Jere Hietala

Musta puku. Tyly kalju ja timanttikorvakorut, kultakello ja sormus. Jere Hietala ei näytä pätkääkään valokuvaajalta. Mies istuu Ristorante Gastonessa ja tilaa Filetto al Pepen.

Syntynyt	16.2.1980 Sipoossa
Pituus	174 cm
Tuoksu	Bvlgari Aqva, EscadaSentiment
Juoma	Vesi, karpalomehu
Auto	BMW 325 CiA
Kello	Certina
Palkka	Vaihtelee
Perhe	äiti Eeva, isä Olli, sisko Ella ja koira Rhonda

Minkälainen jäbä päätyy kameran taakse?

“En mä tiedä. Musta ei pitänyt tulla valokuvaaja. Olen urheillut pienen ikäni, ja haaveilin pelaavani jonain päivänä NHL:ssä lätkää. Meillä oli tosi hyvä tiimi, josta osa pääsi nuorten maajoukkueeseen. Skidinä panostin lätkään, vähän vanhempana löysin itseni skeittirampilta, tekemästä voltteja rullaluistimilla. Haaveena oli ammattilaisuus, eikä unelman toteutuminen ollut kovin kaukana. Muutin USA:n Saint Louisiin, ja siellä oltiin oikeasti kiinnostuneita. Mestat olivat kunnossa ja kaikki näytti hyvältä, kunnes silloinen elämäni nainen alkoi koputella järkeä päähäni. “Et sä voi elättää itseäsi tolla tavalla, tulla joka päivä ranne murtuneena kotiin”, hän sanoi. Valokuvaus tuli siis mukaan vähän niin kuin vahingossa.”

Muistatko kuka osti ensimmäisen kuvasi?

“Edita. Olin ottamassa Helsinki City Marathonista kuvia ja sain yhtäkkiä kreisin idean. Menin juttelemaan Pekkaniskan jampoille. “Mä haluaisin ottaa kuvia tuolta ylhäältä.” “Joo joo, totta kai, me nostetaan sut.” Otin kuvia sadassa metrissä. Edita näki kuvat ja innostui. Se oli mun eka diili. Mä kelasin, että jos noi ostavat mun kuvia, niin mikseivät muutkin. Päästyäni piirun verran parempaan valokuvaamoon Jussi Hyttisen oppiin aloin saada pikkuhiljaa lisää asiakkaita.”

Kuvasit jossain vaiheessa Dubaissa ja puoli vuotta Abu Dhabissa. Millainen oli Abu Dhabin keikka?

“Kaikkea muuta kuin normaali. Kuvasin USA:n erikoisjoukkoja paikalliselle armeijalle mainos- ja viestintäkuviin. Kuvat jäivät sinne. Ne olivat salaisia. Niiden roudaaminen olisi ollut vakoilua.”

Haa. Propagandaa, mainontaa. Taisit allekirjoittaa pinon sopimuksia?

“Joo. Äärimmäisen raskas, mutta opettava puolivuotinen muutti elämäni. Näin paikkoja, joita aika harva länsimaalainen pääsee kuikuilemaan. Mainostoimisto maksoi kämpät ja vakuutukset. Lisäksi käytössäni oli kaksi autoa.”

Koetteliko keikka moraaliasi?

“Todella paljon. Lähdin matkaan sillä mielellä, että teen fyrkkaa ja tulen takaisin, mutta keisi ei ollutkaan niin yksinkertainen. Tutustuin sotilaisiin, meistä tuli frendejä. Heillä oli perheet ja lapsia. Parhaat ystäväni tekivät hirveyksiä rintamalla. Jos he eivät olisi olleet sotilaita, he olisivat olleet massamurhaajia. Mutta koska he olivat ammattisotilaita, se, mitä he tekivät, oli ihailtavaa... Vai oliko? Jäin miettimään ristiriitaa. ‘Miltä tuntuu tappaa?” kyselin. Ei tuohon voi oikein vastata. Siihen tottuu. Jonkun ajan päästä pystyt unohtamaan. Leimaat kortin ja lähdet himaan. Jos et pysty, et ole hyvä sotilas.”

Kenelle moinen ammatti sopii?

“Elin kundien kanssa puoli vuotta. Kuuntelin niiden tarinoita. Välillä nukuimme aavikolla teltassa. Kolme eliittijoukkoihin kuulunutta brittisotilasta kertoivat outoja selviytymiskikkoja. Ne diggasivat, koska olin käynyt Suomen armeijan. Nautin niiden tarinoista, mutta toisaalta tuli sellainen fiilis, että vitun kusipäät. Ja heti perään, että vittu te olette makeita jätkiä.

Matka pahuuteen tuotti uudenlaista “kaveruutta”?

“Kaveruus oli niissä jampoissa parasta. Ne olivat sitoutuneita. Niillä jätkillä tuntui olevan sellaista munaa, jonka mä liitän mies-käsitteeseen. Diggaan sellaisesta ajatuksesta, että tänäkin päivänä olisi ritareita. Mä olen sellainen ihminen, joka arvostaa selkärankaa. Pettäminen on jokaisen oma asia, mutta mä olen sellainen, joka ei petä. Eniten tässä maailmassa mä rakastan kunniaa. Mulla on ne muutama parasta ystävää, ja ihan sama mitä asia koskee, mä luotan niihin henkeni verran. Sama perheen suhteen. Tekisin mitä vaan niiden eteen.”

Perheesi asuu Kotkassa?

“Joo. Isä, äiti, ja mua vuoden vanhempi systeri. Ne ovat yhtä kuin minä. Elän täydellisessä symbioosissa heidän kanssaan. Ja vaikka sanoinkin olevani heitä tai ystäviäni kohtaan täydellisen lojaali, se ei tarkoita sitä, että olisin muille friikki. En pelaa ihmisten kanssa, vaan otan jokaisen tosissani. Teen virheitä ja ikäviä asioita, mutta PYRIN elämään niin, että teoissani olisi selkäranka.”

Eikö pr-kuvien ottaminen sotilaista ole sodan mainostamista? Moraalitonta?

“Se, että otin kuvia sotilaista ja heidän toiminnastaan, ei ole mielestäni moraalitonta. Päinvastoin, sain sellaista tietoa, että osaan luultavasti aikaisempaa määrätietoisemmin vastustaa väkivaltaa ja kaikkea siihen liittyvää. Niin kauan kun ihmisten maailmaa dominoivat iki-ihanat ystäväisemme raha, politiikka, seksi, valta, väkivalta ja uskontojen ristiriidat, ei mikään kärsimys tule totaalisti loppumaan.”

Ahdistuit kovasti. Oliko syynä juuri tuo äsken mainittu eli moraali?

“Varmasti. Palattuani en pystynyt katsomaan puoleen vuoteen uutisia. Olin shokissa siitä, miten julmasti ihminen pystyy toimimaan. Olin ihan sika-ahdistunut. Mikään ei kiinnostanut. Jollain oudolla voimalla puskin firman pystyyn. Voin helvetin huonosti. Olin äärimmäisen paskana, enkä tiedä, olenko vieläkään noussut alhosta, johon jouduin. En luonnehtisi itseäni negatiiviseksi ihmiseksi, mutta en ole myöskään hymypoika. Nykyään nauran silloin kun naurattaa. Masennus on olotila siinä missä muutkin. Se ei ole paha, se voi olla hyvä. Per aspera da astra, kärsimysten kautta voittoon. Mun kohdalla kaikki kliseet ovat totta. Nykyään en panikoidu siitä, jos olen paskana. On siistiä olla paskana. Ei tule eläneeksi mitäänsanomatonta elämää. Sen jälkeen kun tulin Abu Dhabista, elämä on ollut lähinnä työtä ja treeniä.”

Se näkyy. Sua ei oikein viitsisi luokitella taiteilija-hörhöksi...

“Kiitos. Mä tykkään olla tosi huoliteltu.”

Toi kello....

“Mutta mä pidän myös mieleni ja kroppani siistinä. En ole dokannut yli kolmeen kuukauteen mitään. Mutta jos mä vedän lärvit teen sen ilolla!”

Marco Casagrandella, entisellä palkkasoturilla ja nykyisellä arkkitehdillä, on samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin sinulla. Hän kiertää kansainvälisen kommandojoukkonsa kanssa tekemässä kaupunkisuunnitteluiskuja eri mantereille.

“Casagrande kuulostaa sielunkumppanilta. Yritän valokuvausjutullani samaa. Tykkään Suomen markkinoista, mutta paloa riittää muuallekin. Niin kauan kuin Suomen laki sallii, mä matkustan. Ja menen vaikka kieltäisikin.”

Millainen valokuva tyydyttää sinua?

“Täydellinen. Olen perfektionisti. En pedantti, vaan täydellisyyden tavoittelija. En ole kuitenkaan neuroottinen näkemysteni kanssa. Ja olen mä myös vähän aadeehoodee. Jos viikkoon ei tapahdu muutosta panen elämään vauhtia. Status Quo ei ole minua varten.”

Valokuvaaja varastaa sielun. Vai varastaako?

“Kuvaaja ei varasta sielua, vaan osan näkyvästä maailmasta. Jokainen kuvaustilanne on ihmisten välinen kohtaaminen. Jos kuvattavaa jännittää helvetisti, vakuutan, ettei ole mitään pelättävää. Jos jännittämisestä ei pääse eroon, sitä voi käyttää tehokeinona. Mallien ohjaaminen on valokuvaajalle ikuisuuskysymys.”

Nautitko valokuvaajan vallasta?

“Tunnen olevani aika tasa-arvoinen, vaikka olenkin kameran takana. Jos jompikumpi on toista ylempänä, kuva menee vituiksi. Huonoja malleja ei ole. Kuvista tulee sellaisia, millainen itse olen ihmisenä.”

Olet tehnyt duunia myös ammattimallien kanssa. Miten on mahdollista, että tylsät ulkonäköään kelaavat tyypit olisivat mielenkiintoisempia kuvattavia kuin tavalliset ihmiset?

“Itse en koe, että ainoita oikeita malleja olisivat ne, jotka kelpaavat catwalkille. Hyvät mallit tuovat johonkin tiettyyn ideaan munaa. Hyvä malli ottaa ohjakset rohkeasti omiin käsiinsä ja antaa valokuvaajan keskittyä asentojen korjailuun ja muuhun hänelle kuuluvaan. Hauskaa että musta puhutaan muotikuvaajana... Mä en nimittäin ole muotikuvaaja. Olen valokuvaaja, jolla on oma tyyli. En halua tulla luokitelluksi mihinkään kategoriaan. Fashion ei ole mun juttu, mutta se voi olla mun juttu. Jos joku haluaa muotikuviin jotain muuta, se ottanee yhteyttä.”

Olet siis auteur-valokuvaaja?

“Kyllä. Sitä mä olen. Joitain se vituttaa, mutta ne, jotka diggaavat, digatkoon. Otan bändeistä tai yksityishenkilöistä kuvia, joissa on “enemmän sielua”.

Mitä “enemmän sielua” pitää sisällään? Seksikkyyttä, valtaa, hyvännäköisyyttä?

“Multa tilataan mun omaa kädenjälkeä. En mä osaa sanoa mitä se on... Rakastan Hollywoodia. Joku saattaa sanoa, että se on kliseemäistä ja saatanan pinnallista. Ehkä se on sitä, mutta on siellä se toinenkin puoli. Saatanan hienot Hollywood-elokuvat. Saan niistä tajuttomat kicksit. Yritän tuoda valokuvaukseen vähän Hollywoodia.”

Pääsit kuvaamaan 50 Centia New Yorkiin, tekemään kunnon fotosession. Kerro siitä.

“50 Centin kuvaus oli jotakin sellaista, mitä olin isoissa haaveissani odottanut. Se oli hieno juttu, koska tosi harva kuvaaja pääsee ylipäätään tykittämään tuollaista artistia studio-olosuhteisiin. Osakkuuteni FUE Oy Ltd:ssa mahdollisti kuvauksen. FUE on uusi urbaanin genren artisti-agentuuri. Työskentelen firmassa visual managerina. FUE:n takana on kaksi kundia, Amara ja Francis. Heille kuuluu kiitos Nykin keikasta ja 50:n saamisesta stadiin. Kuvat eivät toistaiseksi ole kenellekään näytettävissä, sillä Fiftyn levy-yhtiö omistaa oikeudet niihin. Käytyämme uudelleen Nykissä keskustelemme kuvien julkistamisesta tarkemmin.”

Rasmuksen uusimmat kuvat ovat myös sun käsialaa?

“Joo. Eriksonin Antti otti yhteyttä ja halusi mun tekevän ne. Mä pidin silmäni auki ja otin vaikutteita leffoista musiikkiin, ja tein kuvat fiilispohjalta. Kuvat on tarkoitettu USA:n markkinoille, joten niissä piti olla munaa. Työtäni helpotti, että pojat ovat poseeranneet pari kertaa aikaisemminkin.”

Olet myös kuvannut Animalian turkistenvastaisen Ink Not Mink -kampanjan. Kuinka Mehdi, Kim ja Jimi valikoituivat keulakuviksi?

“Jätkät ovat mun frendejä, joten pyysin niitä mukaan. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, jonka mukaan eläimet on samanarvoisia kuin ihmiset. Mä todella kelaan niin. Mummi, isä ja äiti ovat opettaneet, että jos et pysty kunnioittamaan eläintä, et oikein pysty kunnioittamaan ihmistäkään. Jos mä pääsen joku päivä asemaan tai sellaisiin rikkauksiin, että voisin jakaa sitä muillekin, eläimet tulevat ensin. Lähden anytime minne tahansa maailmalle kuvaamaan, jos sillä pystytään auttamaan karvaturreja. Se, että syön itse lihaa on perseestä, mutta siitä pitävänä ja sen ravintoarvot tajuavana sitä jyrsin. Kärjistäen voisi sanoa, että niiden, jotka syövät lihaa, pitäisi tappaa oma ruokansa. Tähän ei moni pysty. En itsekään.