Kanto, tuo menneisyyden uljaan orgaanin typistetty nipukka on kaksijakoinen asia.
Kanto on suurimmillaan upea maamerkki pihan nurkassa. Sen päälle voi asetella harmaata K-Raudasta ostettua enkelipatsas -kitschiä ja kukkaruukun. Kannon päällä voi pitää puheita, tehdä siitä vaikka alustan jokakeväiselle koko perheen siirtymäriitille kesään.
Sen päällä, vähän korkeammaksi jätettynä, voi hakata tuhansittain klapeja. Eikä kanto ole moksiskaan. Ainakaan pariin vuoteen. Kirvestä se melkeinpä rakastaa. Kirveen ja kannon suhde on melko monogaaminen: kunnon kantoa ei kirves hevin toiseen vaihda.
Lapset voivat käyttää kantoa leikkiensä ruokapöytänä. Koululeikeissä joku voidaan laittaa kannolle häpeämään (josta hänet huomataan vasta sisältä ikkunan kautta sateen jo alettua ja siellä hän vieläkin nököttää kannon nokassa, menkää nyt jo hakemaan perheen pienin sisälle). Pieni ihminen hyppää kannolta alas ja juoksee sisälle, mutta kannon kaikki vuodet tuijottavat taivasta. Jos kannon renkaat osaisivat puhua, niillä olisi väitöskirjat historiasta.
Mutta kanto on kuitenkin mykkä menneisyyden todistaja. Se haluaa sanoa: "en minä aina ollut tällainen nysä, ne veivät yläkroppani, enkä tiedä minne." Parempi kun ei tiedä. Oikeastaan säälin kantoja.
Ja yhtä kaikki, se on orgaanista ainesta. Ja aika tekee sille tehtävänsä. Se kerää puoleensa kaikkea sitä, mikä hajottaa. Ja hajottaahan se kun parikymmentä metriä runkoa viedään kysymättä kannolta mitään. (Tosin miltä kysyä, koska kanto syntyy vasta tuolloin, josta filosofiassa tunnetaan ns. kanto-paradoksi.)
Kanto alkaa hitaasti muuttaa väriään, pehmetä, hajota. Ja sitten koittaa päivä, kun enkelipatsas ei pysy enää suorassa. Uljas kanto alkaa kääntyä irvikuvakseen, haisevaksi kasaksi lahoavaa jätettä. Silloin tulee väistämättä aika avata keskustelu perheen vappusaunan jälkeen terassilla: "mitäs me tehdään tuolle kannolle?". Tämä lausahdus aloittaa väistämättömän prosessin ja nostaa tietoisuuteen ajatuksen elämästä ilman kantoa.
Kantoa voidaan alkaa hakata pistolapiolla, rautakangella tai jopa entisellä kannonrakastajalla eli halkaisukirveellä. Siivu silloin, toinen tällöin. Lopulta muutaman vuoden kuluttua kanto on poissa.
On myös toinen, julmempi keino: totaalinen kuohiminen kertaheitolla. Henki pois. Silloin traktorin nokassa on jyrsivä kone, joka tuhoaa kannon kuin kannon, tuoreen ja vanhan. Mitä sitä turhaa säälimään.
Kannatin omien kantojeni suhteen tätä toista vaihtoehtoa. Se tulee kalliimmaksi, mutta eipähän tulee pitkää saattohoitojaksoa. Jotkut kannot elivät vain muutaman päivän puun kaatamisen jälkeen. Se oli raaka keikka. Joidenkin rampojen kantojen suhteen kyse oli kevyestä eutanasiasta.
Tuomari Nurmion sanoin (Luuta ja nahkaa):
"Tykki sylki tulta suusta,
veitsi välähti,
ja jossain tähti räjähti,
ja silloin Pätkä-Äiti lähti"
