Katsoin jokin aika sitten pitkästä aikaa elokuvan ”Predator”. Kaikessa rauhassa. Mitä muuta sitä voi keskiluokkainen tuusulalainen elämältään toivoa?
Predator on länsimaisen elokuvan klassikko. Toki sitä ovat kaikki kultivoituneet kriitikot haukkuneet kuin vierasta sikaa (kuinka ironinen onkaan tämän elokuvan juonen suhteen tuo sanonta “vieras sika”!)
Minulle tuo elokuva on klassikko. Siinä tiivistyy puhtaalla ja robustilla tavalla kaikki se, mistä länsimaisessa elämässämme on kysymys: yhteinen taistelu, yhteinen tiimi, vakaat arvot, rationaalinen järki, mieletön vihollinen, epäinhimillinen vieras keskellämme, sankarillisten yksilöiden nouseminen keulakuvaksi ja hierarkia, joka toimii, tai sitten se ei toimi. Ja kun se ei toimi, pitää muuttua viekkaaksi. Pitää tahrata itsensä mutaan, jotta vihollinen ei näe meitä. Vain käyttämällä hänen aseitaan voimme siirtyä samalle rintamalle tasavertaiseksi taistelijaksi hänen kanssaan. Vain siten vieras on voitettavissa.
Näemme odotettuja vihollisia, nyljettyinä. Kohtaamme kysymyksen siitä, mitä he tekivät täällä ennen nylkemistään. Kuka hemmetin kenraali heidät tänne lähetti?
Nylkeminen ei ole länsimaisen sotilaan, saatika vihollisen, tapa kuolla.
Vaara tulee muualta. Se tulee ylhäältä ja kaukaa. Kuin Jumalasta seuraavalta, jota emme käsitä. Vain viisaimmat meistä kykenevät tajuamaan mistä on kysymys: “Se tuhosi kersantin. nyt se haluaa meidät.”
Nuo muunlaiset… voi heitä ja heidän tapojaan ja ajatuksiaan. Antaa Arnold Schwarzeneggerin sanoa se ääneen: “One ugly motherfucker…”
Mutta länsimainen kulttuuri voi yhdessä tuumin tai yksin kukistaa tuon käsittämättömän vihollisen. Se on voitettavissa.
Kaiken kruunaa, kaiken huipentaa Schwarzeneggerin roolihahmon lause epäinhimilliselle predatorille, kun se on jo hänen saappaansa alla: “what the hell are you…?”
Siinä se on: kaikista oleellisin kysymys toiselle ihmisenkaltaiselle tässä modernissa menossa. Sen jälkeen kello alkaakin käydä ja tulee kiire. Tulee kiire jonnekin. Kohti seuraavaa taistelua. Kohti uutta vihollista. Sillä kohta paska roiskuu tuulettimeen oikein isän kädestä.
Kaiken selittävä synteesi inhimillisestä elämästä ja mestarillisesta elokuvasta Predator: Vihollinen on aina lähinnä itsessämme.
