Tuusulan mies

Me kaikki tunnemme raivostuttavan rationaalisen Raimon.

Raimolle ympäröivä maailma on laskettavissa kaavalla. Raimo tekee työkseen rationalisointia. Raimolla on aina taskussaan lähes sata työkalua samassa, sillä koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Kaikki muut eliöt tällä maapallolla eivät nimittäin ole yhtä rationaalisia kuin Raimo. Sekin on Raimon rationaalisesti tunnustama tosilauseke.

Raimolla on talo, vaimo ja kaksi lasta. Raimolla on saksalainen perheauto, jossa on lukemattomia turvatyynyjä. Ne suojelevat Raimoa ja hänen perhettään auton ulkopuolisen, irrationaalisen maailman eliöiden iskuilta. Lenkkeily, rakastelu, saunominen ja television katselu ovat Raimolle rationaalista toimintaa. Kaikki kannattaa tehdä mahdollisimman rationaalisesti.

Tilastotiede on Raimon hyvä ystävä. Tilastotiede on Raimon mielestä totuuden tiede. Sen avulla päästään ihmisten tajuntojen ja erilaisten elämänmuotojen taakse, tutkimaan todellisia ihmisyyden ilmiöitä ja tekemään niistä rationaalisia analyyseja.

Raimo pitää sanasta elämänmuoto. Se viittaa hänen mielestään hienosti elollisen elämän järjestäytyneisyyteen, vaikka kyse olisikin jostain vastenmielisestä, irrationaalisesta ilmiöstä. Hapan maito on Raimon mielestä esimerkki irrationaalisesta elämänmuodosta. Maidon happamoituminen on Raimon mielestä merkki ihmisen tyhmyydestä. ”Etkö likka osaa ostaa sopivaa määrää maitoa?”, kysyi Raimo kerran siskontyttäreltään, jolta oli päässyt maito happanemaan. Siskontyttären mielestä Raimo on ääliö. Yhtä kaikki, Raimon maailma on sileä kuula, jossa ei ole epäpuhtauksia ja joka pyörii rationaalisesti eteenpäin avaruudessa.

Kerran Raimon rationaaliseen maailmaan tuli särö. Raimo ajoi kolarin, koska toinen autoilija käyttäytyi irrationaalisesti. Törmäys oli raju, mutta juuri laskettuna aikana ratin keskeltä syntynyt turvatyyny ja turvavyö pelastivat Raimon hengen. Raimon kahden kuukauden työt piti siirtää muille. Se harmitti Raimoa, sillä hän oli aina laskenut työaikataulunsa minuutin tarkkuudella seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Nyt hän joutui makaamaan väkisin sairaalassa. ”Piruparka minä sentään”, Raimo ajatteli.

Maatessaan sairaalan sängyssä Raimo laski kolarissa mukana olleen energiamäärän. Se oli valtava. Turvatyyny pelasti hänen elämänsä. ”Helvetin ilmapallo!”, Raimo oli aikoinaan kommentoinut turvatyynyjä. Nyt tuo huudahdus hävetti häntä.

Häpeä on Raimolle vastenmielinen käsite. Häpeä on hänen mielestään sakko, jonka joutuu maksamaan toiminnan suunnitelmallisuuden pettämisestä. ”Rationaalisen ihmisen ei tarvitse hävetä, sillä hän ei anna toiminnallaan mahdollisuutta siihen”, Raimo on joskus sanonut.
Raimo pääsi sairaalasta kotiin perjantaina. Hän huusi vaimolleen ovelta: ”Liisa, mihin hemmettiin se Leatherman joutui siinä kaiken roskan keskellä?” Raimo oli oikeastaan jo terve kuin pukki, joka on Raimon mielestä kummallinen sanonta.

Kaikki kummallisuudet ovat Raimon perivihollisia. Raimon kaltaisia, rationaalisia ihmisiä eivät kummallisuudet yllätä. He eivät nimittäin anna kummallisuuksille mitään mahdollisuuksia.

Jos kummallisuus kuitenkin pääsee iskemään turvatyynyn takaa, niin se tapetaan armotta, se poltetaan roviolla ja sen tuhkat haudataan ydinvoimalan alle. ”Eipähän perkele enää kiusaa meitä”, kuten Raimo sanoisi. Sellainen tyly pyöveli on kaikkien rationalistien arkkityyppi, raivostuttavan rationaalinen Raimo.

…ja minulla on vaikeuksia heidän kanssaan.

"Verkkokeskustelu oli median keino ohjata peli kulmiin, joista ei maaleja tehty. Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Onnellinen ihminen ei postannut."

Millä tavalla haluamme uskoa verkkokeskusteluiden ja blogien merkitykseen jonkin tehtävän täyttäjänä tai demokratian ja yhteiskunnallisen kehittymisen välikappaleena? Tai edes henkilökohtaisena terapiana tai “johonkin osallistumishalujen” täyttäjänä?

Toiset epäilemättä haluavat uskoa kaikkeen hyvään ja toiset eivät. Toisinaan verkosta ja sen dialogeista löytyy epäilemättä helmiä, mutta pyhittääkö se jäljelle jäävän 99%, joka on yhdentekevää mölinää tai jopa kielteisiä vaikutuksia aikaansaavaa aivopesua ja rääkymistä?

Monilla palstoilla, jotka on käytännössä tuhottu usein jopa muutamien aktiivisten kannanottajien toimesta, on esitetty että pitäisi perustaa “aito” ja “vakava” foormi, jonne valittaisiin ”parhaat keskustelijat” tai jopa tunnistautuminen nimellä. Mutta kuka nyt omalla nimellään haluaisi asioista keskustella? Eihän silloin kehtaisi edes pilkata toisia ja hyökätä estoitta, kun siihen pienikin mahdollisuus tulisi.

"Kirjoitukset olivat täynnä tyydyttämättömiä tarpeita, katkeruutta, inhimillistä puutetta; niiden kirjoittajat istuivat koneillaan silloin kun heidän olisi pitänyt tehdä muuta, sitä mihin elämä oli tarkoitettu. (…) Verkon piti saattaa ihmiset yhteyteen toistensa kanssa, mutta todellisuudessa se teki heistä yksinäisiä olentoja."

Eli onko niin että verkon yhteisöllisyys ei poista eikä edes lievitä esimerkiksi lisääntyvää yksinäisyyttä vaan lisää sitä? Ehkä onkin niin, että verkossa yksinäisyytemme ja elämän yksityistyminen nousee toiseen potenssiin. Ihmisen elämä on elämää toisen ihmisen kosketuksen kautta. Verkko tarjoaa onanointia, joka alkaa itkettää pidemmän päälle.

"Silloin tällöin verkossa piipahti joku robin hood kertomassa, että nyt tehdään kansalaisjournalismia kansalaisten ehdoin, mutta aika pian tämmöiset saivat tarpeekseen verkon todellisuudesta."

He saavat tarpeekseen siinä vaiheessa kun joutuvat myöntämään keskustelupalstojen sisältävän yhä enemmän saastaa, pilkkaa, “henkilökohtaisia” solvauksia ja usein myös rikolliseen toimintaan viittaavia kirjoituksia. Kaikkea sellaista joita omalla nimellä ja naamalla ei voisi kuvitella esittävänsä. Verkkokeskustelu murentaa yhteiskunnallista luottamusta, koska kukaan ei enää ole vastuussa mistään, lähinnä ensin omista kasvoistaan.

"Verkkoyhteisö varjeli hysteerisesti koskemattomuuttaan ja siksi se ei voinut myöskään kehittyä. Yhteisö vakuutteli keskinäistä yhteisöllisyyttään ja verkon siunauksellisuutta. Yksikin (itse)kriittinen äänenpaino ja kaikki lahkolaiset ryntäsivät rusikoimaan sellaiseen sortunutta. Kaatunutta olisi potkittu, jos se olisi maan alla ollut mahdollista. Yhtä vähän oli mahdollista viskoa nimettömiä."

Joskus näkee hauskoja kommentteja siitä, kun joku nimetön keskustelija kehottaa jotain toista mielipiteen esittäjää “häipymään” ja jättävän “meidät muut” rauhaan. Kuinka harhaisesti voidaan kuvitella että verkosta voisi häipyä kuten kyläpaikasta tai lähiökuppilasta, ja aivan kuin olisi joku joukko “me muut”, joka pitäisi jättää rauhaan? Harha se on verkonkin harha.

"Blogien kirjoittajat olivat ihmiset isoisän haudalla, paljon sukulaisia ja tuttavia, joista hän ei tuntenut puoliakaan. (…) Lisäksi hän oli jäänyt koukkuun: kun hän julkaisi oman päivityksensä, hän alkoi odottaa kommentteja. Hän saattoi välillä tehdä muita töitään, mutta vähän väliä hän klikkasi kommentteihin ja tunsi saavansa välittömästi yhteyden johonkin itsensä ulkopuoliseen aina kun laskuri näytti kommenttien yhdelläkin lisääntyneen. Kauniisti pyöristyvä siniset numerot kasvoivat tasaiseen tahtiin, ja kun ensimmäinen tuhat täyttyi, hänestä tuntui siltä että hän oli saavuttanut jotain tavoittelemisen arvoista."

Kuinka moni tämänkin alustan blogin pitäjistä myöntää tuon käyttäytymismallin? Minä ainakin, ainakin joskus.

Narsismi on verkkokeskustelun tärkein polttoaine.

* Lainaukset Juha Seppälä, Paholaisen haarukka WSOY 2008. 267 s.

Katsoin jokin aika sitten pitkästä aikaa elokuvan ”Predator”. Kaikessa rauhassa. Mitä muuta sitä voi keskiluokkainen tuusulalainen elämältään toivoa?

Predator on länsimaisen elokuvan klassikko. Toki sitä ovat kaikki kultivoituneet kriitikot haukkuneet kuin vierasta sikaa (kuinka ironinen onkaan tämän elokuvan juonen suhteen tuo sanonta “vieras sika”!)

Minulle tuo elokuva on klassikko. Siinä tiivistyy puhtaalla ja robustilla tavalla kaikki se, mistä länsimaisessa elämässämme on kysymys: yhteinen taistelu, yhteinen tiimi, vakaat arvot, rationaalinen järki, mieletön vihollinen, epäinhimillinen vieras keskellämme, sankarillisten yksilöiden nouseminen keulakuvaksi ja hierarkia, joka toimii, tai sitten se ei toimi. Ja kun se ei toimi, pitää muuttua viekkaaksi. Pitää tahrata itsensä mutaan, jotta vihollinen ei näe meitä. Vain käyttämällä hänen aseitaan voimme siirtyä samalle rintamalle tasavertaiseksi taistelijaksi hänen kanssaan. Vain siten vieras on voitettavissa.

Näemme odotettuja vihollisia, nyljettyinä. Kohtaamme kysymyksen siitä, mitä he tekivät täällä ennen nylkemistään. Kuka hemmetin kenraali heidät tänne lähetti?

Nylkeminen ei ole länsimaisen sotilaan, saatika vihollisen, tapa kuolla.

Vaara tulee muualta. Se tulee ylhäältä ja kaukaa. Kuin Jumalasta seuraavalta, jota emme käsitä. Vain viisaimmat meistä kykenevät tajuamaan mistä on kysymys: “Se tuhosi kersantin. nyt se haluaa meidät.”

Nuo muunlaiset… voi heitä ja heidän tapojaan ja ajatuksiaan. Antaa Arnold Schwarzeneggerin sanoa se ääneen: “One ugly motherfucker…”

Mutta länsimainen kulttuuri voi yhdessä tuumin tai yksin kukistaa tuon käsittämättömän vihollisen. Se on voitettavissa.

Kaiken kruunaa, kaiken huipentaa Schwarzeneggerin roolihahmon lause epäinhimilliselle predatorille, kun se on jo hänen saappaansa alla: “what the hell are you…?”

Siinä se on: kaikista oleellisin kysymys toiselle ihmisenkaltaiselle tässä modernissa menossa. Sen jälkeen kello alkaakin käydä ja tulee kiire. Tulee kiire jonnekin. Kohti seuraavaa taistelua. Kohti uutta vihollista. Sillä kohta paska roiskuu tuulettimeen oikein isän kädestä.

Kaiken selittävä synteesi inhimillisestä elämästä ja mestarillisesta elokuvasta Predator: Vihollinen on aina lähinnä itsessämme.

Kokemukseni mukaan Suomessa on yksi ammattikunta, jolle kaikkinainen yhteistyökyvyttömyys, sovittujen toimintamallien noudattamattomuus, etuoikeus jäädä pois organisaation kehittämisestä, henkilökohtaiset solvaukset ja huonot käytöstavat ovat ihan OK. Kyse on lääkäreistä.

En nyt tarkoita jokaista lääkäriä kirjaimellisesti. On paljon heitä, joita ei edellä sanottu koske. Mutta ko. ammatikunnan normistoon, toimintakulttuuriin, kuuluu julkilausuttuna tai "pinnan alla" erikoisia ilmiöitä. Olen niihin päässyt tutustumaan. Ja usein olen ihmetellyt miten se on mahdollista.

Otetaanpa nyt sattumanvaraisesti valitun, jonkun vähintään keskisuuren kaupungin terveystoimi ja laitetaan kaikki lääkärit riviin (huom. virkalääkärit, ei keikkalääkärit). Mitä löytyy?

1. Ystävälliset kommunikointitaidot eivät kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, kuuluuko kommunikointitaitojen vähättely lääkärikoulutukseen? Ovatko huonot kommunikoijat yliedustettuna lääkärikoulutuksessa? Missä oppii sellaiseksi "töksäyttelijäksi"? Eikö henkilökohtaisuuksiin meneminen ole lääkäreille sitä henkilökohtaisuuksiin menemistä miten se tavallisesti ymmärretään? Yleisesti kohteliaat kommunikointitavat ovat reilusti aliedustettuna ko. ammattikunnassa. Tämä koskee niin kirjallista viestintää (esim. sähköpostit) kuin myös suullista viestintää arjen tilanteissa ja esimerkiksi kokouksissa.

2. Yleiset siisteysvaatimukset liittyen yhteisiin tiloihin eivät kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, kuuluuko vajavaisen yhteisen siisteyden vähättely lääkärikoulutukseen? Mehän tiedämme että aina ei löydy tiloja järjestää lääkärien ilmaisia lounaita, joita lääkeyhtiöt sponssaavat päivästä ja viikosta toiseen. Usein pitää löytää palaveritila tai "sikala", jossa tämä korruptiojärjestely onnistuu. Tuloksena on usein se että muut saavat siivota ruokailun jäljet lääkärien jälkeen. Juomat, ruuantähteet ja yleinen siisteys ei ole lääkärien vastuulla. Missä tämä epäsiisteys ja yleinen kohtelias siisteydestä huolehtimisen laistaminen opitaan? Merkillistä.

3. Organisaation kehittäminen ei kuulu lääkärikoulutukseen. Tai paremminkin, eihän se kuulu moneen muuhunkaan koulutukseen sinänsä. Mutta opetetaanko lääkärikoulutuksessa, että lääkärien ei tarvitse osallistua mihinkään kehittämiseen, muuta kuin "väkisin" ja ylilääkärin määräyksestä, jos silloinkaan? Lääkäreitä on uskomattoman vaikea saada miettimään yleistä toiminnan organisointia ja jatkuvaa parantamista. Aina löytyy se yksi tai kaksi lääkäriä, jotka ovat saaneet "herätyksen" ja ovat sitä mieltä että lääkärit ovat avainasemassa kun työyhteisöä ja sen toimintaa kehitetään. He ovat "ritareita" ja toisinajattelijoita, jotka järjestävät aikataulut ja potilasvuorot siihen malliin, että lääkäreitäkin saadaan paikalle edes joskus, jos silloinkaan.

Ja jos koko toiminnan kehittämisessä sovitaan erilaisista toimintatavoista, niin voi lyödä vetoa että nimenomaan lääkäreitä on vaikeinta saada noudattamaan niitä. Aina voi asiat yrittää järjestellä niin, usein onnistuneesti, että "tämä ei nyt koske juuri minua".

Edellämainitut esimerkit kuvaavat arjen ilmiöiden kautta sitä todellisuutta, mitä eletään varmasti sadoissa terveyskeskuksissa, tuhansien lääkärien kautta. Se on vain pintaraapaisu, kulttuurin syväluotaus ansaitsisi kokonaisen kirjan.

Olen päässyt käsiksi näihin ilmöihin lukemattomissa työyhteisöissä kautta maan. Terveydenhuollon organisaatiot ovat siellä muiden joukossa, enkä muualla ole törmännyt yhtä erikoiseen ammattikuntaan.

Suomalainen lääkärikulttuuri ja lääkärien ammattikunta on omintakeinen sekoitus vahvaa lääketieteellistä ammattitaitoa, piittaamattomuutta, huonoa käytöstä ja heikkoja kommunikointitaitoja.

Miksi näin?

Olen päivittänyt viime aikoina hyvinvointiani ja sen ylläpitoa.

Josta muistuikin mieleeni vanha tarina eräästä kaveristani, jonka elämän oli tuhota tunti taijia (”tai-chi”).

Tämä kaverini oli hyvin rationaalinen mies. Hän osallistui työnantajansa järjestämään tyky-päivään. Tykyhän tarkoittaa sitä että laitetaan sydän ja aivotkin tykyttämään työkyvyn ylläpitämisen merkeissä.

Päivän aluksi oli koko ryhmälle tunti taijia. Muistattehan mitä se on? Se on vanha kiinalainen taistelutaito. Nykyisin laji tunnetaan terveyttä edistävänä liikuntana, jossa pyritään käyttämään kehoa kokonaisvaltaisesti ja liikkeen avulla rentouttamaan keho ja mieli. (Lähde: Wikipedia)

Ohjaaja kävi lyhyesti läpi taijin historiaa, merkitystä ja salaisuuksia. Kaverini vilkaisi kelloa. Sitten aloitettiin.

Ensimmäiseksi ohjaaja sanoi hitaasti: nyt ensin, rentouttakaa päälakenne.

Kaverini, rationaalinen mies, suhtautui tähän pyyntöön, kuten useimpiin muihinkin pyyntöihin elämässä, hyvin rationaalisesti. Hän yritti tavoittaa päälakeaan, mutta ei pystynyt siihen. Hän yritti rentouttaa sitä, mutta aina rentoutui jokin muu ruumiinosa. Vähän ajan päästä ei sitten enää rentoutunutkaan mikään osa.

Rationaalisena ihmisenä kaverini alkoi nopeasti epäillä koko pyyntöä: voiko päälaen rentouttaa? Miten kukaan voi pystyä siihen? Mitä päälaessa itse asiassa on sellaista joka voi “rentoutua”?

Tunti meni nopeasti. Kaverini ei muista siitä mitään. Hän lähti pingottuneena liikuntasalista. Huuhaata koko homma, hän tuhisi kollegalleen marssiessaan rivakasti kohti lounaspaikkaa.

Kotona hän haukkui vaimolleen koko tyky-päivän ja erityisesti taijin. Hän julisti vaimolleenkin ettei voinut ymmärtää sitä miten päälaen voi rentouttaa.

Kaverini viikonloppu oli pilalla. Ei ollut kiva muistella tyky-päivää työkavereiden kanssa, varsinkaan niiden joiden mielestä päivä oli aivan yliveto. Tykyttäminen jatkuin vahvana vielä töissäkin, tosin eri syistä.

Miettikääpä. Tyky-päivän epäonnistumisen syynä oli vain yksi viaton taiji -mestarin kuvainnollinen pyyntö: rentouttakaa päälakenne.

Tuli selväksi, että Tai ji ty ky ei sopinut tälle modernin rationaalisuuden koulukunnan mestarille.

Tarinan opetus: tokihan kaverini oli hiukan jäykkä persoona. Tällaisissa tilanteissa kannattaa tutustua uusiin asioihin ja antaa niin sanotusti mennä vaan. Taiji on mukavaa ja hyödyllistä. Mutta kannattaa suunnitella tyky-päivät hyvin. Kannattaa kysyä mielipiteet porukoilta ja suunnitella ohjelmat kaikille sopiviksi. Ihmiset kannattaa kannattaa kiskoa hellästi ulos mukavuusalueeltaankin. Kannattaa kuitenkin olla varovainen sellaisten aktiviteettien suhteen, jotka voi jostain näkökulmasta tuomita hömpäksi.

Löysin divarista aikoinaan loistavan kirjan. Sen nimi on tämän merkinnän otsikko. Siis “Tieteellinen kommunismi; Miten luopiot sitä vääristelevät“. Suomennoksesta on vastannut Kustannusliike Edistys (1973). Kirjalla ei ole varsinaisesti yhtä kirjoittajaa, vaan toimittajaksi on merkitty P.N. Fedosejev, joka toimi ainakin joskus Neuvostoliiton tiedeakatemian varapresidenttinä.

Sen omin sanoin: “Kirjassa eritellään arvostelevasti näkemyksiä, joita Roger Garaudylla, Ernst Fischerillä ja aikamme muilla marxilaisuuden luopioilla on marxilais-leniniläisen teorian ja nykyisen yhteiskuntakehityksen kysymyksistä. Siinä paljastetaan revisionistien yritykset väheksyä työväenluokan merkitystä maailman vallankumousprosessissa asettamalla sivistyneistö työväenluokan vastakohdaksi ja arvostellaan revisionistien suunnittelemia ’sosialistisen yhteiskunnan malleja’, jotka ovat perin juurin ristiriidassa tositieteellisen sosialismi -käsitteen kanssa. Kirjassa paljastetaan revisionistien vääristelyt, jotka kohdistuvat yhteiskunnan sosialistisesta uudistuksesta taistelevien kommunististen puolueiden johtavaan osaan.”

Vau. Todella tiukkaa tavaraa.

Kirja on tyypillinen ja siksi loistava tieteellisen (neuvosto)kommunismin ja sen retoriikan voimannäyttö 1970-alusta, Neuvostoliiton pysähtyneisyyden syvimmisistä syövereistä.

Kirja lainaa tuekseen loputtomiin, ja perinteiseen NKP:n tapaan, Marxin ja Leninin ikonisoituja klassikkoja. Yhdessä kohdin viitataan myös Breznevin puoluekokouksessa pitämään puheeseen, jollaiset olivat tietenkin tarkoin ennalta määrättyjä, sisältäen viittauksia oikeaan oppiin, josta ei saanut poiketa.

Garaudy ja Fischer olivat uhkatekijöitä, pahoja henkäyksiä porvarillisesta Euroopasta. Heidän syntinsä oli esimerkiksi se että heille intellektuellit ja sivistyneistö saattoivat muka “tieteellis-teknisen” kehityksen oloissa toimia vallankumouksen etujoukkona. Tämä ajatus työväenluokan merkityksen kyseenalaistamisesta vallankumouksen etujoukkona oli puhdasoppiselle neuvostokommunismin teorialle mahdoton ajatus. Se oli pahimman luokan revisionismia, lähentyen jopa pikkuporvarillisuutta.

Kirja nojaa tieteellisyyden viitekehykseen. Kommunistinen teoria ja kehitys ei oikeastaan olekaan politiikkaa, josta voisi kiistellä. Kyse on luonnonlaista. Näin tulee käymään. Ja siksi tällaiset kirjat ilmeisesti toimitettiin usein juuri tieteellisten johtohenkilöiden nimissä. Kyse ei ollut päämäärästä, sillä se oli aina selvä, vaan kyse oli keinoista ja vastavoimien tuhoamisesta.

Porvarilliset voimat olivat saaneet jotkin harhaoppiset, kuten Garaudy ja fischer, valtaansa ja uskomaan johonkin epätodelliseen, luonnottomaan. He olivat sekä hyvän- että pahantahtoisia hölmöjä, jotka vaaransivat kommunismin voittokulkua. Heitä pilkataan kirjassa armotta ja heistä tehdään naiiveja harhailijoita, jotka eivät tiedä, minkä asian kanssa he oikeasti pelleilevät.

Miksi kirja on sitten niin kiinnostava? Sehän on suorastaan naurettava läpyskä epäonnistuneen yhteiskuntakokeilun synkimmästä suonsilmäkkeestä, eli 1970-luvun NKP:stä! Se on sinänsä siis hirveän typerä kirjanen, jolle ei voi tänä päivänä muuta kuin nauraa. Ja minähän olen ajattelultani kohtuullisen oikeistolainen. Miksi minä tuhlaan aikaani tuollaisen roskan parissa?

No, ensinnäkin, kirja on sinänsä kiinnostava kuvaus kylmän sodan kommunismin ytimestä, sen retorisista keinoista ja viittaustavoista liittyen kommunismin klassikoihin ja puolueen ydinjohtoon. Se on oikeastaan kiinnostavaa yleistietoa.

Mutta ennen kaikkea, se on kiinnostava seuraavasta syystä.

Kun vaihdan kirjan termien ja ideologisten suuntausten tilalle esimerkiksi uusliberalismin ja sen merkittävät klassikot ayn randeineen ja wahlrooseineen sekä taloustieteen uusklassiset ikonisoidut teoriat, niin kyse on aivan samasta asiasta:

1. Markkinatalous ja uusliberalismi ovat lopullisesti voittaneet kaikki muut teoriat ja sitä myötä erilaiset yhteiskuntakokeilut, myös siis revisionistiset sosiaalidemokraattiset ajatukset “pehmeämmästä” markkinataloudesta tjsp.

2. Kysymys ei ole oikeatsaan politiikasta eikä ideologioista, vaan ‘tieteellisestä’ faktasta. Liberalismia tukevat taloustieteelliset teoriat ovat käytännössä luonnonlakeja. Niitä vastaan ei kannata taistella.

3. Edellisestä johtuen, näitä luonnonlakeja kritisoivat tai edes jollain tavoin kyseenalaistavat ihmiset ja tahot ovat hölmöjä, vaarallisia tai vaarattomia sellaisia. Heidän perusteluitaan ei tarvitse yrittääkään ymmärtää.

4. Lopputulos on selviö. Siitä ei kannata kiistellä. Kysymys epäkohdista liittyy vain välineisiin tai prosessiin. Joka tapauksessa maailma, ja Suomi joukon jatkona siellä häntäpäässä, etenevät vääjäämättömästi kohti päämäärää: absoluuttista ja täydellisen liberaalia markkinataloutta.

Tämä täydellinen vastaavuus ostamani kirjan sisällön kanssa on hyvin jännä juttu.

Miksi me ihmiset olemme kerta toisensa jälkeen ennemminkin yhtä hölmöjä uskomaan yksisilmäisesti johonkin, kuin moniulotteisesti eri asioihin? Mihin tahansa.

Näin erikoisen unen. Vai oliko se unta? Makasin hotellin vuoteella. Raavin päätäni ja mietin, olinko sittenkin saanut kummityttöni pikkuveljeltä täitä itselleni. Muistelin että hänen pikkuveljensä oli varustautunut pipolla ja että olin vetänyt sen yhden kerran hänen silmilleen. Sen jälkeen olin raapinut päätäni yhden kerran. Olisinko todella voinut saada tuosta täitä myös itselleni? En ollut asiasta varma. Ja raavin päätäni taas.

Sitten se rojahti sänkyni viereen. Siinä se oli. Aloin huutaa. Jeesus kristus. Säikähdin niin pahanpäiväisesti että en kyennyt useaan sekuntiin tekemään möhkäleestä analyysiä. Jestas että se oli alkuun karmean näköinen. Tunnistamaton. Se oli harmaa ja limainen ja siitä lähti jokin hitaasti heiluva letku toisesta päästä. Sitten sain edes hitusen järjestäni kiinni ja lopetin ulvomisen. Saatoin tehdä alustavan analyysin. Liman ja harmauden keskellä oli eläin. Se näytti nisäkkäältä. Sillä oli neljä jalkaa ja sillä oli katse minuun. Sillä siis oli silmät, kaksi kappaletta. Ja tuo letku oli itse asiassa luontainen osa päätä, uskomatonta kyllä. Se oli ilmanvaihtoelin, joka oli tarkoitettu myös työvälineeksi.

Summa summarum: huoneeseeni oli rojahtanut vastasyntynyt norsu.

Ikkunassa eikä seinissä ollut reikää. Ovikin oli kiinni ja ehjä, koska pystyin tulkitsemaan hätäuloskäytävän ohjeen edelleen adekvaatisti. Norsu oli siis materialisoitunut eteeni tyhjästä. Tai jossain tietenkin oli se kohtu, jonka norsupienokainen oli juuri jättänyt. Pakkohan se oli. Se ei kuitenkaan ollut minun ulottuvillani (ulottuvuudessani?). Odotin vielä hetken uusia näkyjä, lisätietoja tai edes heräämistäni. Mutta mitään niihin viittaavaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Norsu tuijotti minua. Siitä huokui lämpöä ja se oli erittäin paljon todellinen olento edessäni.

Haistoin sitä. Tuoksu toi mieleeni märän tanskandogin (olin edellisenä kesänä Maken mökillä haistanut hänen juuri järvessä käynyttä tanskandogiaan). Halasin norsuvauvaa. Se hengitti rytmikkäästi. Aloin jo kiintyä siihen. Eipä siihen kauan mennyt.

Minun oli noustava ylös ja alkaa kasvattamaan siitä yhteiskunnan jäsentä. Aloin muistella tarvehierarkian portaita. Mitä vastasyntyneenä norsuna kaipaisin ensimmäiseksi? Tuskin ainakaan bonuksia. Ei, lämmintä olisi saatava päälle. Kaapista löytyi pienokaiselle varattuna muhkea peitto, isot tyynyt, lisää pyyhkeitä ja ensiluokkainen kylpytakki. Se selvästikin piti niistä. Se nukahti nopeasti niiden lämpimässä syleilyssä.

Entä sitten? Oletin että vastasyntyneet norsut eivät ole sisäsiistejä. Tarvitsisin siis norsunvaippoja. Ja luonnollisesti norsunmaitoa tai norsunmaitokorviketta. Niillä nisäkäs pääsee elämässään edes hieman alkua pidemmälle. Mutta koska elimme tarkasti säännellyssä maassa, niin tähän aikaan illasta oli turha haaveilla saavansa edellä mainittuja tuotteita. Kaupat olivat kiinni, tai eivät ainakaan auki. Joutuisin odottamaan siis aamuun.

Halasin norsua vielä uudestaan. Menin selälleni makaamaan omaan sänkyyni. Tästä eriskummallista tapahtumasta huolimatta nukahdin nopeasti. Näin unta että synnyin uudestaan pillerinpyörittäjänä. Ei kynänpyörittäjästä ole siihen kovin suuri metamorfoosi henkisellä tasolla.
Huominen, mikäli vielä aamullakin tuo jumalan ihme kuorsaisi keskellä huone 312:n kokolattiamattoa, tulisi olemaan mielenkiintoinen päivä.

Tein muinoin henkisen konkurssin: törmäsin EU -hankkeeseen.

Olin varomaton enkä tiennyt mihin ryhdyin. Massiivisten ja totaalisten raportointivaatimusten vyöry oli haudata minut elävältä. En ollut koskaan törmännyt vastaavaan määrään uusia sanoja ja käsittämättömiä vaatimuksia. Passasin raportointia kuukausitolkulla. Sitten aika alkoi loppua. Päätin kääntyä “rankkaa aikaa elävien eksperttien chatin” puoleen. Hänkin oli siellä.

minä: ei jaksa vääntää raporttia. auttakaa.
hän: ammu ne.
minä: ketkä?
hän: byrokraatit. virkamiehet.
minä: get real.
hän: mullakin on jo monta kätkettynä tai hukattuna.
minä: mistä löytyy?
hän: kirkkopuistossa on yks tarkastaja.
minä: ei siellä kukaan ole mitään kaivanut moneen vuoteen.
hän: kuka puhui kaivamisesta. byrokraatit kannattaa tuhkata. kirvat paskovat ympäriinsä ja sitten hullut hakevat ihmisen tuhkaa hajutukimuksiinsa. kreisiä.
minä: voisitko nekrofiili auttaa nyt raportointien kanssa.
hän: munkkiniemestä löytyy yks ylitarkastaja.
minä: kas kun ei presidentti.
hän: kerran meni rumaksi. kansliapäällikkö löytynee keväällä leviltä.
minä: olitko suksilla hoitamassa suhdetoimintaa valtionhallinnon suuntaan?
hän: suksi hemmettiin. vein sen sinne micran takapenkillä peiton alla stadista asti. poliisi pysäytti matkalla. sanoin että bokseri kuoli. halusin sen haudattavaksi syntysijoille.
minä: bokserit ei oo lähtösin lapista.
hän: ei ollu se poliisikaan mikään koirapoliisi.
minä: asiaan. miten hoidan raportoinnit kivuttomasti?
hän: tapa ne.
minä: anna olla jo.
hän: mulla on yks lahdattuna tossa takapihalla. vien sen huomenna etelärantaan. tuu mukaan palaceen.
minä: miks sinne?
hän: se on sieltä. ei niihinkään kavereihin voi enää luottaa. samanlaisia pelkureita.
minä: meinaatko jättää respaan?
hän: en vaan vien kaverin suoraan huoneeseensa makaamaan. kuollut kyvyttömyyteensä.
minä: monesko kerros?
hän: arvaa. jos tiedät, tarjoan sulle siellä lounaan.
minä: ylin kerros tietty.
hän: bingo. mulla on generaattori jolla hoidan kaikki raportoinnit. pöllin sen sieltä missä nää hullut säännötkin tehdään.
minä: onko sellainen koje tosiaan olemassa?
hän: luuletko että jokin inhimillinen kyky voisi keksiä kaikki ne vaatimukset? ne tulevat suoraan ylemmiltä voimilta. insinööreiltä, virkamiehiltä ja lakimiehiltä ja sosiologeilta. hulluja kaikki.
minä: katotaan millä aletaan. tiedänkö kuka olet?
hän: tunnet kyllä mut. mä tunnen sut. vanha nihilisti.
minä: jännittää jo nyt.
hän: huuda nyt itsesi uneen. mutta tule huomenna paikalle.
minä: voinhan tsekata tarjontasi. jos vedätät niin palat eksperttien ja opettajien helvetissä.
hän: opetushallitus?
minä: lol

Näimme hänen kanssaan seuraavana päivänä lounaalla. Tunnistin hänet heti. Hänestä ei voinut erehtyä. Hän oli äärimmäisen hyvin pukeutunut. Kättelimme ja hymyilimme toisillemme leveästi. Tervehdimme kohteliaasti.

- Istutaan alas ikkunalaudalle, hän sanoi ja ohjasi minut ikkunapöytään.

Istuessani alas näin pienen tahran kuivunutta verta hänen hihassaan.

- Menikö kaverin kanssa ylitöiksi?, kysyin vinkaten samalla tahraa.

- Apina oli sitkeä. Sitähän ne täälläpäin ovat, hän sanoi kuolemanvakavana.

Räjähdin nauruun. Hänen pokkansa piti hiukan kauemmin. Ulvoimme suureen ääneen ja ympärillämme olevat idiootit katsoivat vuoroin meitä ja toisiaan.

Tarjoilija odotti kohteliaasti muutaman metrin päässä kunnes huutomme tyyntyi.

Odotin häneltä pientä selitystä, edes pienen pientä vihjettä siitä että veritahra tuli vaikka aamulla partaa ajaessa. Mutta ei. 99% varmuudella hän ei ollut koskaan ole tehnyt pahaa kärpäsellekään. Yksi prosentti koostui vain minun peloistani.

Hän oli selvästikin viisas mies. Ehkä hänestä vielä tulee kaikkien kaltoinkohdeltujen keskiluokkaisten asiantuntijoiden globaali pelastaja.

Olin aikoinaan kotibileissä. Kaikilla oli täysi vauhti päällä. Kolme ihmistä istui sohvalla, kaksi miestä ja yksi nainen. He eivät ilmeisestikään tunteneet toisiaan entuudestaan. Joku kysyy että mitä he tekevät työkseen.

Ensimmäinen, mies, sanoo olevansa konsultti tietohallintapuolella.

Toinen, nainen, sanoo olevansa myös konsultti, organisaation kehittämispuolella. Kuului lieviä naurahduksia. Että oikein kaksi konsulttia meillä täällä.

Katseet kääntyivät kolmanteen sohvalla istuvaan mieheen. Hänellä oli kaikki eväät suurenmoiseen iltaan. Hän hengähti, katsoi ympärilleen. Hän hymyili viileimmän hymynsä. Hän sanoi: ”Mäkin olen konsultti.”

Huuto- ja naurumyrsky oli valtava. Nachot lensivät ilmassa ja booli alkoi kiehua. Lihapullista tirisi rasva ulos. Cocktailpiirakat suoristuivat ja munavoi härskiintyi silmissä. Ihmiset nousivat seisomaan, heittivät ylävitosia ja vispasivat raivokkaasti käsiään nyrkkeilyä simuloiden.

Se oli elämys. Kolme konsulttia sattumalta samalla sohvalla, samoissa bileissä. Mihin maailma on menossa? Eikö kukaan tässä kaupungissa tee enää mitään JÄRKEVÄÄ?

Jonkin ajan kuluttua lähdimme jatkoille. Huuto jatkui koko illan ja yön. Aamulla heräsimme armottomaan psykofyysiseen krapulaan pankkien omistamien lähiökasarmien kätköistä.

Menin töihin. Otin kahvin, puhuin esimiehen kanssa siitä mitä pitäisi tehdä. Tee mitä haluat, hän sanoi. Ei meillä ole työaikaa, kunhan hommasi tulevat hoidettua, hän jatkoi. Hänen periaatteensa saattoi olla ainoa oikea. Minähän tein työtä käskettyä.

Nautin pitkän lounaan. Kaverina oli yksi noista konsulteista, se tietohallintapuolella oleva. Hän pääsi heti valmistuttuaan implementoimaan massiivista tietojärjestelmää isoon konserniin. Mutta hän ei pystynyt auttamaan heitä pienissä yksityiskohdissa. Hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että juuri ne pienet jutut olivat kaikkein tärkeimpiä asioita koko hommassa.

Kun olimme olleet jatkoilla, he soittivat hänelle ja pyysivät apua. Voitko kuvitella, hän sanoi, asiakas stressaa siellä aamuyötä myöten!
Mitä sanoit heille, kysyin häneltä. Hän katsoi alas ja sitten minuun ja kertoi totuuden:

“Mä sanoin sille humalapäissäni suoraan että mä en pysty toimittamaan teille kuuta taivaalta, sillä mä en osaa tehdä sillä ohjelmistolla muuta kuin sen leikkijunan, joka siinä on esimerkkinä.”

Tulimme kaupasta parkkihalliin perheen kanssa. Sieltä Leppävaaran Sellosta. Kyllä, minä käyn vielä joskus Espoossakin, vaikka olen juuri muuttanut Tuusulaan. Kylläpä se ruoka ja bensiini ovatkin Suomessa kalliita. Mutta niitäkin enemmän otti päähän tuo yksi onneton laji, eli parkkihallissa polttajat.

Astuimme siis parkkihallin puolelle. Lapsi oli sylissäni. Siinä se iski vasten kasvojamme: vahva tupakan haju. Vaaleatukkainen kaveri kehtaa polttaa siinä oven edessä, roskikseen nojaten. Yrittää hiukan pitää piilossa röökiään. Osoitan sormella isoa kylttiä, jossa lukee “tupakointi parkkihallissa kielletty” ja sanon: ”yritä edes”.
Lähdemme kävelemään autolle.

Ja eikö mitä. Edessämme kaksimetrinen kolja pistää palamaan ja vetää nautinnollisia savuja koko 25,7 metriä autolleen. Ehdin melkein tulla nikotiinista riippuvaiseksi tuolla matkalla.

Että haistakaa kuulkaa... anything. Että eikö nyt voisi edes vähän kunnioittaa muita tai edes sitä hurjan kovaa käskyä ”parkkihallissa tupakointi kielletty”?

Kuvittelen että “parking hall rage” saa minut valtaansa ja annan hänelle oikeutta velalla vivutettujen katumaastureiden välissä. Tumppaan hänen oman röökinsä hänen oikeaan poskeensa ja mäjäytän häntä täynnä olevalla kauppakassillani vasempaan poskeen. Muovikalvon toisella puolella ollut sixpack murtaa hänen poskiluunsa. Sitten hän pyytää anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa ja savunmuodostusta ja lähtee häntäluu keskellä kämmentä kotiinsa. Tai sitten olisin tosta noin vaan raahannut hänet hiuksista pullonpalautuslinjaston vieressä olevaan muovipussiroskikseen. Tyttäreni hurraisi vieressä oikeuden voittoa. Sekunnin päästä ajattelisin mitä tuli taas tehtyä. Miksi haaveilen väkivallasta?

Luojani, anna vaikka torin täydeltä kerjäläisiä ja mekan täydeltä monikulttuuria, mutta säästä minut parkkihallissa tupakoivilta öykkärimäisiltä junteilta*.

Eipä tässä sitten muuta.

*En käsitä, miten tähän rakentui jonkinlainen vastakkainasettelu tupakoijien ja monikultin välille. Ehkä se johtuu tuusulalaisuudestani. Vai olenko äkkipikaisuuden lisäksi myös vain niin saakelin suvaitsematon?
No ok, itse poltan satunnaisesti baari-iltoina jonkun kanssa yhden-kaksi savuketta. Mutta en edes kännipäissäni viitsisi parkkihallissa.