Löysin divarista aikoinaan loistavan kirjan. Sen nimi on tämän merkinnän otsikko. Siis “Tieteellinen kommunismi; Miten luopiot sitä vääristelevät“. Suomennoksesta on vastannut Kustannusliike Edistys (1973). Kirjalla ei ole varsinaisesti yhtä kirjoittajaa, vaan toimittajaksi on merkitty P.N. Fedosejev, joka toimi ainakin joskus Neuvostoliiton tiedeakatemian varapresidenttinä.
Sen omin sanoin: “Kirjassa eritellään arvostelevasti näkemyksiä, joita Roger Garaudylla, Ernst Fischerillä ja aikamme muilla marxilaisuuden luopioilla on marxilais-leniniläisen teorian ja nykyisen yhteiskuntakehityksen kysymyksistä. Siinä paljastetaan revisionistien yritykset väheksyä työväenluokan merkitystä maailman vallankumousprosessissa asettamalla sivistyneistö työväenluokan vastakohdaksi ja arvostellaan revisionistien suunnittelemia ’sosialistisen yhteiskunnan malleja’, jotka ovat perin juurin ristiriidassa tositieteellisen sosialismi -käsitteen kanssa. Kirjassa paljastetaan revisionistien vääristelyt, jotka kohdistuvat yhteiskunnan sosialistisesta uudistuksesta taistelevien kommunististen puolueiden johtavaan osaan.”
Vau. Todella tiukkaa tavaraa.
Kirja on tyypillinen ja siksi loistava tieteellisen (neuvosto)kommunismin ja sen retoriikan voimannäyttö 1970-alusta, Neuvostoliiton pysähtyneisyyden syvimmisistä syövereistä.
Kirja lainaa tuekseen loputtomiin, ja perinteiseen NKP:n tapaan, Marxin ja Leninin ikonisoituja klassikkoja. Yhdessä kohdin viitataan myös Breznevin puoluekokouksessa pitämään puheeseen, jollaiset olivat tietenkin tarkoin ennalta määrättyjä, sisältäen viittauksia oikeaan oppiin, josta ei saanut poiketa.
Garaudy ja Fischer olivat uhkatekijöitä, pahoja henkäyksiä porvarillisesta Euroopasta. Heidän syntinsä oli esimerkiksi se että heille intellektuellit ja sivistyneistö saattoivat muka “tieteellis-teknisen” kehityksen oloissa toimia vallankumouksen etujoukkona. Tämä ajatus työväenluokan merkityksen kyseenalaistamisesta vallankumouksen etujoukkona oli puhdasoppiselle neuvostokommunismin teorialle mahdoton ajatus. Se oli pahimman luokan revisionismia, lähentyen jopa pikkuporvarillisuutta.
Kirja nojaa tieteellisyyden viitekehykseen. Kommunistinen teoria ja kehitys ei oikeastaan olekaan politiikkaa, josta voisi kiistellä. Kyse on luonnonlaista. Näin tulee käymään. Ja siksi tällaiset kirjat ilmeisesti toimitettiin usein juuri tieteellisten johtohenkilöiden nimissä. Kyse ei ollut päämäärästä, sillä se oli aina selvä, vaan kyse oli keinoista ja vastavoimien tuhoamisesta.
Porvarilliset voimat olivat saaneet jotkin harhaoppiset, kuten Garaudy ja fischer, valtaansa ja uskomaan johonkin epätodelliseen, luonnottomaan. He olivat sekä hyvän- että pahantahtoisia hölmöjä, jotka vaaransivat kommunismin voittokulkua. Heitä pilkataan kirjassa armotta ja heistä tehdään naiiveja harhailijoita, jotka eivät tiedä, minkä asian kanssa he oikeasti pelleilevät.
Miksi kirja on sitten niin kiinnostava? Sehän on suorastaan naurettava läpyskä epäonnistuneen yhteiskuntakokeilun synkimmästä suonsilmäkkeestä, eli 1970-luvun NKP:stä! Se on sinänsä siis hirveän typerä kirjanen, jolle ei voi tänä päivänä muuta kuin nauraa. Ja minähän olen ajattelultani kohtuullisen oikeistolainen. Miksi minä tuhlaan aikaani tuollaisen roskan parissa?
No, ensinnäkin, kirja on sinänsä kiinnostava kuvaus kylmän sodan kommunismin ytimestä, sen retorisista keinoista ja viittaustavoista liittyen kommunismin klassikoihin ja puolueen ydinjohtoon. Se on oikeastaan kiinnostavaa yleistietoa.
Mutta ennen kaikkea, se on kiinnostava seuraavasta syystä.
Kun vaihdan kirjan termien ja ideologisten suuntausten tilalle esimerkiksi uusliberalismin ja sen merkittävät klassikot ayn randeineen ja wahlrooseineen sekä taloustieteen uusklassiset ikonisoidut teoriat, niin kyse on aivan samasta asiasta:
1. Markkinatalous ja uusliberalismi ovat lopullisesti voittaneet kaikki muut teoriat ja sitä myötä erilaiset yhteiskuntakokeilut, myös siis revisionistiset sosiaalidemokraattiset ajatukset “pehmeämmästä” markkinataloudesta tjsp.
2. Kysymys ei ole oikeatsaan politiikasta eikä ideologioista, vaan ‘tieteellisestä’ faktasta. Liberalismia tukevat taloustieteelliset teoriat ovat käytännössä luonnonlakeja. Niitä vastaan ei kannata taistella.
3. Edellisestä johtuen, näitä luonnonlakeja kritisoivat tai edes jollain tavoin kyseenalaistavat ihmiset ja tahot ovat hölmöjä, vaarallisia tai vaarattomia sellaisia. Heidän perusteluitaan ei tarvitse yrittääkään ymmärtää.
4. Lopputulos on selviö. Siitä ei kannata kiistellä. Kysymys epäkohdista liittyy vain välineisiin tai prosessiin. Joka tapauksessa maailma, ja Suomi joukon jatkona siellä häntäpäässä, etenevät vääjäämättömästi kohti päämäärää: absoluuttista ja täydellisen liberaalia markkinataloutta.
Tämä täydellinen vastaavuus ostamani kirjan sisällön kanssa on hyvin jännä juttu.
Miksi me ihmiset olemme kerta toisensa jälkeen ennemminkin yhtä hölmöjä uskomaan yksisilmäisesti johonkin, kuin moniulotteisesti eri asioihin? Mihin tahansa.
