Viime lauantaina kolme nuorta Oikeutta eläimille -järjestön jäsentä kahlitsi itsensä Marimekon myymälään Kämp Galleriassa. Grünstein-kauppa on vieläkin aktiiviteinien hampaankolossa. Paakkanen on päätetty pistää polvilleen.
Siihenhän Kirsti ei nikottelematta suostu. Nyt häntä kismittää. Nyt on tunnelma pilalla. Ja paha mieli. ‘’Minulta vei kymmenen vuotta saada Marimekko kukoistamaan. Miksi minua nyt hätistellään yritykseni johdossa’’, hän marttyroi Hesarissa.
Tässäkö kiitos kaunis Kirstin pyytettömästä raadannasta? Tässäkö kiitos Marimekon pelastamisesta vääjättömältä konkurssilta? Ei ihme, että kiukuttaa. Ei ihme, että jalkaa poljetuttaa. Pitäisiköhän silti pysähtyä hetkeksi miettimään?
Pitäisiköhän Paakkasen pysähtyä hetkeksi miettimään omia keväisiä puheitaan Grünstein-missionsa virheellisyydestä ja eläintensuojeluhenkisyydestään? Omaa suhdettaan ja Marimekon suhdetta julkisuuteen ja sen jälkeen valittaa, että aktivistit hakevat Marimekolla julkisuutta.
Pitäisiköhän Paakkasen pysähtyä hetkeksi miettimään Marimekon syvintä olemusta suomalaisten mielissä? Marimekon vaihtoehtoista lähestymistapaa pukeutumiseen ja sisustamiseen ennen kuin termiä vaihtoehtoisuus oli vielä edes lanseerattu ja itkeä sen jälkeen silmätikuksi joutumista.
Pitäisiköhän Paakkasen pysähtyä hetkeksi miettimään Marimekkoa suomalaisten nuorten ja vanhojen radikaalien hovihankkijana sukupuoleen katsomatta? Jokapoikapaitaa, risupartaa ja banderollia vanhoissa ja uusissa uutiskuvissa ja ihmetellä sitten, miksi teinit ovat nyt niin kovin tuohduksissaan.
Pitäisi. Ja pitäisi miettiä tarkkaan. Mutta tuohan on täysin joutavaa. Paakkaselle kyllä on jo selvinnyt, mistä kana kusee.
‘’Kun se oli juutalaisten omistama, kukaan ei uskaltanut arvostella. Muuten olisi syytetty rasismista. Nyt kun juntti-Paakkanen omistaa sen, aktivistit saavat helposti julkisuutta’’, Paakkanen vuodattaa Hesarissa.