Coolin anatomia

Oletko cool vai etkö ole? Sitä on niin vaikea tietää, kun cool on niin helposti haihtuvaa. Cool on kuin uusi vaate, jonka ostit viikko sitten. Katso sitä tarkkaan. Onko se rätti vielä uusi? Aika epäselvää. Ehkä se on sinun mielestäsi uusi, mutta näyttääkö se uudelta muiden silmissä? Walter de Camp selvittää meille, mistä cool tuli ja mitä muuta se on kuin aikamme tavoitelluin asenne.

Cool oli alkujaan sorrettujen afroamerikkalaisten miesten juttu. Cool-asenne syntyi viime vuosisadan alussa rotusortoa harjoittavassa Amerikassa. Musta mies ei voinut puolustautua, jos valkoinen mies raiskasi hänen vaimonsa, äitinsä tai tyttärensä. Jos hän peräsi oikeuksiaan, hänet saatettiin tappaa. Valkoiset miehet saivat vapaasti pilkata mustaa miestä, sylkeä hänen päälleen, hakata häntä ja häväistä hänen naisensa, eikä musta mies voinut tehdä mitään muuta kuin olla hiljaa, ja ottaa coolisti.

Cool oli kuitenkin paljon enemmän kuin vain hiljaa olemista. Cool oli afroamerikkalaisten sisältä kumpuava juttu. Mustat tiesivät sen itsestään ja toisistaan. Se oli ylemmyydentunnetta ja ironiaa. Se oli ainut asia, jota valkoiset eivät voineet heiltä viedä.

Ensimmäinen maininta cool-sanan käytöstä on Floridasta vuodelta 1935. Kerrotaan että erään afroamerikkalaisen naisen juhlissa oli keikarimainen musta mies tärkätyssä sinisessä paidassa ja keltaisissa housuissa, joissa oli stylet mustat raidat lahkeiden sivussa. Kun häneltä kysäistiin onko hänellä kitaraa messissä, hän vastasi: “Man, you know Ah don´t go nowhere unless Ah take my box wid me. And what makes it cool, Ah don´t go nowhere, unless I play it.”

Vuonna 1938 Cotton Club

Orchestran johtaja, hillitön Cab Calloway, julkaisi slangisanakirjan Cab Calloway´s Cat-ologue: A Hepster´s Dictionary. Se oli ensimmäinen New Yorkin Harlemin mustien muusikoiden sanakirja. Siinä oli 200 keskeistä sanaa. Hip oli fiksu ja filmaattinen, asioista jyvällä oleva jätkä. Unhip oli square eli palikka. Sanastosta löytyi groovy ja diggaaminen. “I´ll plant you now, and dig you later.” Ja pilvenpolttaja oli viper. Nykyisinhän Johhny Depp omistaa Losin Viper Room -ravintolan.

Cool-sanaa siinä ei ollut. Sitä ei myöskään vielä ollut vuonna 1944 ilmestyneessä, New York Cityn tuon ajan johtavan afroamerikkalaisen sanomalehden The Amsterdam Newsin päätoimittajan Dan Burleyn kokoamassa 2 000 sanan “Negro-American lexiconissa” Dan Burley´s Original Handbook of Harlem Jive.

Tenorisaksofonisti Lester Youngin väitetään ensimmäisenä käyttäneen cool-sanaa New Yorkin jazzpiireissä. “Jos joku puhuu jotain muuta, hän kusettaa”, sanoo Youngin elämäkerran kirjoittaja Douglas H. Daniels.

Trumpetisti Miles Davis on kuitenkin se jazzmuusikko, joka erityisesti liitetään coolin syntyyn. Elettiin vuosia 1949–50 ja 21-vuotias Miles treenasi 37-vuotiaan valkoisen big band -miehen Gil Evansin kanssa tämän ikkunattomassa kellarihuoneessa kiinalaisen ravintolan takana Fifty-fifth Streetillä. Silloin syntyneitä ja sinkkuina ilmestyneitä kappaleita julkaistiin 1957 Birth of Cool -levyllä. En halua ärsyttää jazzdiggareita luonnehtimalla sitä musiikkia sen kummemmin. Se oli bebop-tyylistä, mutta toisaalta “hidasta ja outoa”, kuten orkesterinjohtaja Count Basie sanoi. Basien mielestä “hyvää, todella hyvää”. Minulla on se levy ja se soi parhaillaan. Se käy hieman valkoisten hermojeni päälle. En voi oikein käsittää, mikä kumous siihen liittyi. Mutta on kiva tietää, että ne hetket New Yorkin mustissa jazzluolissa olivat merkittäviä siinä kehityksessä, jonka seurauksena me menemme nyt ostamaan itsellemme coolin i-podin tai coolit farkut.

Cool oli virallisesti syntynyt. Mutta mitä cool oli?

New Yorkin jazzpiireissä cool oli paitsi suojautumiskeino rotuvihollisia vastaan myös sitä, että ei haluttu sotkeutua mihinkään skeidaan, oltiin naurettavien juttujen yläpuolella, ei kiinnostanut. Epäcoolit palikat ponnistelevat vaikuttaakseen naurettavilta. Se on heidän ongelmansa. Pahinta olisi, jos cool häiskä haksahtaisi osallistumaan johonkin typeryyteen, jos hän menettäisi coolinsa. Sellaista ei voinut tapahtua Miles Davisille. Miles käänsi selkänsä yleisölle ryhtyessään soittamaan torveaan. Milesilla oli aurinkolasit ja räätälin tekemä puku, josta sanottiin, että se oli clean as a motherfucker.

Pukeutuminen oli jo tässä vaiheessa hyvin tärkeä osa coolia persoonaa. Se oli ulkoinen merkki siitä, että ihminen on cool. Palikat eivät osaa lukea niitä viestejä, nähdä sitä että jokin vaate oli cool, mutta se on heidän päänsärkynsä. Toiset coolit tyypit kyllä ymmärtävät, että pukuni on clean, siisti.

Coolille oli oleellista, ettei sitä tarvinnut todistella, ei ainakaan palikoille. Cool oli sisäsyntyistä erinomaisuuttasi. Olit jo vauvana erinomainen, cool vauva. Sen jälkeen ei ole koskaan tarvinnut tehdä mitään muuta kuin jatkaa olemista sellaisena kuin olet, coolina. Siksi voit ottaa rennosti. Sinun ei tarvitse hikoilla missään kaupallisessa tehosekoittimessa.

Jo 40-luvun lopulla oli monia valkoisia, jotka ihailivat mustien jazzmuusikoiden ja heidän läheistensä coolia. Oli coolia mennä New Yorkiin ja hakeutua savuisiin jazzluoliin kuuntelemaan kiihkeää musiikkia. Siellä seilatessaan tuli miettineeksi, voisiko itsekin olla yhtä cool, vaikka ei ollutkaan musta. Se edellyttäisi pesäeroa vallitsevaan amerikkalaiseen elämäntapaan ilman että kuitenkaan ryhtyisi kantamaan mielenosoitusjulisteita. Piti tuntea itsensä vieraantuneeksi, oli irrottauduttava arkipäivän rutiineista, tunnettava suunnatonta ylenkatsetta palikoita kohtaan ja osoitettava coolisti kaikenkattavaa välinpitämättömyyttä lähes tulkoon kaikkea normaalia kohtaan. Oli suoritettava drop out marginaaliin, jossa oli muita cooleja drop outeja. Siellä oli sitten pyrittävä olemaan kaikkein coolein drop out.

Näitä henkilöitä alettiin pian kutsua beatnikeiksi, puhuttiin beat-sukupolvesta. Heistä tunnetuimpia olivat kirjailijat Jack Kerouac, William S. Burroughs ja Allen Ginsberg. Kerouac kirjoitti Matkalla-romaaninsa kolmessa viikossa keväällä 1949, mutta se julkaistiin vasta syksyllä 1957. Ei tarvitse olla sosiaalitäti todetakseen, että näiden tyyppien henkilökohtainen elämä ilman työpaikkoja erilaisissa huumekämpissä oli äärimmäisen kuluttavaa. He kirjoittivat kuitenkin kamaa, joka 50-luvun lopulla innosti valtavat määrät muita valkoisia kääntymään amerikkalaisia arvoja vastaan ja tavoittelemaan coolia elämäntapaa.

Kirjailija Norman Mailer kirjoitti 50-luvun lopulla The White Negro -nimisen esseen siitä, miten valkoiset voisivat olla yhtä cooleja kuin mustat. (Anteeksi tuo neekeri-sana: tuskin Mailer käyttäisi sitä tänä päivänä.) “On oleellista digata tosi paljon, sillä ellei diggaa, kadottaa ylemmyytensä palikoihin nähden, ja silloin on vähemmän todennäköisesti cool.” Sinä diggaat jotakin, jota palikka ei ymmärrä digata. Se on kaikkeen cooliin liittyvä yksinkertainen ja nerokas jippo. Periaatteessa voi ilmoittaa diggaavansa melkein mitä tahansa, paitsi jotakin, joka on juuri menossa pois muodista. Jos tarpeeksi suurella itsevarmuudella ja ylimielisyydellä väittää diggaavansa enemmän Kalliota kuin Eiraa, tai päinvastoin, voi saada toisen horjahtamaan radaltaan. Mitään perusteluja ei tarvitse esittää, koska Kallion paremmuus Eiraan nähden, tai päinvastoin, on niin päivänselvä, että vain palikka ei käsitä sitä, eikä palikalle kannata selittää mitään.

Jo 50-luvun alkupuolella elokuvateollisuus ja vastasyntynyt televisio alkoivat saada vihiä coolista. Vuonna 1954 cool ilmestyi undergroundista julkisuuteen kahdessa teinielokuvassa The Wild One ja Rebel Without a Cause. Edellisessä oli pääosassa nuori Marlon Brando, jälkimmäisessä legendaarinen, nuorena kuollut James Dean. Lisäksi oli koulumaailmaan sijoittuva elokuva Blackboard Jungle, jossa kuultiin mm. Bill Haley and the Cometsien kappale Rock Around the Clock. Näillä filmeillä oli suuri merkitys sen suhteen, millaisia mielikuvia laajemmille nuorisojoukoille syntyi coolista.

Niissä oli aika autenttista, tosin keskiluokkaista cool-poseerausta, ja Marlon Brandon puhetyyli oli siinä mielessä coolia, että katsojat saivat siitä vaivoin selvää. Viihdeteollisuus ei kuitenkin markkinoinut amerikkalaisille nuorille ideaa täydellisestä drop outista, mikä oli ollut alkuperäisen valkoisen coolin lähtökohta. Viihdeteollisuus toi julkisuuteen nuorison kapinointia, minkä oletettiin olevan vain elämän välivaihe. Kapinoidaan ja sitten aikuistutaan. Se on vähän samaa kuin jos mustat muuttuisivat jossain iässä valkoisiksi.

Jack Kerouac yritti vielä maaliskuussa 1958 julkaistussa artikkelissaan The Philosophy of the Beat Generation selittää, että tämä ei ollut sitä mitä hän oli tarkoittanut. Siinä vaiheessa kukaan ei enää kuunnellut hänen jupinoitaan. Cool oli muuttumassa kulutushyödykkeeksi. Kutsukaa mainosmiehet palaveriin!

Nuorison vastakulttuurin ja kapinoinnin keskeisiä ideoita 60-luvulla oli kulutusyhteiskunnan – muovimaailman ja muovijengin – vastustaminen ja ylenkatsominen. Kaikkein epäcooleinta oli asua kivassa omakotitalossa lähiössä ja kiillottaa sen pihalla autoa. Näin ollen ajatus mainosmiehistä coolin avantgardena oli erittäin epäuskottava.

Kuusikymmentälukuun ajoittuu kuitenkin mainosmaailman läpikotainen mullistuminen. Mainostoimistot halusivat yhtäkkiä ajatella nuoresti. Miesten puvut ja niihin kuuluvat yksiväriset paidat ja kravatit sekä naisten jakkupuvut heitettiin nurkkaan. Pitkätukkaisiksi muuttuneet copywriterit ja AD:t alkoivat digata rockia ja pössyttää pilveä. Mainostoimistojen asiakkaita kierrätettiin toimistojen tiloissa ja näytettiin, että mainosten suunnittelijat olivat pukeutunut leveälahkeisiin housuihin ja läpikuultaviin kukkapaitoihin ja minihameisiin. Mainostoimistossa saattoi tuoksahtaa suitsukkeelle. Ollaan in. Tajutaan missä mennään. Mainostoimiston johtaja saattoi jopa kannustaa toimiston työntekijöitä nappaamaan parit LSD-tripit, jotta “tajunta laajenisi” ja mainokset olisivat luovempia. Manhattanin sisäpiirien näkökulmasta katsoen mainosten tekijöistä oli tullut rahamaailman cooleimpia tyyppejä. Nämä gurut ymmärsivät, että tv-mainoksissa oli lakattava puhumasta suoraan kameraan ja käytettävä vetävää musiikkia ja lehtimainoksiin oli laitettava sateenkaarivärejä ja psykedeelisiä kuvioita ja tekstityyppejä.

Ideana oli saada tavarat vaikuttamaan cooleilta. Varmaan siinä toisinaan onnistuttiinkin, tosin monet kampanjat olivat aika kökköjä. Automerkki Oldsmobilea kutsuttiin Youngmobileksi ja ginimainos kehotti “järkkäämään martini-skenen”.

Yleisesti ottaen amerikkalaiset mainosten tekijät eivät kuitenkaan olleet avuttomia perässähiihtäjiä. Mainosmaailma alkoi muuttua jo 60-luvun alussa ennen kuin nuorison liikehdintä oli päässyt edes käyntiin. Mainokset alkoivat korostaa ihmisen yksilöllisyyttä ja oikeutta valita oma tie ja kapinoida vallitsevia arvoja vastaan. Edellisellä vuosikymmenellä kaikkia oli kehotettu olemaan samanlaisia, palikoita. Nyt opetettiin hylkäämään sovinnainen ajattelu. Pepsi kampanjoi kilpailijaansa Coca-Colaa vastaan Pepsi Generation -mainoskampanjoilla. Siinä missä Coca-Colan mainokset olivat vanhanaikaisia, Pepsillä oli rockmusaa ja vauhtia jo 60-luvun alussa. Myöhemmin 80- ja 90-luvulla Pepsin kampanjoissa on ollut mukana Madonna ja Michael Jackson.

Mainonta on 60-luvun alusta asti jauhanut muutoksen ideaa. Siitä on kehittynyt valtava voima kapitalismin pitämisessä jatkuvassa liikkeessä. Samalla mainoksiin on tullut negatiivisia, ironisia, anarkistisia ja aidosti cooleja sävyjä. Volvo alkoi työntyä Amerikan markkinoille autojen vastaisilla mainoskampanjoilla. Niissä annettiin ymmärtää, että on epäcoolia ajaa amerikkalaisilla autoilla. Volvon kampanja huipentui tv-mainokseen, jossa mies ruhjoi päivätyökseen autoja autoromuttamolla. Sitten hän nousi Volvoon ja ajoi kotiin.

Kuitenkaan 60-lukua ei voi pitää vielä erityisen coolina vuosikymmenenä. Ei ole coolia laulella folklauluja ja asustella hippikommuuneissa. Kun cool 50-luvulla oli vain pienen beat- ja jazzjengin ymmärtämää herkkua, niin ei mikään voinut tehdä kaikista ihmistä yhtäkkiä cooleja. Erään käsityksen mukaan Bob Dylanin siirtyminen folkista sähkökitaraan ja erityisesti hänen kappaleensa Like a Rolling Stone oli tärkeä merkkipaalu matkalla coolimpaan maailmaan.

Pikkuhiljaa coolista tuli länsimaisen jengin perusasenne. Cool sopiikin loistavasti yksilökeskeiseen, egomaanikkojen yhteiskuntaan, jossa jokainen ajattelee olevansa maailman tärkein ihminen. No, hei, ainakin mun kannalta.

90-luvun puolivälistä alkaen cool on ollut kaiken kulutushyödykkeiden markkinoinnin lähtökohta. Kun 60-luvulla mainokset väittivät, että ostamalla jonkin tuotteen sinusta tulee cool, niin tänä päivänä sinun oletetaan jo olevan cool. Nykyisin mainokset lupaavat, että ostamalla jonkin tuotteen sinusta tulee entistä coolimpi.

Kun me kaikki nyt siis olemme khuuleja, Erkkiä lukuun ottamatta, meidän ei tarvitse enää pyöriä yhteiskunnan laidalla eikä kapinoida ollaksemme cooleja. Ei tarvitse olla messagea eikä ajaa mitään muuta kuin omaa asiaa. Voi olla hyvinkin streitti ja samalla cool. Toki on näppärää, jos kuuluu cooliin jengiin – vaikka Kallion ilmaisutaidon lukiolaisiin – jolla on oma slangi, slanguage, jota sivulliset eivät hallitse, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Voi vain matkustaa oikeaan paikkaan tai ostaa oikeat farkut tai, jos pokka pitää, ilmoittaa coolisti olevansa työväen presidentti.

Se on kaikkein coolein, joka osaa ostaa oikean tavaran tai palvelun nanosekuntia ennen sen tuloa yleiseen tietoon. Pakko todeta: coolius vaatii jatkuvaa skarppaamista. Tai sitten on oltava synnynnäisesti ylimielinen, kuten Taideteollisen opiskelijat. Ei oo vaikeeta, hei, mä olin Kättärin coolein vauva.

Viileyden historia

• 1850-luku Dandyt kuljeskelevat Pariisin bulevardeilla.
• 1920-luku Homoseksuaalit kohtaavat Berliinin mieslukaaleissa.
• 1930-luku Puuvillanpoimijat laulavat syvässä etelässä.
• 1940-luku Torvet soivat Harlemin jazzklubeilla.
• 1950-luku Jenkkikaarat kuljettavat beatnikkejä Amerikan halki ja boheemit väittelevät Seinen vasemmalla rannalla.
• 1960-luku Kahvia kulutetaan Greenwich Villagessa, ideat sinkoilevat Manhattanin mainostoimistoissa ja opiskelijat radikalisoituvat Sorbonnen yliopistossa.
• 1970-luku Pallo pyörii New Yorkin discoissa ja kuukaudet vierivät Goan nakurannoilla.
• 1980-luku Tyyli on kaikki kaikessa Lontoon klubeissa ja osakkeiden arvo vaihtelee Wall Streetilla.
• 1990-luku Love Parade valtaa Berliinin ja heroin chic mallikuvaamot.
• 2000-luku Viedäänkö cool Kiinaan?

Ikonit nyt

• Seurapiirit: Paris Hilton
• Urheilu: Ronnie O´Sullivan
• Elokuvaohjaajat: Quentin Tarantino
• Elokuvanäyttelijät:Viggo Mortensen, Jessica Alba, Johnny Depp
• Rocktähdet: Ville Valo
• Mallit: Gemma Ward, Kate Moss
• SM-sarja: Ilkka Kanerva (naistenmetsästäjä)

Oletko Sinä Cool? (edes vähän)

1. Ollakseen cool on tärkeintä hoitaa kuntoon
   a) releet
   b) pokka
   c) kaveripiiri
2. (vain naisille) Lähdet radalle todella naiseksi tälläytyneenä. Onko cooleinta, jos
   a) miehet tulevat avautumaan sinulle
   b) hyvännäköiset miehet alkavat pörrätä ympärilläsi
   c) yksikään mies ei uskalla lähestyä sinua
2. (vain miehille) Teet iltapäivällä sisäänastumisen kaupungin suosituimpaan street bariin. Cooleinta on, jos sinulla on kainalossa
   a) hehkeä donna
   b) The Ayurvedic Cookbook
   c) trimmattu puudeli
3. Coolein kirjahankinta on
   a) kuuluisan kirjailijan sihteerin muistelmat
   b) kuuluisan kirjailijan syyshitti
   c) sata vuotta sitten unohdetun kirjailijan suomentamaton ihmeopus
4. Talvikuukaudet on cooleinta viettää
   a) New Yorkissa
   b) Rio de Janeirossa
   c) Kalkutassa
5. Onko kaupungin hienoimmassa ruokaravintolassa cooleinta tilata
   a) tosi hyvä vaikkakin kallis pääruoka
   b) vain keitto
   c) kolme paistettua kananmunaa ja puolikas patonkia
6. Onko yhden yön pysäkillä cooleinta.
   a) olla loukkaamatta sitä toista elämän kiertotähteä
   b) kertoa hänelle hyviä juttuja
   c) osoittaa hänelle miten hyvä olet sängyssä

Pistetys

1. a) 2 b) 3 c) 0
2. a) 3 b) 0 c) 2
3. a) 0 b) 2 c) 3
4. a) 3 b) 0 c) 2
5. a) 2 b) 3 c) 0
6. a) 3 b) 2 c) 0

Tulokset

• 18 pistettä: Olet kaupungin coolein lintu.
• 10–17 pistettä: Aika cool ottaen huomioon, että käytät vain 3/4 valveillaoloajastasi asenteesi hiomiseen.
• 2–9 pistettä: Cool ei ole sinun kainalosauvasi.
• 0 pistettä: Taisi olla kivaa käydä pystyttämässä pelloille niitä Matti Vanhasen vaalihuiskuja.