Helsinki Graffiti All Night Long

Helsingissä on 250 000 tagia ja 5000 suurempaa graffitia. Niiden yhteispinta-ala on 85 000 neliömetriä. Niiden puhdistamiseen käytetään vuositasolla 30-50 miljoonaa markkaa. Vuosittain rötöksistään jää kiinni 150 töhrijää ja seinien luvaton maalailu tutkitaan vahingontekona. Törkeästä vahingonteosta rangaistusmaksimi on neljä vuotta vankeutta. Yleensä tuloksena on sakkoja ja vahingonkorvauksia, joskus kymmeniätuhansia markkoja.

Tunteet aiheen ympärillä ovat kuohuneet kuumana ja otteet koventuneet. Eiraa töhrinyt nuori mies sai kolttosistaan kolme kuukautta ehdotonta vankeutta, kun oikeus totesi, ettei kierrettä saada enää millään muulla katkaistua. Graffitien siivouspalveluita myyvän yrityksen nettisivuilla seinien töhriminen rinnastetaan sumeilematta Martti ja Elise Heinon murhaan.

Tänäkin vuonna kymmenen miljoonaa markkaa kaupungin rahaa puhdistusoperaatioihin käyttävän Stop töhryille -projektin tiedotusmateriaaleissa graffitien julistetaan johtavan vakavampaan rikollisuuteen.

Viranomaiset ovat keskittyneet hävittämään seinämaalauksia sellaisella vimmalla, että kaikki tilaustöinä tehdyt laillisetkin graffitit ovat saaneet lähteä. Kuvaavaa on, että Kulosaaren meluaidan maalaaminen valkoiseksi maksoi enemmän kuin aikoinaan sen kirjailu riemunkirjavilla kuvioilla. Jopa graffiteista ääneen puhuminen on yritetty julistaa sopimattomaksi. Kun Helsingin Sanomat julkaisi kiittävän arvostelun Anne Isomursun Helsinki Graffiti -teoksesta jo pelkästään se laukaisi raivokkaan vastalauseiden ryöpyn, joissa paheksuttiin sitä, että moista vandalismia verrataan perinteisempään kansantaiteeseen. Graffitien seksikkyyttä on tiedotusvälineissä yritetty vähentää väittämällä töhrijöitä syrjäytyneiksi ja mahdollisesti aseistautuneiksi yksinhuoltajaperheiden kasvateiksi.

On ilmiselvää, että graffitit ovat laitonta ja tuomittavaa toimintaa. Eri asia on, pitäisikö kaupunkimiljöön todella olla pelkkiä hygienisiä betonipintoja, joista merkit nuorison olemassaolosta on siivottu näkymättömiin. Eikä ole kiinnostavaa, että joku pilaa päivänsä nähtyään porraspielessään kolmikirjaimisen tussipiirrustuksen. Kiinnostavaa on, miksi seinämaalauksia on niin tavattoman vaikea sietää.

Seinämaalaukset ovat avoimen anarkistista itseilmaisua. Niihin ei ole pyydetty lupaa, niitä ei kukaan ohjaa eikä kontrolloi. Ne eivät kunnioita perinteisen maisemamaalauksen estetiikkaa.

Graffiteilla ei ole sanomaa. Niiden merkitystä ei voi purkaa yksiselitteiseksi ja kumottavissa olevaksi sloganiksi. Monelle on täysin sietämätöntä ajatella, että missään laittomassa voisi olla mitään arvokasta tai säilyttämisen arvoista.

Samaan aikaan kun viranomaiset keskittyvät siivoamaan, ovat suomalaisetkin seinätaiteen tekijät organisoituneet ja kansainvälistyneet. Yhtä aikaan Helsingissä jää kiinni puolalaisia kiertäviä junamaalareita ja kotimaiset tölkinheiluttajat säntäävät Euroopan muihin pääkaupunkeihin jättämään puumerkkejään. Kuvat teoista leviävät Internetissä ja alan julkaisuissa ja rämäpäisimmät sotkijat koostavat yöllisistä retkistään videoita julkiseen levitykseen.

Sota graffiteja vastaan on jo hävitty. Ne kuuluvat ja tulevat aina kuulumaan kaupunkikuvaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ne eivät katoa pesemällä. Ainoa keino hävittää töhrytaide lopullisesti ihmisten näkyvistä on krimi-nalisoida niiden katsominen.

Se nyt on ihan selvää, ettei näillä ole taiteen kanssa mitään tekemistä”, linjaa Helsingin graffitipoliisiksikin joskus tituleerattu komisario Reijo Muuri käsityksensä seinämaalailusta.

”Joskus Kiasmassa järjestetään jotain taidetapahtumia, missä nämä täti-ihmiset tulevat höynäytetyksi, kun Saksassa etsintäkuulutetut roistot esiintyvät siellä hienoina taiteilijoina. Graffitit tehdään aina toisen omaisuuteen ja salaa. Kyllä oikea taiteilija on ylpeä teoksestaan ja seisoo tekemisiensä takana”, Muuri toteaa.

Muuri määrittelee graffitien tekijöiksi nuoret, joilla ei ole parempaa tekemistä. Sotkemisella yritetään päteä ja haetaan arvostusta kaveripiirissä. Pahimmat tekijät ovat 17-19 -vuotiaita, mutta vanhimmat kiinnijääneet ovat olleet nelikymppisiä. Writereilla on harvoin muuta rikollista taustaa ja vaikuttaa, että tuherruksia tehdään usein jopa selvin päin.

”Monet näistä pojista ovat ihan fiksuja kavereita, jotka ovat vaan jotenkin ajautuneet erilleen tästä valtavirrasta. No, on siellä seassa kyllä ihan typeriäkin tyyppejä.”

Muurin mukaan 90 prosenttia Helsingin töhryistä on 200 tapatöhrijän ydinjoukon tekemiä. Jos se saataisiin lopettamaan, häviäisivät töhryt seinistä käytännössä kokonaan.

Perinteisesti seinämaalarit ovat jättäneet yksityisautot ja omakotitalot rauhaan. Muuri myöntääkin, että niihin kohdistuvat vahingonteot ovat erittäin harvinaisia.

”Mutta se on keksittyä, että heillä olisi joku hyvä moraali. Kyllä sitä on töhritty arvotaloja, kirkkoja ja kaupungintalojakin. Ja nämä kaikki kulkuvälineethän ovat asia ihan erikseen.”

Ymmärrystä ei Muurilta löydy edes visuaalisesti näyttävimmille teoksille.

”Alakulttuuri on liian komea sana kuvaamaan tätä touhua. Siinä on sellainen kieroutunut narsistinen tyyli ja ihan tällaisen anarkistisen kulttuurin kaikki piirteet. Vastustetaan vaan koko yhteiskuntajärjestystä sen kummemmin perustelematta.”

”Tätä on niin vaikea käsittää, mitä tästä on kenellekään hyötyä. Varkailla ja muilla on sentään joku järki ja motiivi, mutta tästä ei kukaan hyödy yhtään mitään.”

Stop töhryille -projektissa aktiivisesti toimineen Muurin mukaan projekti on onnistunut ja joillakin alueilla töhryjen määrä on laskenut jopa 50 prosenttia.

”Nyt Helsinkiin tullaan katsomaan mallia, miten asiat pitäisi hoitaa. Vaikka eihän tämä ole maailmallakaan ole ollut enää aikoihin mikään muoti-ilmiö.”

Jengi alkaa kerääntyä haastatteluun vähitellen. Kymmenkunta siististi pukeutunutta 15-20-vuotiasta nuorta muodostavat Helsingin aktiivisimpien joukkoon kuuluvan graffiti-jengin eli crew’n. Syrjäytynyt-sana ei ainakaan ensimmäisenä tule mieleen poikia kuunnellessa. Yksi puhuu musiikkiopinnoistaan, yksi kalastus- ja eräretkistään. Rikkinäisissä ongelmaperheissä ei näitä vesoja ole kasvatettu. Pojat ovat voittopuolisesti keskiluokkaisten kulttuurikotien kasvatteja.

Kaikilla on takanaan jo useiden vuosien kokemus seinämaalailuista. Vernerin harrastus lähti perinteisemmästä maalausharrastuksesta ja Tukarin ensivedot olivat esipuberteettista protestia koulujärjestelmälle.

”Mä aloin bommaa heti kun opin kirjoittamaan. Se oli siinä viidennellä luokalla...” veistelee Vexiksi itsensä esittelevä poika ja jengi repeää nauruun.

Satunnaisena käynnistynyt mielenilmaus muuttui kuitenkin tavaksi ja johti vähitellen vihkiytymiseen alakulttuurin saloihin. Ja otti yliotteen.

Poikien liikkuessa kaupungilla maalausharrastus pyörii mielessä jatkuvasti. Rakennuksia katsellessa arvioidaan seinäpintaa, otetaan mittaa peukalolla ja kuvitellaan betoniin koristeita. Johonkin sopii riemunkirjava maalaus, johonkin väkivaltainen tagi. Vaikka töhryjä tehdäänkin pääasiallisesti itselle ja niiden estetiikkaan perehtyneelle avoimen elitistiselle harrastajapiirille, eivät pojat malta olla hekumoimatta oikeaan paikkaan ja osaavan tyylitajuisesti tehdyn seinämaalauksen vaikutuksella aivan tavalliseenkin kaduntallaajaan. Raakeimmat teokset vertautuvat writereiden mielessä ulosteiden ja sperman pyörittämiseen pesukoneessa Kiasman mummojen töllisteltävänä. Pysäyttävä shokkivaikutus on tärkeää, eikä aina harmonia tai luonteva kauneus. Oleellista teoksessa ei ole pelkkä maalaus, vaan miten se käyttää tilaa ja ympäristöä osa-naan.

“Aika moni sanoo, että graffitit on siistejä mutta tagit tyhmiä. Ne ei tajuu, että ne on ihan samat jantterit, jotka niitä väsää”, selittää salanimen Pete ottava poika.

Tagit eivät ole enää henkilökohtaisia nimikirjoituksia vaan yhtä merkkirimpsua voi kirjoittaa kollektiivisesti. Joskus tageja voi tehdä myös kavereille.

Crew’n repertuaariin kuuluva ETM-kirjainyhdistelmä tuli alunperin sanoista ”eat the meat” mutta sittemmin sen merkitykseksi on tarjottu myös mm. ”end the mullets” ja ”ei tarkoita mitään”.

Tulkinnoista viimeisin kuvaa osuvimmin crew’n merkillistä protestihenkeä. Itsetietoisen itseironisista vihanpurkauksista puuttuu 90-lukulainen maailmanparantaminen tai rehellinen sosiaalinen tiedostaminen. Kyyniset kommentit systeemin tai ihmiskunnan alennustilasta muuttuvat pääsääntöisesti vitseiksi ennen kuin virke pääsee edes loppuun. Todellinen viha kohdistuukin lähinnä keskiluokkaisuuteen tai pikemminkin keskinkertaisuuteen. Ohjelmoituun elämään, merkityksettömään liukuhihnatyöhön ja ihmisiin, jotka eivät voi sietää muita kuin itseään. Ja siksi jaksavat ylireagoida heidän seinätaiteiluunsa.

”En mä sinänsä voi syyttää näit urpoja, jos ne nielee jostain Ilta-Sanomista juttuja Janina Frostellin rinnoista ja tilaa tv-shopista jotain vitun aromipesiä. Jos niiden elämä on todella niin köyhää niin jostainhan se pitää kitistä.”

”Tää peruskarja käy töissä yhdeksästä viiteen, menee kotiin ja hakkaa vaimonsa ja saa kicksinsä siitä. Mä saan tästä. Tuntuu kornilta sanoo, mutta tää on parempaa kuin seksi, viina, huumeet ja naiset yhdessä. Ja tähän jää koko ajan enemmän koukkuun”, Pete analysoi.

Vexi kertoo joskus jopa yrittäneensä lopettaa, mutta harrastus on vetänyt magneetin lailla takaisin pariinsa. Polttava itseilmaisuntarve, vandalismin tuoma jäljittelemätön adrenaliinitrippi ja tekeleittensä näkeminen päivänvalossa ajavat hankkimaan maaleja yhä uudestaan ja uudestaan.

”Kun on ensin väsänny koko yön jotain vaunuu ratapihalla ja sitten väsyneenä vaeltanu toistakymmentä kilometriä kyttäämään, kun sieltä tulee se juna, jossa on sun piissit. Kyllä sitä tsiigaa muna pystyssä ja hyppii ja hurraa ja halaa kavereita. Se on varmaan yhtä hieno tunne kuin jos olis poliisi ja menis kotiin, kun on just ampunu jonkun”, analysoi Pete harrastuksensa huikeimpia elämysmatkoja miltei liikuttuneena.

Juuri junat ovatkin graffitistin unelmakohde. Pojat suhtautuvat paikallaan pysyviin seinäpintoihin kuin harjoituskankaisiin.

”Sanotaan, että tää on organisoitua toimintaa ja että me terrorisoidaan jotain tiettyjä junia. Paskan marjat mä maalaan mihin mä haluun. Ei ole mitään väliä mihin se juna kulkee. Kunhan se kulkee”, ärähtää Pete.

Ainakaan kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle ei jengi kuitenkaan ole aikeisssakaan pudota. Yksi haaveilee taideopettajan ammatista, toinen mainosgraafikon työstä, yksi väläyttää ammattivaihtoehdokseen City-lehden kuvaajan. Onpa jollain takana ammattiin tähtääviä musiikkiopintojakin. Graffitien väsäämisestä ei juuri kukaan haluaisi edes porvarillisen elämän paineessa luopua ja laittomien töhryjen tekeminen koetaan jopa harjoitteluksi tulevaa ammattia varten.

”Eihän me ikimaailmassa päästäis mihinkään kankaalle tekemään näin isoja duuneja. Ja tietysti joskus olisi siistiä duunata joku luvallinenkin piissi, jota voi tehdä ajan kanssa ja päivänvalossa”, pohtii Verner.

Kun kysyn, ovatko graffitit jonkinlainen seurustelun korvike, jengi hiljenee äkisti. Ainoastaan yksi tunnustaa kiusaantuneena seurustelevansa ja tuntuu olevan itsekin hieman epäileväinen suhteensa vakavuudesta.

”Älä kirjota tota, se ei näytä hyvältä lehdessä. Onhan se totta, että joku tyttöystävä saattaisi rauhottaa tätä meininkiä. Niitä ei vaan niin kiinnosta missään pusikoissa kökkiminen”, veistelee Vexi ja peittelee hämmennystään ujolla hymyllä.

Poikien lähin kaveripiiri tietää viikonloppujen laittomasta harrastuksesta. Vanhemmillekin useimmat ovat harrastuksestaan kertoneet. Reaktiot ovat olleet kaikkea muuta kuin ilahtuneita ja päällimmäisenä on ollut huoli jälkikasvun joutumisesta vakaviin ongelmiin.

”Kyllä sitä elää loppujen lopuks yhdenlaista kaksoiselämää. Kyllä me käydään koulussa ja töissä ja maksetaan veroja ihan niinkuin muutkin. Joka perjantai iskee vaan tää Mr. Hyde päälle. Ehkä mä olen vähän niinkuin tikku tän yhteiskunnan perseessä”, toteaa Pete.

”Mutta siviilit näkee elämästä vaan sen yhden puolen. Me nähdään myös tää toinen”, kuittaa Tukar.

Viikonloppu graffiti-porukassa alkaa raivokkaissa merkeissä. Playstationissa pauhaa Unreal Tournament ja pelivuorossa olevat kiroilevat kuin merimiehet. Stereoissa Ultra Bra koilottaa vapaaherran elämästä, olut roilottaa rivakasti kurkusta alas ja vesipiippu kiertää. Keskustelu kääntyy erilaisten hasisvälineistön keskinäiseen paremmuuteen.

”Tänään rähistään muuten sitten ihan urakalla. Saattaa olla aika kuumottavaa, ellei ole kännissä”, valistaa jengin junioriosastoon kuuluva Jarde.

Videoissa pyörähtää Cannibal – The Musical ja testosteronia leijuu ilmassa niin, että silmiä kirveltää.

“Aina väitetään, että me ollaan jotain väkivaltaisia huumeidenkäyttäjiä. Paskan marjat, mä en halua pahaa kenellekään. Mä olen oikeestaan pasifisti”, rähisee Pete. Kun huomautan, että näköhavaintojeni perusteella osa jengistä imailee parasta aikaa jazz-tupakkaa, seuraa hetkeksi hölmistynyt hiljaisuus.

”En mä kenellekään suosittele viinaa tai huumeita tai edes tupakkaa. Tää on ihan omaa tyhmyyttä.”

”Itse asiassa toi maalaaminen pitää jonkin verran erossa kaikista päänsekoittajista. Ei sitä ehdi sekoilemaan, kun on koko ajan väsäämässä. Nyt kun on pitänyt vähän paussia, niin on taas blossikin alkanut maistua”, lisää Vexi ja siirtää piippua eteenpäin.

Hetken pähkäilyn jälkeen jengi keksii kuitenkin kohteen, johon voisivat käyttää jopa fyysistä väkivaltaa. Kyseessä on erään vartiointipalvelun vetäjä, jonka väitetään piinaavan varsinkin nuorimpia graffiti-taiteilijoita varsin kovakouraisin ottein.

”Enitenhän me tehtäis niille hallaa, jos me lopetettais tää homma ja niiltä menis työ. Mutta ei siinäkään olis mitään järkeä”, analysoi Pete samalla kun hurluttaa olutta kurkustaan intensiteetillä, joka saisi Roskapankin kovimmatkin ammattilaiset ähkimään kateudesta.

Jengi alkaa silminnähden päihtyä ja läpänheitto muuttuu entistä levottomammaksi. Jutuissa vilahtelevat niin tulevat drum & bass -bileet kuin vireillä olevat skeittileffatkin. Kun lähdön aika lähestyy, musiikki vaihtuu raakalaismaisesti hakkaavaan jungleen, kommandopipoja sovitellaan päähän ja suuttimia maalitölkkeihin. Joku haluaisi jäädä lattialle röhnöttämään, mutta liikekannallepanokäsky on armoton.

”Sä voit henkisesti jäädä tänne, mutta sun ruumis lähtee kyllä mukaan.”

Heti ulko-ovella alkaa hillitön bommaus. Seiniin ilmestyy kirjainyhdistelmiä niin tusseilla kuin maaleillakin ja sekoan saman tien laskuissa kymmenhenkisen seurueen tuottaessa yhtäaikaisesti töhryä joka puolelle. Meno on anarkistisen avointa, vaikka toimittajan läsnäolo tuntuukin hieman häiritsevän meininkiä.

”Tää on jotenkin vähän kiusallista. Ihan kuin vanhemmt katselis, kun sä masturboit... Voi vittu että sitä voi ihminen olla kännissä!” örisee Pete ja raastaa kohdalle sattuvan linja-autopysäkin pleksilasiin kaljapullon pohjalla taginsa. Melu on korviaraastavaa.

Raitiovaunupysäkillä alkaa hahmottua, kuinka jumalattoman juovuksissa koko lössi oikeastaan on. Teineistä on kuoriutunut ympäristössään kauhua herättävä lauma kurittomia kakaroita. Jengin pitämä älämölö saa muut pysäkillä olevat luikkimaan syrjemmälle.

”Opetetaan näille tietämättömille vähän miten tää homma menee! Ei tällasta jengiä voi olla olemassakaan. Me vaan mennään kauheella lössillä ja pannaan kaikki paskaks”, hehkuttaa Jarde, kun jengi pakkautuu ensimmäiseen kohdalle osuvaan raitiovaunuun.

Kulkuneuvon takaosassa kohellus hieman tasaantuu. ”We can make him tall or we can make him not so tall”, koilottaa jengi uudestaan tai uudestaan Cannibal – The Musicalin Snowman-biisin kertosäettä mutta tunnelma on näennäisestä riehakkuudestaan huolimatta jännittyneen odottava.

”Kun tää kääntyy niin vedetään kaikki paskaksi,” kuuluu äänekäs ohjeistus ja lähietäisyydellä oleva muu kansanosa alkaa muistuttaa laumaa kilpikonnia yrittäessään kaivautua toppatakkiensa sisään.

H-hetken koittaessa koko lössi räjähtää määrätietoisen toimintaan. Tageja syntyy nopeammin kuin silmä ehtii taltioida ja äänekäs remuaminen vaihtuu hetkessä intensiiviseksi hiljaisuudeksi, jonka rikkoo ainoastaan tussien tasainen tuhina. Ilma täyttyy kynien ja maalien väkevän humalluttavasta kärystä. Ainoastaan yksi miesmatkustaja kääntyy katsomaan. Ilmekään ei värähdä miehen tuijottaessa tuhoamisaktia, jossa koko vaunun takaosa peittyy parissa minuutissa erilaisiin kirjainyhdistelmiin.

Raitiovaunu pysähtyy ja jengi pakkaa ulos juoksuaskelin. Ilmeisesti vilpittömän kauhistukseni huomaava pitkähulppea Joonas kysyy, hävettääkö minua. Myönnän, että melko lailla. Hetken tarpomisen jälkeen päädymme jälleen ratikkaan ja sama show toistuu. Tällä ketaa päädymme Hakaniemeen.

“Ei oikein lähtenyt liikkeelle sellasta raivoa, että aletaan maalaamaan kanssaihmisiä naamaan”, summaa Verner ja samassa koko jengi on kohdalle osuvan sähkökopin kimpussa, joka on hetkessä kirjailtu täyteen enemmän tai vähemmän tyyliteltyjä kirjainmerkintöjä.

Pysähdymme virastotalon taakse ja jengi alkaa suunnitella suuremman piissin tekemistä. Portaissa näyttäisi olevan hyvä paikka, mutta liikenne tiellä on vähän turhan vilkasta. Se ei kuitenkaan tahtia haittaa.

”Meitä on joka tapauksessa niin paljon, ettei kaikki jää kiinni”, kiteyttää Vexi logiikan riskialttiilta tuntuvalle paikanvalinnalle.

Kommandopipot sujahtavat päähän ja turpeat kirjaimet alkavat syntyä parityöskentelynä ja häkellyttävällä vauhdilla. Muu osa porukassa pitää vahtia kahta puolta työmaan, mutta vilkas elämä ympärillä saa toimittajan käsien sisäpinnan tihkumaan hikeä. Nurkan taakse juuttuu auto lumihankeen ja toisella puolella tuulipukuun sonnustautunut nainen hinkkaa tuulilasistaan jäätä epäilyttävän perusteellisesti. Lähietäisyydeltä ohi ajavista autoista tuijotetaan aktia aivan liian pitkään. Kun ohi lipuu lähes kävelyvauhtia mustasta Mersusta tihutyötä silmät raivosta mullistuneena tuijottava keski-ikäinen mies, alkavat kaikki vihdoin aavistella, että pian on aika vaihtaa maisemaa.

”Ei se vielä tajua soittaa poliiseja... eikä vielä... ehkä... nyt!”

Sekunnit matelevat piinaavan hitaasti ja seurakunta tuijottaa toimitusta hartaan hiljaisena. Piissiin roiskitaan vielä kiillettä, kun mutkan takaa tielle kaartaa taas auto.

”Se on poliisi, että jos lähdetäänkin vähän vauhdikkaammin”, kajauttaa Vexi verkkaisesti kuin ilmoitusasiana ja koko kuvataidekerho singahtaa vimmaiseen juoksuun.

Tukar vetää teokseen vielä viimeiset vedot mustan maijan ollessa jo miltei kohdalla, mutta säntää sitten muiden perään. Porukka hajoaa kolmeen osaan ja kuvaajan kanssa päädyn tarpomaan viimeisenä paikalta katoavan ryhmän matkassa umpihankeen. Sydän hakkaa kuin vitaministilla tanssilattialla, mutta hangessa rämmitään apinan raivolla. Parin sadan metrin päässä hillitön huohotus muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Jengi kerääntyy taas yhteen ja matkustaa takaisin tukikohtaan. Oletan, että illan tihutyön on nyt tehty. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan.

Suurin osa porukasta on saanut sen illan osalta tarpeekseen ja tuijottaa raukean onnellisena kotitekoista pornoa. Neljän hengen iskujoukolle on kuitenkin vielä jäänyt nälkä. Illan todellinen mestariteos on yhä tekemättä.

Kadulla meno jatkuu entiseen tahtiin. Spraymaali tekee tuhoaan pitkin seinäpintaa, eivätkä ohikulkijoiden äimistynyt tuijottelu tunnu häiritsevän tippaakaan. Karhupuistossa jengi saa päähänsä yrittää bommata ratikan ulkoapäin. Vexi huomauttaa, että täysin valaistu paikka on aika kuumottava sanan kaikissa tunnetuissa merkityksissä, mutta humala on ilmeisesti vienyt viimeisenkin harkintakyvyn.

Keskustasta kaartava raitiovaunu pysähtyy ja kahden hengen iskujengi säntää sottaamaan sen kylkeä. Raivokas akti on todennäköisesti härskeintä, mitä olen koskaan päätynyt todistamaan. Epämääräistä tuherrusta syntyy alkuvoimaisella vimmalla ja raitiovaunun sisäpuolelta touhuilua tuijottavien matkustajien epäuskoiset ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Ratikka jatkaa matkaansa ja mieltä kiihdyttävän tempauksen jättämä tärinä sekä näkyy että kuuluu pojista. Kallion kirkon hämärä piha tarjoaa hetkeksi piilopaikan jo omiakin tekemisiään äimistelevälle retkikunnalle.

Mutta jatkoa seuraa lähes saman tien. Seinäpinta-alaa sottaantuu kymmeniä metrejä yhdessä hujauksessa ja alan kauhistella jo ääneen todistamani tuhon todellisia kustannuksia. Olen jo valmis vetäytymään pois taistelutantereelta, mutta pojat hehkuttavat, että jotain kovin oleellista on vielä tulossa.

Sopiva seinää etsitään ja lopulta se löytyy Pelastusarmeijan yömajan edustalla olevalta kattotasanteelta. Hetken pähkäilyn jälkeen totean ääneen, että paikka on näkyvin, mitä lähimaastosta löytyy, mutta pojat päättävät pysyä suunnitelmassaan ja alkavat puuhastella tähän asti suurinta tekelettään. Tällä kertaa dynaaminen suihkiminen on vaihtunut verkkaiseen puuhasteluun ja pojat mittailevat ja vetelevät luonnostelujaan betoniin kuin heitä ei voisi mikään häiritä.

Tempaus on niin hullunrohkea, että adrenaliini alkaa jo humalluttaa. Puolet porukasta päivystää alhaalla mahdollisia ongelmia ja ennuste keikan onnistumisesta alkaa olla todella huono. Nurkan takana on parkkeerattuna kaksi poliisiautoa ja yleisöä kulkee ohi kymmenittäin. Ylimääräisen huomion välttämiseksi yritämme olla vilkuilematta väsäyksen suuntaan, mutta nousukierteisessä oleva ravintolayleisö tuntuu rekisteröivän vandalismityömaan melko lailla automaattisesti.

Kyselen, eikö graffitien tekemiseen kuulu yleensä pöpelikössä äheltämistä, piilottelua ja sen sellaista.

”Niinhän se yleensä onkin. Välillä se on vaan tällaista extreme-osastoa. Taidetaan viettää ensi yö putkassa”, letkauttaa Vexi eikä varsinaisesti helpota tukalaa oloa.

Graffiti alkaa amatöörin silmiin näyttää jo aika valmiilta, mutta pojat jatkavat touhuilua vielä piinallisen kauan. Illan viimeisen duunin ääreltä ei ilmeisesti malttaisi lähteä millään pois.

Teoksen valmistuttua poistumme paikalta rauhallisesti. Toimittajan kiihtyneestä tilasta silminnähden ilahtunut Jarde hehkuttaa, että nyt varmaan alan ymmärtää, mistä tässä hommassa on kysymys.

Jengi jää vielä tuhertamaan paluumatkalla seinään sivuhuomautuksiaan. Kun letkautan, että homma muistuttaa koirien tapaa merkitä reviirinsä, Vexi työntää kädet taskuihin, hymyilee ujosti ja alkaa pudotella sanoja tyypilliseen rauhalliseen rytmiinsä.

"Niinhän ne väittää ja on siinä vähän varmaan sitäkin. Mutta mä kyllä tykkään katsella tagejä. Musta nää jotenkin kuuluu tänne. Kyllä betonikin voi näyttää joltain.”

Graffiti-sanasto

All City, AC = Arvonimi kuuluisalle Wraitterille, jonka tagi löytyy joka puolelta kaupunkia.
Baittaus = Kopiointi, matkiminen
Bommaus = Tagin kirjoittaminen mahdollisimman moneen paikkaan
Diili = Tilattu graffitityylinen maalaus
Galleria = Paikka, jossa on paljon graffiteja johon on helppo maalata niitä lisää.
Jyrätä, krossata, go over = Päällemaalata
Tagi, heitto = Nopeasti tehty tyylitelty nimimerkki
Piissi = Graffitimaalaus
Peinttaaminen, väsääminen, kyhääminen = Piissin maalaaminen
Whole Car, Holtsu = Koko junavaunun kyljen kokoinen maalaus
Wraitteri = Graffitimaalari, jolle graffitikulttuuriin kuuluminen on keskeinen elämän sisältö

(Lähde: Anne Isomursu – Tuomas Jääskeläinen: Helsinki Graffiti)

Graffitin lyhyt historia

• Graffitikulttuuri syntyi Amerikassa 60-luvulla ja asiasta kirjoitettiin ensimmäistä kertaa New York Times -lehdessä 1971.

• Aluksi seinämerkinnät olivat jengisymboleja, mutta 60-luvun lopulla ne muuttuivat henkilökohtaisiksi nimikirjoituksiksi. Tag-termi vääntyi Taki 183 -nimimerkistä, joita taiteili kreikkalaissyntyinen Demetrius Manhattanilla.
• 70-luvulla graffitien koko kasvoi ja värit tulivat mukaan. Vuonna 1976 maalaukset saattoivat peittää jo koko metrovaunun.

• Eurooppaan seinämaalausinnostus iski 80-luvulla hiphopin vanavedessä.

• 1985 New Yorkin kaupunginjohtaja Edward Koch käynnisti 45 miljoonaa dollaria maksaneen ”24 tunnin ohjelman”, jossa maalatut junat vedettiin heti liikenteestä ja puhdistettiin. Graffiteja alettiin maalata enemmän roska-autoihin ja talojen seiniin. Ohjelma lopetettin 1989.

• 1988 Käynnistettiin Helsingissä Raimo Ilaskiven lanseeraama Nuija-kampanja, jossa yllytettiin kansalaisia ilmiantamaan graffitintekijöitä 500 markan palkkiota vastaan. Kampanja poiki lukuisia Nuija-graffiteja ja lopetettiin ennen määräaikaansa.

• Uudenmaan lääninhallituksen 1990 teettämässä raportissa suositeltiin suihkemaalin hallusapito rinnastettavaksi teräaseen hallussapitoon.

• Vuonna 1998 käynnistyi Helsingin kaupungin rakennusviraston vetämä Stop Töhryille -projekti, jonka tavoitteena on pudottaa töhriminen 10 prosenttiin nykyisestä.

• Vuonna 2000 graffititaide saa huomiota Kiasman hiphop-tapahtumassa, jonka maalausakteja mm. VR:n edustajat paheksuvat julkisesti.

• Syksyllä 2001 Suomessa tuomittiin ensimmäistä kertaa graffitintekijä ehdottomaan vankeuteen.