Mistä ihminen ja kulttuuri rakentuu? Mistä isänmaa rakentuu? Loppupeleissä?
En tuntenut isääni. Se vainaja oli poissa tai ei ainakaan läsnä. Sieltä, maasta, monilukuiset vainajat monen sukupolven takaa minulle huutavat, ainakin geeniensä kieltä.
Ihminen, isänmaa ja koko kulttuuri kokonaisuudessaan rakentuu maasta ja vainajista. Näin asian kiteyttää esimerkiksi sosiologi Zygmunt Bauman, Maurice Barresia mukaillen.
Maasta ihminen on todellakin lähtöisin. Geenimme ovat maata, ne ovat peräisin sattuman oikuista ja luonnonlaeista. Kulttuurikin on sidottu monilta osin maantieteeseen, “turpeeseen”. Tämä on isänmaamme, koko se raivostuttava ja rakas termi ja säkki, jota selässämme kannamme. Ja Vainajat, jotkut heistä vielä elossa. Heiltä olemme perineet kaiken.
Emme voi valita isänmaatamme emmekä vainajiamme. Me synnymme niiden keskelle tai viereen. Ne ovat tarjoavat suojaa, ravintoa ja kasvualustan, sekä fyysisessä että vertauskuvallisesti. Vasta myöhemmin voimme ainakin yrittää luoda tarinan uudelleen. Jotkut siinä onnistuvatkin. Jopa geenitasolla.
Olemme siis sekä turpeeseen sidottuja, että myös maan ja vainajien läpi puskevia yksilöitä versoja. Yritämme pitää niistä pitää kiinni ja toisaalta haluamme niistä eroon, tai ainakin yritämme muokata niitä mieleiseksemme. Tunkeudumme niiden läpi. Jos nimittäin jäämme niiden alle, ilman päivänvaloa, niin se on turmioksi.
Luomme uutta isänmaatamme. Koko termi on jyrisevän poliittinen ja samalla viaton. Vainajia muistetaan melko valikoiden. Joitakin glorifioidaan ja jotkut ovat suoraan sanottuna helvetistä (helvetissä?). Suurista ja pienistä vainajista, kuninkaista ja äideistä, tehdään tarinoita, joiden kautta rakennetaan omaa identiteettiä, kulttuuria tai vaikkapa julistetaan poliittista agendaa. Kun meitä pyydetään muistelemaan lähimmäistämme, niin kertomuksen perusjuoni on yleensä yksinkertainen. On vaikeaa ja joskus jopa tabu lähteä riisumaan läheistä vainajaa moniulotteisiin osiin.
“Minä” muodostuu jatkuvassa liikkeessä olevista nykyhetken virroista, jotka sekoittuvat maan ja vainajien kanssa. Olemme joka hetki erilaisten tarinoiden, uutisvirran, mainosten, elokuvien, työelämän, perhesuhteiden ja kaiken mahdollisen pyörteessä.
Olen puskenut läpi päivänvaloa peittävän varjon. Mies joka kutsui pappaansa ”isäksi”. Eikä se aina ihan helppoa ollut. Jouduin vähän murtamaan tabuja ja elämään niiden kanssa.
Ajan kanssa kasvoin eroon tuosta puhkaisemastani varjosta. Nyt, tällä hetkellä tuo varjo näyttää jo kovin haperolta. Se ei enää pystyisi sosiaalisessa tai psykologisessa mielessä kiusaamaan ketään tai sulkemaan tietä uudelta ajattelulta. Huomio on jo kauan ollut omien versojen kasvattamisessa, mielellään varjojen välistä kohti aurinkoa.
Mutta fyysisessä mielessä se on siellä edelleen. Jaloissa pyörimässä. Maa ja vainajat. Jotkut meistä, kuten minä, voivat vastata kartoittaviin kysymyksiin vaikkapa perinnöllisistä sairauksista vain puolinaisesti, tai monet eivät lainkaan.
Ehkä se onkin parempi näin. Kun kohtaloa ei luovuta vähimmässäkään määrin vainajille, voi kuvitella että vastaa asioista vain itselleen, eikä geeneilleen. Siunattu tila tai kauhistus, riippuu näkökulmasta.