kai se sitten itsekseen toteutuu, minulla ei ollut keinoja moista breikkiä järjestää elämääni. Alta kahden kuukauden olin Thaimaassa tantrakoulutuksessa. Tunnistin rannan ja koko paikan tuosta kummasta näystä. Spookya. Ja kuten arvata saattaa, siitä reissusta käynnistyi suunnaton elämän muutos. Iloa todellakin alkoi sataa ihan rapisten.
Mutta nyt muihin oivalluksiin, joista itse asiassa oli tarkoitukseni kirjoittaa. Ne seurasivatkin vasta viiveellä. Olin aivan fyysisesti lopussa sairauden jäljiltä. Olen aina ollut ravintofriikki, mutta nyt aloin kahlata oikein kunnolla läpi tietoa parhaasta ravinnosta. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun toipumiseen, sillä kehoni oli tapettu kahdesti. Ensin taudin kautta, joka imi elimistöni kaikki ravinteet kuiviin ja toiseksi vielä hoidon kautta, missä elimistööni pumpattiin superantibiootteja ja muuta kemiallista sontaa yli kahden viikon ajan.
Täydensin pakurikäävän jo ennestään täyttämää ruokakaappiani erilaisilla superfoodeilla kuten maca, camu camu, chia-siemenet, MSM ja chlorella. Monipuolistin öljyjen käyttöni - rakkaan kylmäpuristetun kookosöljyni rinnalla aloin käyttää hamppuöljyä ja kalaöljyä. Ja sitä rataa. Melkein vuoden mittaisen matkan tuloksena olen nykyään voittopuolisesti vegaani ja raakaruokaaja. Ja flow on sen mukainen.
Se mihin silmäni ovat selkeästi auenneet on virallisten ruokasuositusten toimimattomuus omalla ja hälyttävän monen muun kohdalla. Eikö niiden, jotka vastaavat koko kansan hyvinvoinnista pitäisi olla kiihkeän intohimoisia oman alansa ennakkoluulottomia tutkijoita? Nyt ei näytä siltä, sillä sellaisella powerilla siellä puolustetaan vanhaa liturgiaa, joka muualla on jo rapistumassa. Sellaisia energioita mitä löytää ns. foodisteista, jotka surffaavat nykytutkimuksen JA perinnetiedon aallonharjalla, ei löydy valtion virastojen käytäviltä, missä virallisissa näkemyksissä roikutaan samalla energialla millä eduskunnassa mapitetaan puheita. Näkisin mielelläni näistä kansakuntaamme ohjaavista asiantuntijoista edes muutaman kahlaamassa läpi vuoria ja vesistöjä kiinan parhaiden luonnonlääkitsijöiden kanssa. Mutta ei kun se lehmänmaito ja margariini… Otan suositukseni mielummin sellaisilta ihmisiltä, joiden energia on niin täräyttävä, että seinät kaatuilee ympärillä. Ihminen on elävä esimerkki opetuksistaan.
Tässä on siis tarinani siitä, miten kriisin kautta sukelsin ravinnon syvään maailmaan ja miksi nämä asiat vilahtelevat aika lailla myös blogissani. Kun tukka tippuu päästä, kynnet ovat pehmeät kuin merilevä ja naama rupsahtaa parissa kuukaudessa 10 vuoden edestä, saa kummasti motivaatiota etsiä perimmäisiä totuuksia kehon toiminnasta.
Periaatteeni on, että syön kaikkea mitä kehoni pyytää. Yleensä se on vihreää ja raakaa. Mutta syön kuten elän - mistään kieltäytyen, ilman jäykkiä periaatteita ja nautiskellen. Eilen vedin artisokka-pizzan, toissapäivänä pullan kaverin kanssa, tänään olen imenyt pelkkää vihermehua puutarhastani.
Elämä on juhlaa ja jos se on jollekin sisäfilepihvi – go for it, with joy!
⭐⭐⭐⭐⭐⭐
Toimin hyvinvointivalmentajana ja tantraohjaajana.
Käy tutustumassa ajatuksiini laajemmin kotisivuillani tai Facebook -sivustollani Kirsi Salo - elämän tarkoitus on ilo
