Juhana Vartiainen

Suomen suhdannetilanne on vihdoin normalisoitumassa ja olemme irtaantuneet nollakasvusta. Viimeiset kasvuluvut ovat olleet todella rohkaisevia. Tammi-maaliskuun eli vuoden 2017 ensimmäisen vuosineljänneksen bruttokansantuote oli 1,2 % korkeampi kuin viime vuoden viimeisen neljänneksen, ja kasvukaula viime vuoden vastaavaan vuosineljännekseen oli 2,7 %. Suomen talous näyttää siis olevan hyvässä kasvussa, joka ilmeisesti ylittää trendikasvun. Olemme siis pikemminkin noususuhdanteessa kuin laskusuhdanteessa.

Hallituksen toimien vaikutus?

Nousuun myötävaikuttaa tietysti kansainvälinen noususuhdanne. Lisäksi markkinataloudessa on aina itsestään korjaavia piirteitä. Taantumat loppuvat ja ovat joskus loppuakseen.

Silti hallituksen toimet ovat varmasti edesauttaneet kasvun käynnistymistä. Kukaan ei voi varmuudella sanoa, mikä on hallituksen toimien ”vaikutus” kasvuun, koska on mahdotonta määritellä yksikäsitteistä vertailu-uraa ”ilman” hallituksen toimia. Hallituspohjasta riippumatta olisi varmaan syntynyt jonkinlainen tulosopimus, joka ei olisi sisältänyt yleisiä työehtosopimusperäisiä palkankorotuksia.

Kilpailukykysopimus työajan pidennyksineen on silti selvästi aloittanut Suomen kustannustason korjausliikkeen. Lisäksi pienet työmarkkinoiden rakenneuudistukset — pitkäaikaistyöttömän palkkaaminen määräaikaisesti, koeajan pidentäminen ja takaisinottovelvotteen aikarajan lyhentäminen — ovat saattaneet pikkuruiselta osaltaan lisätä yritysten rekrytointihaluja. Yritysten arvonlisäveron tilityksessä on luovuttu ennakoivasta menettelytavasta, niin että yritykset voivat nyt tilittää toteutuneen myynnin perusteella. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa on lyhennetty 500 päivästä 400 päivään, ja vuorotteluvapaata on lyhennetty ja ehtoja tiukennettu. Nämä uudistukset lisäävät työpanoksen tarjontaa ja siten myös yritysten rekrytointihaluja.

Odotusten vaikutus

Tällaisten uudistusten yhteisvaikutus on ilman muuta positiivinen, mutta vaikutuksia on vaikea arvioida tarkkaan. Markkinatalous perustuu odotuksiin, ja osa nyt nähtävästä reippaasta elpymisestä perustuu varmaankin siihen, että yritykset ja sijoittajat näkevät ylipäänsä hallituksen tekevän jotakin. Hallitusohjelma antaa siis signaalin siitä, että Suomen ongelmiin ollaan valmiita tarttumaan, ja se lisää investointi- ja rekrytointihaluja.

Yhtä kaikki, me hallituksen tukijat voimme hyvällä syyllä ajatella, että olemme ainakin jonkin verran edesauttaneet talouskasvun käynnistymistä. Olemme antaneet signaalin siitä, että Suomen ongelmiin tartutaan.

Nyt vasta rakenneuudistuksia tarvitaankin

Olisi kaamea virhe, jos hallitus nyt ajattelisi: ”kasvu on käynnistynyt, ja nyt voimme levätä laakereillamme”. Olennaisin kysymys on, miten kauan kasvu voi jatkua ja miten korkeana. Siihen hallitus voi omilla toimillaan aivan ratkaisevasti vaikuttaa.

Onkin olennaista ymmärtää talouskasvun kahtalainen luonne.

Suhdanne-elpymistä vai potentiaalin kasvua?

Talouskasvua on kahdenlaista. Kutsuttakoon näitä kahta kasvun tyyppiä suhdannekasvuksi ja potentiaalin kasvuksi.

Suhdannekasvu on sitä, että talouden voimavarojen käyttöaste nousee. Kun talous on taantumassa, voimavarojen käyttöaste alittaa normaalitasonsa. Työttömien osuus työvoimasta on normaalitilaa korkeampi, liiketiloja on tyhjillään ja laitekantaa ei käytetä normaalilla käyttöasteella. Kokonaistuotanto alittaa siis potentiaalisen tuotannon. Potentiaalisella tuotannolla tarkoitetaan korkeinta tuotannon tasoa, jota voidaan kestävästi ylläpitää nykyisin voimavaroin. Jos kokonaiskysyntä on niin hyvää, että potentiaalisen tuotannon taso ylittyy, talous on ylikuumentunut ja seurauksena vääjäämättä kustannusten liiallinen nousu.

Suhdannekasvu on siis talouden elpymistä, eli sitä, että talouden voimavarojen käyttöaste nousee ja toteutunut bruttokansantuote lähenee potentiaalista bruttokansantuotetta. Suhdannekasvua saadaan aikaan kokonaiskysynnästä huolehtimalla.

Potentiaalin kasvu on puolestaan sitä, että potentiaalinen tuotanto kasvaa. Toisin sanoen, se tuotanto, jota korkeimmillaan voidaan ylläpitää, kasvaa. Tämä on aivan muuta kuin resurssien käyttöasteen kasvua, se on resurssien kasvua. Potentiaalisen tuotannon kasvu on työvoiman kasvua, teknologian kehittymistä ja pääomakannan kasvua.

Talouden pitkän ajan trendikasvu on määritelmän mukaan potentiaalin kasvua. Suhdanteet ovat heilahtelua trendin ympärillä. Potentiaalin kasvu edellyttää talouden rakenteiden paranemista, ja siihen voidaan vaikuttaa rakenneuudistuksilla – esimerkiksi teknologista kehitystä edistämällä, koulutusinvestoinneilla ja työpanoksen tarjontaa lisäämällä.

Mikä nyt on olennaista?

Suhdannekasvu voi olla hyvinkin nopeaa, koska kysymys on olemassaolevien resurssien ottamista käyttöön. Koneiden käyttöastetta väännetään ylemmäksi, työttömiä pestataan töihin ja tyhjiä liiketiloja täytetään. Nyt havaittava nopea kasvu on ilman muuta merkittävältä osin suhdannekasvua. Olemme olleet viime vuodet matalasuhdanteessa, ja on kerrassaan tervetullutta, että taantuma nyt jää taakse.

Näin nopea kasvu tuskin kuitenkaan voi jatkua enää siinä vaiheessa, kun törmäämme potentiaalisen tuotannon rajoihin. Siinä vaiheessa on tarjolla enää trendikasvua, joka perustuu pääosin tuottavuuskasvuun. Vanhenevan väestön kansantaloutemme työpanos ei kasva, ja ilman rakenneuudistuksia se voi kääntyä jopa laskuun. Työn tuottavuuden ennakoidaan kasvavan ehkäpä puolisentoista prosenttia vuodessa. Siksi trendikasvuksi ennakoidaan tyypillisesti samaa puoltatoista prosenttia.

Nyt havaittu hyvä kasvuvauhti ei siis voi jatkua, ellei taloutemme resurssipohja laajene. Tarvitsemme siis enemmän ihmisiä työmarkkinoille ja parempia tuotantoteknologioita. Suomen varsinainen ongelma on siinä, että hyvinvointipalvelujemme mitoitus ei ole sopusoinnussa taloudellisen suorituskykymme kanssa. Ensi vuosikymmenellä tämä ongelma kärjistyy.

Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön arviot kielivät siitä, että olemme jo varsin lähellä potentiaalista tuotantoamme. ”Tuotantokuilu” eli toteutuneen ja potentiaalisen tuotannon prosentuaalinen erotus on Suomen Pankin ennustejärjestelmään pohjautuvan laskelman nojalla jo lähellä nollaa, kuten seuraavasta kuviosta ilmenee (kiitän Suomen Pankkia datasta ja kuviosta).

Valtiovarainministeriön tuoreen taloudellisen katsauksen (kevät 2017) mukaan Suomella on hieman enemmän ”elpymistilaa” ja varsinainen suhdannetasapaino saavutetaan vasta vuosikymmenen vaihteessa (ks. oheisen taulukon viimeinen rivi).

Silti edes valtiovarainministeriö ei näe meille ”elpymistilaa” eli suhdannekasvun tilaa kuluvallekaan vuodelle enempää kuin 1,2 prosenttia.

Olemme siis lähellä resurssirajoitustamme ja uhkaamme törmätä siihen. Yksi keskeinen törmäämisen indikaattori on tietenkin työmarkkinoiden kustannuspaine. Jos ja kun syksyllä esitetään ja saadaan läpi kovia palkankorotusvaateita, tiedämme, ettei työllisyyskasvu ei voi jatkua enää kovin pitkään. Kun palkat alkavat nousta niin nopeasti, että kustannustason korjausliike hyytyy, ei työllisyyskasvukaan voi enää jatkua pitkään. OECD:n arvion mukaan rakenteellinen työttömyysasteemme on 7,4 prosenttia. Nykyinen työttömyysaste, 8,9 prosenttia, ei enää ole kovin kaukana siitä. Saatamme olla jo hyvinkin lähellä sitä pistettä, jossa palkkakustannusten nousu yltyy niin kovaksi että työllisyyskasvu tyrehtyy.

Nyt vasta reformeja tarvitaankin

Jotta hyvä, trendikasvun ylittävä kasvu ja työllisyyden kasvu voisi jatkua mahdollisimman kauan, tarvitaan siis välttämättä rakenneuudistuksia. Sosiaaliturvaa uudistamalla saamme lisää ihmisiä työmarkkinoille. Työperäisen maahanmuuton tarveharkinnasta luopuminen toimisi samalla tavalla. Ja niin edelleen. Kaikki, mikä lisää tuotantopotentaaliamme, luo edellytyksiä nopean kasvun jatkumiselle. Siksi rakenneuudistukset ovat nyt tarpeellisempia kuin koskaan – erityisesti työmarkkinoilla. Ilman niitä kasvupyrähdyksemme jää lyhyeksi.

Eilen toimitettiin Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset.

Kyynelet alkoivat valua kun kuulin Koiviston kuolemasta 12.5.2017. Hieno mies. Itsellä ja varmaan monella muullakin tämän päivän haikeutta sävyttää myös laajempi ajan kulku. Suomen kehityskaari, Koiviston elämä ja myös oma elämä ja vanheneminen.

Kaltaiseni vuonna 1958 syntynyt suomalainen oli elänyt presidentti Urho Kekkosen valtakautta koko elämänsä. Kekkosen peruslinja hyvistä idänsuhteista oli oikea. Hän oli idänsuhteiden huipputaitava takuumies, mutta hänen ympärilleen oli syntynyt vallantäyteinen eliitti, joka ei ainoastaan torjunut ja hanteerannut Neuvostoliiton painostusta vaan myös käytti sitä hyväkseen sisäpoliittisia asemia varmistaakseen. 1970- ja 1980- lukujen politiikka oli kylmän sodan asetelmissa paljon pelottavampaa kuin nyt.

Siksi monille meistä Mauno Koiviston presidenttihaaste oli uuden ajan merkki ja mahdollisuus vapaampaan ja uuteen politiikkaan. Ehkäpä kaikki eivät tänä päivänä tiedosta, miten rohkeaa vielä vuonna 1981 oli uhmata Kekkosta, joka oli vaatinut pääministeri Koiviston hallituksen eroa. Koivisto haastoi pelätyn vallankäyttäjän, mutta haastoi samalla koko idänpolitiikan ja välillisesti myös Neuvostoliiton johtoa. Mahdetaanko nykypäivän tunnelmista käsin muistaa, miten oudot politiikan asetelmat tuolloin vallitsivat. Mieleeni on jäänyt erään vanhemman keskustalaisen valtiomiehen sanomalehtikolumni, joka siis julkaistiin myöhemmin, Koiviston jo tultua presidentiksi. Siinä lausuttiin suunnilleen näin:

”Keskustelun presidentin valtaoikeuksista on kerta kaikkiaan loputtava. Sehän antaa sellaisen kuvan, etteivät asiat olleetkaan parhaalla mahdollisella tolalla Kekkosen valtakauden aikana”.

Politiikka oli todella tällaista silloin.

Kannatin tällaisista syistä nuorena miehenä ja nuorena sosialidemokraattina innokkaasti Mauno Koivistoa, vaikka olin talouspoliittisissa näkemyksissäni hänestä vasemmalla. Koiviston tukema Esko Ahon hallituksen talouspolitiikka oli meidän keynesiläisten mielestä liian kiristävää jo taantuman alkuvaiheessa. Kirjoitin mentorini ja ystäväni Jukka Pekkarisen kanssa tuolloin kirjaamme ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja” (WSOY 1992), jossa tämä kritiikki tiivistettiin. Koivisto oli siis minulle myös kritiikin kohde, vaikka hänen vaikeasti määriteltävä karismansa puri minuun niinkuin moneen muuhunkin.

Vakaa markka ja uskottavuuspääoma

Mieleeni on jäänyt Mauno Koiviston lausunto, joka jälkikäteen tarkasteltuna osoitti talouspoliittista ja taloustieteellistä viisautta. Oltiin tilanteessa, jossa vahvan markan politiikka oli kärsinyt haaksirikon ja markka päästetty kellumaan vuonna 1992. Koivisto oli tukenut vakaan markan politiikkaa, johon Esko Ahon hallitus oli sitoutunut.

Olemme tietysti nyt jälkikäteen tästä asiasta paljon viisaampia. Koiviston ja Suomen Pankin ”kovanaamojen” peruslinja oli oikea: pehmeän valuutan epäuskottavasta inflaatio-devalvaatiokierteestä oli pyristeltävä eroon. Tiedämme kuitenkin nyt, että uskottavaa hintavakautta on hyvin vaikeaa saavuttaa pelkällä valuuttakurssin lukitsemisella. Paremmat keinot ovat joko liittyminen yhteiseen rahaan (kuten Suomi sittemmin teki) tai kellutus ja itsenäinen keskuspankki inflaatiotavoitteineen (kuten Ruotsi teki).

Yhtä kaikki, kun markka oli päästetty kellumaan ja vakaa markka oli kärsinyt haaksirikon, monet ja minäkin pidimme tätä täydellisenä tappiona. Mutta Koivisto lausui tai kirjoitti tuolloin jossakin, että se vakaan markan puolustaminen ja pieni kärsimyskin jota olimme tätä yrittäessämme kokeneet, ei ollut arvotonta vaan loisi tulevaisuudessa myös pientä uskottavuuspääomaa. Kirjassaan ”Kaksi kautta” (s. 366) Koivisto ilmaisee tämän näin: ”Nyt on vähän verta vuodatettu, on kamppailtu, on nostettu korot erittäin korkealle”. Minulla on muistikuva siitä, että Koivisto olisi tätä ajatusta kehitellyt muutamassa muussakin lausunnossa. En muista tarkkaa sitaattia, mutta Koiviston ajatus oli, että, vaikka markka romahtikin, se, että oli vähän sitä koetettu puolustaa, vaikka taloudellisin menetyksinkin, oli tulevaisuuden kannalta arvokasta koska se loisi pientä uskottavuuspääomaa vastaisen varalle.

En tuolloin antanut tuolle ajatukselle kovin paljon arvoa, mutta jälkikäteen voi sanoa Koiviston olleen ajattelussaan intuitiviisesti samoilla jäljillä kuin samanaikainen taloustieteen huipputeoria. Samoihin aikoihin tai vain vähän aikaisemmin kehiteltiin monien talousteoreetikkojen työpöydillä (Finn Kydland, Edward Prescott, Robert Barro ja Robert Gordon ja moni muu) uusia teorioita siitä, miten hintavakauden edellyttämää uskottavuuspääomaa luodaan — joko institutionaalisin muutoksin mutta myös luomalla pikku hiljaa vakaan hintatason ”mainetta”. Ja juuri tällaiset taloudelliset ”kärsimykset” työttömyyden muodossa ovat kokemusten valossa yksi maineenmuodostuksen keino. Näinhän ajatelleen edelleenkin: jos inflaatio-odotukset ovat ryöstäytyneet liian korkeiksi, niitä on vaikeaa taltuttaa ilman että väliaikaisesti hyväksytään korkeampi työttömyys (viime vuosien ongelma on tosin ollut päinvastainen).

Olen siis jälkikäteen ajatellut, että Koivisto oli keskuspankkimiehen intuitiolla samoilla jäljillä kuin tuon ajan huipputeoria. Nykypäivän kansantaloustieteen opiskelijoille pitää tässäkin muistuttaa, miten uutta vielä tuohon aikaan oli odotusten ja maineenmuodostuksen korostaminen. Talouspolitiikan perusmallit olivat vielä pitkälti kiinni staattisissa kerroinmalleissa.

Koivisto ja hovikumarrukset

Toinen muistikuva lausunnosta, joka sai minut ihailemaan Koivistoa, liittyi hänen valtiovierailuunsa Yhdistyneiden Kuningaskuntien hovissa, kuningatar Elisabethin II:n luona. Hän ilmeisesti kätteli kuningatarta. Jompikumpi iltapäivälehti kirjoitti näkyvästi lööpissä tai etusivulla: ”mihin jäivät Koivistoilta hovikumarrus ja hoviniiaus?”. Koivisto vastasi hienosti haastattelussa osapuilleen seuraavasti: Minä ja puolisoni olemme itsenäisen valtion edustajia emmekä Englannin kuningashuoneen alamaisia. Ajatus, että meidän pitäisi jotenkin pokkuroida tietyllä tavalla Englannin hovissa, on loukkaava ja vastenmielinen.

En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta muistan tuolloin ajatelleeni, että vastaus oli tosi hieno.

Parlamentarismi ja talouspolitiikka

Lopuksi kommentti asiasta, johon varmaan vielä palataan monta kertaa. Koivistoa on syystä ylistettu siitä, että hän vei Suomen parlamentarismin suuntaan, poispäin presidenttivallasta. Pidin ja pidän tätä suuntaa oikeana. Toisaalta on ilmeistä, että parlamentaarinen päätöksenteko, yhdessä epävakaiden hallituskoalitioidemme ja etujärjestövallan kanssa, ei ole taannut riittävän kaukokatseista talouspolitiikkaa. Tämä on mediatietojen mukaan saanut mm. Björn Wahlroosin epäilemään, mentiinkö perustuslain uudistamisessa liian pitkälle.

En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut siitä, että presidenttivaltaisessa järjestelmässä olisi tehty parempia talouspoliittisia päätöksiä. Presidenttivaltainen Ranska on myös fataalisti jäljessä taloutensa uudistamisessa. Suomen vaikeuksissa on ennen kaikkea kysymys etujärjestövallasta ja liian heikosta valtiovallasta. En ole vakuuttunut siitä, että vahva presidentti olisi tässä suhteessa ollut parempi. Presidentiksikin voidaan valita lyhytaikaista poliittista suosiota tavoitteleva henkilö. Naapurimaa Ruotsi on kyennyt harjoittamaan joka suhteessa parempaa talouspolitiikkaa, vaikka sieltä puuttuu kokonaan vakavasti otettava presidentiaalinen valtionpäämies. Sen sijaan siellä on vahva meritokraattinen virkamiestraditio ja vahva hallitusvalta, joka ei kysy lupaa etujärjestöiltä.

Mutta kieltämättä, meidän on vielä nähtävä hallitus, joka uskaltaa tehdä riittävän itsenäisiä ja kaukokatseisia talouspoliittisia ratkaisuja, järjestöjäkin uhmaten. The jury is still out. Mauno Koiviston perintöä kunnioitamme parhaiten tarttumalla rohkeasti tämän hetken uudistustarpeisiin, tabuja pelkäämättä.

Suomelle valittiin muutama kuukausi sitten kansallisruoka. Lopullisen valinnan teki asiantuntijaraati, mutta ehdokkaita saivat ehdottaa kansalaiset. Ehdotukset olivat perinnehengessä Karjalan paistia ja hernekeittoa ja sen tapaisia. Ruisleipä voitti.

Hupaisa kontrasti oli samoihin aikoihin julkistettu ruokapalvelu Foodoran suosituimpien annosten lista. Kärjessä komeili sellaisia perinneruokia kuin Halloumi Pita, bataattiranskalaiset, Butter Chicken ja Chicken Korma.

Toki perinneruokia syödään oikeasti, mutta ruokapalvelun lista kertoo luotettavasti siitä mitä raha puhuu ja mitä oikeasti halutaan.

Kun haetaan suomalaisten romanttisia ideaaleja, ajatukset kiertävät menneisyyteen ja maaseudulle. Vaalikoneet kertovat toiveesta pitää “koko maa asuttuna”. Kyselyjen mukaan moni suomalainen asuisi mieluusti omassa mökissä ja maaseutukylässä, kaukana epäilyttävistä suurkaupungeista. Eduskunnan puheita hallitsee maalaisromantiikka ja huoli hassuilla kielikuvilla luonnehdittujen maalaismökkien mummojen oloista.

Nykyajan taloudellinen todellisuus kertoo ihan muusta, kansainvälisyydestä ja kaupungeista. Kaupungit kasvavat, ja onneksi niin. Talouskasvu on tällä hetkellä kaupunkien kasvua, niihin syntyvät uudet työtilaisuudet ja niissä tuottavuus nousee. Alueellinen keskittyminen ja kaupunkien kasvu on parasta mitä Suomelle voi tapahtua. Jotkut keskustelevat siitä, voiko kaupungistumisen pysäyttää. Olisi parempi keskustella siitä, miten kaupungistumista edistetään.

Kiinteistöjen ja asuntojen hinnat ja muuttoliike puhuvat omaa rehellistä kieltään siitä, mitä suomalaiset haluavat. Asuntojen hinnat nousevat kaupungeissa, koska ihmiset haluavat muuttaa kaupunkeihin. Muuttotappioalueiden asunnot ja kiinteistöt menettävät arvonsa. Niistä ei paljoa makseta, eikä lainaa heru peruskorjaukseen. Kuulin hiljan kiinteistökaupasta, jonka kauppahinta vastasi suunnilleen vuotuista kiinteistöveroa. Rahoitusmarkkinoilla myydään vanhuudenturvaksi käänteisiä asuntolainoja, mutta vain kasvavien alueiden asunnot kelpaavat näihin liiketoimiin. Rahoitusmarkkinat siirtävät rehelliseen tapaansa tulevaisuutta koskevat odotukset tämän päivän hintoihin.

Suomi on tähän mennessä koettanut jarruttaa kaupungistumista. Jarrutuksesta maksetaan nyt hintaa, ja eniten maksavat ne joiden omaisuus menettää arvonsa.

Monet kaupungit, kunnat ja maakunnat suunnittelevat kehitystään kasvun ja työllisyyden kasvun varaan. Kukaan ei suunnittele supistuvansa. Mutta työikäinen väestömme pienenee eikä työllisyys tule parhaassakaan tapauksessa kasvamaan kuin nimeksi.

Niinpä, jos työllisyys missään kasvaa, sen on vähennyttävä muualla. Tätä aritmetiikan lakia ei mikään poliittinen tahto voi murtaa. Osa Suomesta kuihtuu jos missään mikään kasvaa.

Tähän suhtaudutaan häveliäästi. Mikään poliittinen puolue ei oikein uskalla katsoa totuutta silmiin ja kertoa sitä äänestäjille.

Asiantuntijoiden ennusteissa alueellinen rakennemuutos jatkuu reippaana. Työllisyys kasvaa lähinnä muutamassa suuressa kaupungissa ja niiden lähiympäristössä - esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Jyväskylässä ja Oulussa. Pohjanmaa, Kuopio ja Turku sinnittelevät.

Kaupungistuminen on oikeasti Suomen toivo, ja talouskasvun ainoa mahdollisuus. Iloitkaamme siitä, mutta unohtamatta, että osassa Suomea tätä iloa ei jaeta.