Kulttuurin sekakäyttäjä

Mikä yhdistää Blade Runneria, Stefan Lindforsia, Pikku-Huopalahden terassitaloa ja City-lehteä? Postmodernismi.

Postmodernismi on kuin möykky, jota on yritetty avata ja tulkita kaikista mahdollisista näkökulmista. Mitä se on, miten se esittäytyy, miten se määritellään? Kaikenkattavaa esitystä ei vielä olla saatu aikaan.

Parhaiten postmodernismi avautuu esimerkkien kautta. Designmuseon uusi Postmodernismia-näyttely esittelee suomalaista postmodernismia hyvin kattavasti. Se on osa Designmuseon tyylilajeja esittelevien näyttelyiden sarjaa, jossa aikaisemmin on tehty katsauksia muun muassa jugendiin ja art decoon.

Postmodernismi syntyi modernismin vastaliikkeenä suunnilleen 1970-luvulla. Postmodernismi lävisti kaikki taiteenlajit: muotoilun, arkkitehtuurin ja kuvataiteet. Posmonernismi ilmeni myös populaarikulttuurissa. Elokuvissa esimerkiksi Ridley Scottin Bladerunneria on pidetty postmodernina teoksina. Imagea ja City-lehteä pidetään postmoderneina tuotoksina.

Postmodernistit lähtivät taistoon modernismin ahdasmielisyyttä vastaan. Modernismi nähtiin ajasta jälkeen jääneenä, ja haluttiin kehittää jotain uutta. Designmuseon näyttely esittelee keskeisiä kotimaisia postmoderneja tekijöitä ja teoksia. Esillä on muun muassa Stefan Lindforsin veistoksia sekä Leena Luostarisen ja Kuutti Lavosen taidetta. Onpa mukaan eksynyt Roy Lichtensteinin taidettakin. Yksi huone on omistettu legendaarisen italialaisen Memphis-ryhmän muotoilulle.

Postmodernismissa muoto on tärkeämpää kuin sisältö, muoto vapaututettiin kaikista kahleista, ja periaatteessa postmodernismin nimissä voitiin tehdä mitä vaan. Tavallaan se sopii hyvin 1980-luvun aikakauden pinnalliseen juppimaailmaan. Postmodernismi halusi nauraa kaikelle ja kaikille, myös itselleen.

Ja siinä onkin postmodernismin suurin paradoksi: se ei ota tosissaan edes itseään. Ehkä juuri siitä syystä postmodernismi ei tule jäämään historiaan erityisen suurena aikakautena, vaan lähinnä siirtymänä modernismista johonkin toiseen aikaan. Mutta mihin toiseen aikaan? Sitä ei vielä tiedä, sillä postmodernismi elää tänä päivänäkin vahvasti kaikessa taiteessa ja kulttuurissa. Kenties pian siirrytään aikaan, jolloin ironian sijaan otetaan asioita tosissaan.

Designmuseon näyttely on kiinnostava katsaus kotimaisen postmodernismin maailmaan. Kyllä näyttelyn kautta jonkinlaisen käsityksen saa, mistä postmodernismissa on kyse. Näyttely on kuin lyhyt oppitunti postmodernismista.

Arvio: 4/5

Postmodernismia 1980-1995 Designmuseossa 30.1.-17.5.2015.

Katso myös video: Kuvittaja Laura Laine teki syrjähypyn lasitaiteeseen.

Wild -Villi vaellus ei nyt varsinaisesti ole vaelluselokuva, mutta jos joku innokas patikkaretkeilijä sen haluaa katsoa, niin voi niistä irronneista ja verisistä varpaankynsistä jotain kiksejä saada.

Wild kertoo Cherylista (Reese Witherspoon), joka haluaa tehdä elämänsä välitilinpäätöksen. Hän on kyllästynyt menneisyyteensä, jota hallitsi huumeet ja irtosuhteet. Äitinsä ennenaikaisesta kuolemasta ja tuhoutuneesta avioliitosta hän ei ole päässyt yli. Cheryl tekee irtioton kaikesta: Hän lähtee yksin 1500 kilometrin vaellusreitille Pacific Crest Trailille, joka ulottuu Meksikosta Kanadaan.

Sadan päivän vaellusreitillä Cheryl tutustuu uudestaan itseensä ja joutuu erämaiden ja vuorien yksinäisyydessä käymään tunteensa läpi. Vaelluskohtausten väliin leikataan takaumia Cherylin entisestä elämästä. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin tällä tavoin vaeltamisesta tulee elämän metafora. On ylämäkiä ja alamäkiä, on iloa ja raivoa, on pelkoa ja toivoa.

Wild perustuu kirjailija Cheryl Strayedin menestysromaaniin ja sen on elokuvakäsikirjoitukseksi sorvannut Nick Hornby. Kirjoista High Fidelity ja Fever Pitch tunnetulle Hornbylle tämä lienee ollut tilaustyö, sillä vaikea uskoa, että rosoiselle britille tällainen tarina olisi minkäänlainen intohimo.

Wildin on ohjannut Dallas Buyers Clubilla suuren yleisön vakuuttanut Jean-Marc Vallee. Hän ohjaa sujuvasti, ja elokuva onkin muodollisesti oikein pätevä. Sisältöä olisi pitänyt terävöittää ja syventää.

Cherylin motiivit hengenvaaralliselle vaellusretkelle eivät saa riittävästi perusteluja.

Jean-Marc Vallee on erinomainen henkilöohjaaja. Dallas Buyers Clubissa hän ohjasi Matthew McConaugheyn ja Jared Leton Oscar-voittoihin.

Siitä on jo 10 vuotta aikaa, kun Reese Witherspoon teki hienon roolin June Carterina elokuvassa I Walk The Line ja voitti siitä Oscarin. Silti se blondin leima ei vaan ota väistyäkseen, vaikka olisi jo syytä. Wildissa Witherspoon tekee vanhan roolin ja käytännössä koko elokuva lepää hänen harteillaan. Witherspoon esiintyy käytännössä jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Ja tulihan siitä roolista Oscar-ehdokkuus.

Vallee saa henkilöohjauksesta toisenkin plakaatin rintaansa, sillä myös Cherylin äitiä esittävä Laura Dern kisaa parhaan naissivuosan Oscarista. Se olisi pitkän uran tehneelle Dernille uran ensimmäinen Oscar. Rambling Rosesta hän oli ehdolla vuonna 1991.

Wildissa on hienoja näyttelijäsuorituksia ja elokuva on muodollisesti toimiva, mutta olisi kaivannut reippaasti lisää särmää.

Arvio: 2/5

Wild - Villi vaellus ensi-illassa 30.1.2015

Helsinki saa oman kahvifestivaalinsa. Helsinki Coffee Festival järjestetään maaliskuussa Suvilahdessa. Väittävät olevansa Suomen ensimmäinen kahvifestari.

Festari esittelee "mielenkiintoisimmat kahvilat, paahtimot ja laitevalmistajat. Festivaaleilla pääsee maistelemaan erilaisia kahvilaatuja ympäri maailmaa ja oppimaan kaiken kahvista."

Helsinki Coffee Festival kertoo aloittavansa kahvin vallankumouksen. Aika paljon luvattu, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mielestäni kahvin vallankumous on koko ajan menossa. Yhä harvampi tyytyy juomaan kahviloissa perus-suodatinkahvia, vaan erikoiskahvia tilataan yhä enemmän. Kuluttajat ovat kahvitietoisempia kuin aikaisemmin.

Kahvivallankumous päättyy silloin kun erikoiskahvista ei puhuta enää erikoiskahvina, vaan eri kahvilaadut ovat yhtä luonnollinen osa kahvitarjontaa kuin vaikkapa erilaiset karkit kaupan karkkihyllyssä.

Mutta hienoa, että kahvifestivaali järjestetään. Suomessa juodaan niin paljon kahvia, että luulisi festivaalille olevan tilausta. Se on sitten eri asia kenen vatsa kestää. Festarilla olisi kiva lipitellä ja maistella erilaisia kahvilajeja, hieman samoin kuin olutfestareilla eri oluita. Mutta ihmiskroppa taitaa kestää olutta paljon paremmin kuin kahvia.

Kenties piipahdan festareilla lipittämässä yhden suodatinkahvin maidolla. Jos oikein innostun, niin tilaan americanon.

Mikä olikaan lapsena sen mukavampaa kuin istahtaa koko perheen kanssa sohvalle katsomaan tv:stä Thilia Thalia -visailua. Sohvalla sitten arvuuteltiin Reijo Salmisen ja Jyrki Otilan (RIP) kiperille kysymyksille. Visailun kilpailijat olivat aina näyttelijöitä.

Nyt Thilia Thalia tekee paluun teatterin lavalle. Visailuja jatketaan nyt kuukausittain viime syksynä Helsingin ydinkeskustaan avatussa Klubiteatterissa. Reijo Salminen myi esityksen oikeudet eurolla ja hän hyppää itse päätuomarin saappasiin. Toisena tuomarina nähdään Juhani Merimaa.

Tulevana lauantaina 31.1. käytävässä teatterihupailussa toisistaan mittaa ottavat Jussi-palkinnoilla ansioituneet näyttelijät Joonas Saartamo ja Arttu Kapulainen sekä Teatterikorkeakoulun tulevat näyttelijälupaukset Pyry Äikää ja Elias Keränen. Jokainen kaksituntinen esitys pitää sisällään improa, sketsejä, laulua ja sanaselitystehtäviä.

Helsingin Taidehallissa on esillä taiteilijapariskunta Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän teoksia viimeisen 18 vuoden ajalta. Hietasen ja Niemelän teoksissa on yksi yhteinen tekijä: valo. Pariskunta on tehnyt taidetta yhdessä ja erikseen, mutta aina pääosassa on valo ja varjot.

Molempien ura nousi kiitoon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Taidehallissa ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä pari tapasi toisensa samaisessa paikassa 1990-luvun alussa. Nyt Taidehallissa on Chaos & Beauty -näyttelyssä esillä parhaimmistoa molempien urien varsilta. Niemelä itse kuvailee, että esillä on heidän "hittibiisinsä".

Chaos & Beauty -näyttelyssä Taidehalli on näennäisesti melko tyhjä. Esillä on yhteensä vain alle kymmenen teosta, mutta ne ovat sitäkin vaikuttavampia. Väljä ripustus ja esillepano palvelee teoksia erinomaisesti.

Yhdessä huoneessa on pelkästään Niemelän teos Usko, jossa salin katto on romahtanut. Niemelä kertoi, että hän eli vaikeita aikoja teosta tehdessään. Sukulaisia oli kuollut, Irakin sota oli käynnissä ja vaimo (Helena Hietanen) sairasti syöpää. Tätä taustaa vasten romahtanut katto saa uusia syvempiä merkityksiä.

Näyttelyssä valo ja pimeys vaihtelevat. Näyttely kertoo siitä, miten maailma näyttää erilaiselta eri valossa. Vaikka teokset ovat nopeasti katsottuna jopa vaatimattoman oloisia, niiden taustalta löytyy valtava määrä työtä ja oivalluksia. Niemelän veistoksissa näkyy hänen taustansa graafikkona.

Yksi huone on omistettu Niemelän ja Hietasen julkisen taiteen esittämiselle. He ovat tehneet muun muassa valoteoksen presedentin virka-asunnon Mäntyniemen pihaan. Sen teoksen kohdalla julkisuus on hieman niin ja näin, sillä ei sitä kuka tahansa pääse katsomaan.

Arvio 4/5

Helena Hietanen, Jaakko Niemelä: Chaos & Beauty, Helsingin Taidehallissa 24.1.-8.3.

Lisää kirjoituksia kulttuurista Kulttuurin sekakäyttäjän kotisivuilla.

Katso video näyttelystä YouTubesta.

William Shakespearen näytelmistä on tehty useita hyvinkin villejä tulkintoja, jotka vain viitteellisesti liittyvät alkuperäiseen tarinaan. Ensimmäisenä tulee mieleen näytelmäkirjailija Tom Stoppardin Hamlet-spinoff Rosencrantz ja Guildernstern ovat kuolleet, joka on myös mainioksi elokuvaksi tehty.

Nyt KOM-teatterissa nähdään suomalainen Shakespeare-tulkinta Romeosta ja Juliasta. Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen kynästä lähtöisin oleva näytelmä sai ensi-iltansa Vaasassa viime vuonna ja nyt se pyörii kolmen viikon ajan Helsingissä.

Näytelmä kertoo vaihtoehtoisen tulkinnan klassikkonäytelmästä. Siinä tarinassa nuoripari ei kuole, vaan kohtaavat Mantovan rautatieasemalla vanhoina eläkeläisinä. Heillä on yhteisiä lapsia, mutta pari ei ole nähnyt toisiaan yli 20 vuoteen. Pinnan alla kytee kuitenkin kipinä toisen syleilyyn. Se tietenkin saa kaksikon napit vastakkain.

Romeota näyttelee Erkki Saarela ja Juliana (Giuletta) nähdään Marja-Leena Kouki. Romeo vs. Julia on Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys. KOM-teatteri on oivallinen näyttämö tälle parille, sillä Saarela on näytellyt KOMissa pitkään ja myös Kouki näytteli siellä vuosina 1973-1986.

Vain runsaan tunnin mittainen näytelmä tapahtuu pelkästään Mantovan rautatieasemalla. Se elää ja kasvaa kahden taitavan ja voimakkaan näyttelijän mukana. Saarelan ja Koukin lisäksi muita näyttelijöitä lavalla ei nähdä, mutta kaksikko hoitaa hommansa erinomaisella antaamuksella. Dialogi on näppärää ja kaksikon kemiat osuvat hyvin yhteen.

Lavastus on äärimmäisen pelkistettyä. Näyttelijöiden lisäksi lavalla on vain yksi penkki, pari roskista ja pino lehtiä. Muuta ei tarvita. Kun lavastusta ei juuri ole, kaikki huomio kiinnittyy pääpariin ja heidän toimintaan.

Romeon vs. Julia -näytelmä alkaa sanalla, joka on koko tarinan kantava teema. Näytelmän ensimmäinen sana on tietenkin rakkaus.

Romeo vs. Julia on täysin itsenäinen teos, vaikka henkilöt Shakespearen näytelmästä onkin poimittu ja mukana on viittauksia alkuperäisteokseen. Näytelmä ei kuitenkinaan vaadi alkuperäisen Romeo ja Julia -näytelmän tuntemista.

Arvio: 3/5

Romeo vs. Julia KOM-teatterissa24.1.-14.2.2015

Lisää kirjoituksia kulttuurista Kulttuurin sekakäyttäjän kotisivuilla.

Voi mikä menetty tilaisuus! Johanna Vuoksenmaan uusin elokuva Viikossa aikuiseksi kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia aikuisia, jotka lähtevät saarelle aikuisten protu-leirille. Leirin vetäjä jättää joukkion oman onnensa nojaan ja nämä saavat sitten pärjätä keskenään. Tästä lähtökohdasta olisi voinut saada aikaan vaikka miten herkullista draamaa ja komiikkaa. Olisi voinut tutkia, miten ihmiset tällaisessa tilanteessa kohtaavat toisensa, miten käyttäytyvät, millaisia ristiriitoja aiheutuu, mitä paljastuu pinnan alta.

Lähtökohta on hedelmällinen, mutta kaikki tällaisen sosiologisen tutkimuksen mahdollisuudet hukataan, kun Vuoksenmaa lähtee tekemään aivotonta puskafarssia. Voi vaan kuvitella, mitä potentiaalia tarinassa olisi, jos Vuoksenmaa olisi komedian sijaan lähtenyt tekemään käsikirjoitusta vakavampaan elokuvaan.

Elokuva on toinen osa Vuoksenmaan "koomista kipupistetrilogiaa", jonka ensimmäinen osa oli 21 tapaa pilata avioliitto. 21 tapaa pilata avioliitto -elokuva oli raikas ja tuore kaupunkilaiselokuva, ja siinä oli ripaus naiivia naistenlehtiviisautta, mutta Viikossa aikuiseksi -elokuvassa ei ole mitään edellisen elokuvan hyvistä puolista jäljellä.

Elokuvan pääosaan on haalittu 10+1 kotimaisen komedian ykkösnäyttelijää Minttu Mustakallion, Essi Hellenin ja Iina Kuustosen johdolla. Siitä en ole aivan varma, kannattaako Taneli Mäkelää mainostaa ensisijaisesti komedianäyttelijänä. Elokuvan roolihahmot ovat ikävän pökkelöitä karikatyyreja, eikä niissä ole syvyyttä sampanjalasin vertaa.

Minttu Mustakalliota viedään väkisin komediaroolista toiseen ja häneen on istutettu Suomen johtavan komediennen leima, mutta tosiasiassa Mustakallio ei ole kummoinenkaan koomikko. Mustakallio on mainio näyttelijä, ja hän on loistava sellaisissa rooleissa, joissa hän näyttelee ihan tavallista jokanaista (esimerkiksi tv-sarja Klikkaa mua). Tässäkin elokuvassa hän on parhammillaan silloin, kun ei yritä olla hauska.

Elokuvan suurin murhe on se, että päähenkilöt ja tarina eivät ole uskottavia. Henkilöiden toiminta on sellaista, jota ei tapahdu oikeassa elämässä. Ja siksi se ei ole myöskään hauskaa, koska valkokankaan henkilöitä ei voi peilata omaan elämää, ja sitä kautta löytää sieltä komiikkaa.

Viikossa aikuiseksi -elokuvan paras osa on hauskat alkutekstit.

Arvio 1/5

Viikossa aikuiseksi ensi-illassa 23.1.

Lisää kirjoituksia kulttuurista Kulttuurin sekakäyttäjän kotisivuilla.

Helsingin kaupunginteatterin kevään nimi Suurella näyttämöllä on Peppi Pitkätossu. Kaikkihan nyt Astrid Lindgrenin Pepin tuntee. Tuon hurmaavan ja väkivahvan punatukan, joka asuu Huvikummussa Herra Tossavaisen ja Pikku-Ukon kanssa.

Näytelmä alkaa, kun Peppi saapuu hevosineen Huvikumpuun ja tutustuu pian naapurin lapsiin Tommiin ja Annikaan. Näytelmässä käydään episodimaisesti läpi kirjoista ja tv:stä tuttuja kohtauksia: Peppi selättää sirkuksen voimamiehen, härnää sosiaaliviranomaisia ja poliisia, päihittää ilkeät roistot ja tapaa lopulta merirosvo-isänsä.

Pepin viehätys perustuu lasten unelmiin. Kukapa ei haluaisi asua yksin isossa talossa ilman vanhempia. Peppi on anarkisti, joka haastaa järjestäytyneen, kaavoihin kangistuneen ja byrokraattisen yhteiskunnan, ja ottaa siitä niskalenkin mennen tullen. Tämän kuvion näytelmä ajaa oikein hyvin.

Peppiä mainostetaan "koko perheen näytelmänä". Usein "koko perheen näytelmät" ovat lasten juttuja, jotka eivät paljoa anna aikuisille. Pepin kohdalla on toisin, sillä mukana on pieniä herkkupaloja myös perheen vanhemmille. Esimerkiksi tällainen dialogi:

- Oletko sinä Peppi Pitkätossu?
- Kuka muu muka?
- Älä soita poskea!

Samoin aikuisia naurattaa se, että rosvot puhuvat Turun murretta tai merirosvot viheltävät Kokki Kolmosen tunnaria. Peppi tarjoaa myös aikuisille nostalgiahuuruisen matkan lapsuuden sankarin maailmaan.

Näytelmän komeat lavasteet muuttuvat vaivattomasti Huvikummusta merirosvolaivaksi. Näytelmän musiikki on mainiota ruotsalaista rantajazzia. Säveltäjinä ovat Georg Riedel ja Jan Johansson. Yksikään biisi ei tosin jää päähän soimaan siten, että sen vielä myöhemmin muistaisi.

Pääosassa Peppinä vuorottelevat Anna-Riikka Rajanen ja Maija Koivisto. Itse näin version, jossa vuorossa oli Anna-Riikka Rajanen. Hän hoitaa roolinsa energisesti ja vauhdikkaasti. Edes Rajasen yli-ikäisyys ei haittaa. Toisin on Tommin ja Annikan kohdalla. Keski-ikää lähestyvä Raili Raitala ja 1980-luvulla syntynyt Petrus Kähkönen ovat Annikana ja Tommina uskottavuuden rajoilla.

Peppi-näytelmän suurin ongelma on se, ettei se muodosta kunnollista ehjää tarinaa. Näytelmässä pitäisi olla alkutilanteessa jokin jännite (esim. saako pääpari toisensa, saako paha palkkansa, yms.), jota lähdetään ratkomaan. Ja näytelmän jokainen kohtaus sitten johdattaa lähemmän ja lähemmäs ratkaisua. Tällaista jännitettä Pepissä ei ole lainkaan.

Kaikkinensa Peppi on hyvää viihdettä - sekä lapsille että aikuisille.

Arvio: 4/5

Peppi Pitkätossu - Tervetuloa Huvikumpuun, Helsingin kaupunginteatterissa, ensi-ilta 15.1.2015

Lisää arvioita Kulttuurin sekakäyttäjä -blogissa.

Helsingin Kaapelitehtaalla oli viikonloppuna antiikki,- taide ja keräilymessut. Kävin tutustumassa messuihin ja tässä 5 havaintoa tapahtumasta.

1. Ikääntyvät kauppiaat
Tiskin takana on runsaasti harmaita panttereita. Jututin messuisäntä Hannu Tienhaaraa, joka totesi, että usein vanhin tavara joka osastolta löytyy on myyjä. Monilla osastoilla se piti paikkansa. Mistä nuorta verta antiikki- ja taidemarkkinoille?

2. Taidekaupan hiipuminen
Missä kaikki kuvataide? Heikko taloustilanne on ajanut antiikki- ja taidekauppiaat ahtaille. Etenkin se näkyy taidekaupassa. Messuisäntä Tienhaara harmitteli, että taidekauppiaita on messuilla noin puolet siitä, mitä normaalisti on ollut.

3. Osastojen sisustus
Ennen vanhaa oli tapana, että messuosastot sisustetaan kuin antiikkiliikkeet. Niistä tehtiin pieniä antiikkikauppoja. Oli kustavilaisia kaappeja, peilejä, tauluja. Vaan ei ole enää. Kauppiaat eivät oikein taida jaksaa enää panostaa osastoon niin paljon. Ne ovat aika tavallisia messuosastoja, jossa on pöytä ja pöydällä tavaraa myynnissä.

4. Huonekalujen vähäisyys
Antiikkihuonekaluja ei ole myynnissä lähes ollenkaan. Yksi syy on, että kauppa ei käy. Eräs kaarinalainen kauppias kertoi, että kävi hiljattain Vantaalla messuilla ja peräkärryn kanssa toi antiikkihuonekaluja myyntiin. Yksikään ei mennyt kaupaksi.
Toinen syy on se, että Kaapelitehtaalle tullaan raitiovaunulla ja metrolla. Yritä siinä sitten raahata rokokoo-kaappia raitiovaunulla kotiin.

5. Hypistelyä
Monet tulevat messuille katsomaan tavaraa, ikään kuin kyseessä olisi näyttely. Tavaroita hypistellään ja ihastellaan, mutta raha ei kuitenkaan vaihda omistajaa. Itse kuulun myös näihin hypistelijöihin.