London calling

Täällä Kimmo Laakso, Lontoo. Lähes kahdeksan miljoonan asukkaan Lontoossa asuu pienen pieni, mutta jatkuvasti kasvava suomalaisväestö. Englantiin muuttaa enemmän suomalaisia kuin Pohjois-Suomeen, ja Englanti on toiseksi suosituin muuttomaa, heti Ruotsin jälkeen. Miksi pankkiiri, timanttikauppias, tarjoilija ja garagebändin kitaristi vastasivat Lontoon kutsuun?

Etsin kotoista tunnelmaa ja mahdollista Lontoossa riutuvaa Suomi-veljeä tai -siskoa Nordic Barista Sohosta. Juon Lapin Kullan ja totean paikan olevan täynnä englantilaismiehiä, joita on houkutellut paikalle myyttinen skandinaavinen naiskauneus. Ketään ei kuitenkaan näytä häiritsevän se, ettei baarissa ole yhtään naista. Leicester Squaren homobaarista saan ruotsalaisen kirkon osoitteen. Sitten kuulen Finsbury Parkissa asuvasta suomalaisesta, joka vapaa-aikanaan vastustaa terrorismin vastaista sotaa.

Myöhemmin löydän muitakin: timanttikauppiaan, pankkiirin, garagebändin kitaristin sekä tamperelaisen tarjoilijan.

Kaikkiaan suomalaisia on Briteissä 30 000. Varovaisten arvioiden mukaan vajaa kymmenentuhatta asuu Lontoossa. Se tarkoittaa, että meitä on asettunut tänne yksi tuhatta lontoolaista kohden, joten etsintä voi alkaa...

Matkallani Parliament Hillin poikki kohtaan oudon näyn: sadoittain ryyppääviä valkolakkeja kerääntyneenä puun juurelle. Paikka on tunnettu näköalastaan, joka tarjoaa 360 astetta Lontoon kattoja. Puuhun ripustetun Suomen lipun kohdalla pari brittiä tsekkaa puskaan virtsaavia hahmoja tokaisten: “A lot of Scandinavians here today”. Tammenoksiin ripustettujen sinivalkoisten ilmapallojen lisäksi yhdellä juhlijalla on jalaissaan lenkkitossut, joihin on kirjailtu Suomi-Finland. Young Finnish Professionalsin vuosittainen vappupiknik sai alkunsa pankkiirien kerran kuussa pidetyistä pubi-illasta, johon otti osaa kymmenen henkeä. Nyt sähköpostilistalla on yli 500 henkilöä kaikista ammattiryhmistä. Joka syksy, kun Cityn pankeissa alkavat analyst training -ohjelmat, jäseniä ripsuu lisää. Pankkiirit arvioivat maanmiehiään olevan lontoolaisissa pankeissa kymmeniä, mutta kuitenkin alle 100, eivätkä kaikki todellakaan tunne toisiaan.

Kaikkia YFP:n eksklusiivinen nimi ei houkuttele. Esimerkiksi sairaanhoitajat ovat päätyneet muualle vapunviettoon, lukuun ottamatta yhtä, joka kehuu parhaillaan investointipankiiri Z:n vaatepartta.

30-vuotiaalla 185-senttisellä miehellä on yllään sinivalkoruudullinen kauluspaita sekä farkut. Muodikkaan koulupoikamaista olemusta täydentää slipoveri. Z sanoo, ettei Lontoo ole vaikuttanut hänen tyyliinsä.

Kauppakorkeakoulusta valmistunut Z nautti Suomessa ollessankin jo alan töissä huippupalkkaa, eikä syy tuloon ensisijaisesti ollut raha, vaikka Lontoossa hän ansaitseekin 100 000 euroa vuodessa.

Kerma liksakakkuun tulee bonareista, jotka voivat muutaman vuoden työkokemuksella yltää 100–400 prosenttiin vuodessa. Pankkiirin vuosiliksa ilman bonuksia kohoaa neljässä vuodessa 300 000 euron tietämiin.

Lontoon pankit kutsuvat suomalaisia, koska vastaavanlaisia työmahdollisuuksia ei Suomessa ole. Maailmassa on alle kymmenen pankkia, jotka käyvät kauppaa osakkeilla globaalisti, eikä yhdenkään konttori sijaitse Suomessa. Lontoo on Euroopan pankkikeskus. Karkeasti ottaen maailman hc-pankkikaupungit ovat New York, Hong Kong ja Singapore. Mutta lontoonsuomalaisille New York ei ole edes vaihtoehto.

“Kollegani Nykissä on kahden vuoden aikana saanut pitää yhteensä viikon lomaa, itse olen saanut pitää nelisen viikkoa. Nykissä juniorin pitää todella todistaa halukkuutensa alalle”, toteaa Z:n kanssa samalla viltillä lekotteleva 25-vuotias Krisse, joka on työskennellyt neljä vuotta sijoitusneuvojana Lontoossa. Krisse sanoo olevansa tyytyväinen 12-tuntisiin päiviinsä.

“Mergers and Acquisitions -pankkiirit, jotka hoitaa maailman isoimmat fuusiot, tulee kahdeksaksi ja lähtee kotiin kolmen maissa yöllä. Mun 60 tunnin työviikko niiden 90 tuntiin verrattuna on vähän. M&A-puolella ei ole viikonloputkaan vapaana.”

Pankkiireiden keski-ikä on 28 vuoden tietämillä. Eläkkeellesiirtymisikä taas on noin 40 vuotta. Siinä vaiheessa tienestit ovat likvidoineet loppuelämän saldovaikeudet.

Muutama huikka lisää, ja tunnelma puun alla alkaa imeä juurimehua tarinoiden tammesta. Z suuntaa katseensa 1980-lukuun, oikeistolaisiin latteuksiin, kokaiiniin, Blank Generationiin, Reaganiin ja Tom Wolfeen, joka on Z:n mielestä paras, erityisesti Turhuuksien rovio. Sekä Krisse että että Z ovat lukeneet koko Ellisin tuotannon. Z paljastaa kirjalliset intohimonsa, ja että sai helsinkiläisessä lukiossa äidinkielestä ällän.

Jälkeen päin hän antaa ymmärtää, ettei hänen kirjallinen makunsa tai vappuinen hupailunsa anna pankin työntekijöistä oikeaa kuvaa. Suurin osa pankkiireista on vain tavallisia kauppiksen nörttejä.

“Tämä näyttää keskimäärin jännemmaltä, kun on paljon ruutuja ja kiire, mutta ajoittain tämä on niin tylsää, että miettii, miten tätä itsekään jaksaa tehdä.”

Ennen noita katuvia sanoja palaamme kuitenkin puistoon, jossa jo hieman päihtynyt sairaanhoitaja nakuttaa kynsillään Krissen ranteessa olevaa titaanista kronografia ja sanoo:

“Hieno tiuku”, johon Krisse vastaa: “Halpa”, ja lisää, että vekkari maksoi 6 000 dollaria New Yorkissa. Vaikkei kukaan hullu tulisi Lontooseen tekemään pitkiä päiviä pankissa, jollei siitä saisi paalua, alamme pohtia puun alla rahan suhdetta onnellisuuteen. Treidaaja Mikko, 31, kertoo tarinan, kun 500 hengen avotoimistossa joku kollega oli kesken päivän alkanut huutaa täyttä kurkkua.

“Nauratti kipeenä. Jos olisin tuntenut tyypin, olisin varmaan säälinytkin. Nyt ajattelin lähinnä, että mikäs sille Johnnylle nyt. Treidaaminen on vastuullista. Jos tulos menee negatiivisen puolelle pari vuotta, saa varmasti kenkää. Voi hermot mennä.”

Lontoossa pankkiduunissa paine tehdä rahaa on kova. Z:n mukaan pankkiirina olo Lontoossa on selvästi tiukempaa: siinä missä Suomessa saattoi tulla krapulassa töihin, Lontoossa saldolla ei ole yhtäkään darra-aamua.

“Suomalaisissa pankkiiriliikkeissä on paljon leppoisampaa. Täällä pomot sanoo ‘Show me the money’.”

Elintason lasku

Hampstead Heathin vappupastoraalin jälkeen ajan hiostavassa metrovaunussa kohti Pohjois-Lontoota, jossa minulla on tapaaminen partaradikaali Teron, 29, kanssa.

Hän saapuu kassissaan city-univormu: kravatti ja kaksirivinen blazeri joita hän on kiikuttamassa pesulaan. Leuassa hänellä on 60-lukulainen parta. Tupakka-askissa on varoitustekstit puolaksi. Tero ostaa savukkeet kaksionsa lähisupermarketista tiskin alta halvemmalla. Tultuaan puoli vuotta sitten kansalaisjärjestössä työskentelevän juristiavovaimonsa kanssa kaupunkiin itäsuomalaisesta yliopistosta hyvin arvosanoin valmistunut filosofi oli varma hyvästä työpaikasta. Cv:t kansalaisjärjestöihin ja jopa kirjastoihin kuitenkin nykivät tyhjää.

“Kun tulin tänne, en ajatellut, että päätyisin tekemään just niitä duuneja, joita en haluaisi tehdä.”

Tällä hetkellä Tero hoitaa brittiläisen yrityksen Suomea koskevaa rekrytointiprojektia. Sitä ennen hän joutui erehdyksessä töihin asiakaspalveluyritykseen, joka toimi promootiokanavana eri yrityksille tyyliin asiakas Jurpo Suomessa ostaa taulutv:n ja kuvittelee pääsevänsä ilmaiseksi Kyprokselle.

“Allekirjoitin ‘confidentialin’. Mulle sanottiin, että työ on asiakaspalvelua. Sanoin ok, olen ollut Soneralla. Suomessa ne oli ilmeisesti mokanneet, ja ihmiset eivät saaneet mitä ne halusivat. Vihaiset finnjävelit soitteli mulle Lontooseen, että missä mun ilmainen matka viipyy.”

Teron nykyisiin kollegoihin lukeutuu ruotsalainen valtiotieteen maisteri, ruotsalainen ekonomi, romanialainen psykologi, tanskalainen sosiaaliantropologi ja ranskalainen biologi.

“Heitä yhdistää usko, että Lontoo on täynnä mahdollisuuksia. Voi se olla tottakin. Lontoossa ratkaisee työkokemus enemmän kuin koulutus. Filosofin papereilla pystyy aivan hyvin pääsemään analyytikoksi, jos on vain tietoa alasta ja pystyy markkinoimaan itseään oikein. Mutta jos haluaa tehdä filosofiaan kytköksissä olevaa työtä, se on hyvin hankalaa.”

Uudessa työssään Tero joutui tutustumaan brittiläiseen pesulakulttuuriin. Pesulareissu pitää tehdä kerran viikossa, Terolla on seitsemän punnan tuntiliksa ja hänellä on varaa vain yhteen pukuun.

“Suomessa en ikinä käynyt pesulassa. Menin töihin mielestäni siisteissä vetimissä, mutta työnantajani ilmoitti ensimmäisen työpäivän jälkeen kohteliaasti sähköpostissa koodin ‘smart professional’, ei farkkuja”

Tero asuu talossa, jonka pihalla on valvontakamera. Myös Mobile CCTV:n valvontakamera-autot kiertävät korttelia.

Aluetta kuvataan oletetun terroriuhan vuoksi.

Yli tuhannen punnan kuukausivuokra boheemin sekamelskan keskellä “huonomaineisella” (lue paljon maahanmuuttajia ja hyviä baareja) alueella metroaseman tuntumassa on kuitenkin stressaavaa. Kaikki tuntuvat haluavan Lontooseen huolimatta siitä, että asiat tuntuvat sujuvan siellä huonommin.

Tero, jonka kanssa asetumme välimerellisen viinibaarin klubituoleihin, on kimpaantunut Lontoon orwellilaisesta sädekehästä. Ja tekee Tero muutakin kuin vain puhisee. Hän on mukana Space Hijackers -ryhmän toiminnassa.

Julkisen tilan puolesta taistelevien kaupunkipiraattien hyökkäysten kohteena on liikkumista kaupungilla rajoittava terroristilainsäädäntö. Ns. SOCPA-alueella Lontoon ydinkeskustassa poliittiset mielenilmaukset eivät ole toivottuja. SOCPA on Lontoossa jokapuolella: Busseissa olevissa julisteissa lukee: Luota aisteihisi, raportoi jos näet tai kuulet “jotakin epäillyttävää.” Kuvituksena iso korva ja pahaenteisesti tuijottava silmä.

Jokin aika sitten Tero highjackasi tovereineen metrolinjaa joka kulkee SOCPA:n läpi. Saapuessaan SOCPA:n sektroriin hallituksen agenteiksi pukeutuneet Space Highjackersit ilmoittivat matkustajille kuuluvansa ryhmään “citizens supporting the government”. Kaikille junassaolijoita muistutettiin spontaanien poliittisten mielenilmausten kriminaaliudesta.

“Kävimme läpi ihmisten iPodeja ja näytimme listan bändeistä, jotka eivät käy. Sallitut olivat Westlife ja kansallishymni.”

Kiven metsästys

Pankkijargonissa puhutaan HNWI -henkilöistä, High Net Worth Income Individuals. Varallisuusverotietojen mukaan yli 500 000 punnan vuosituloihin yltävien lontoolaisten määrä on kohonnut yli kymmenellä tuhannella henkilöllä viimeisen neljän vuoden aikana. Brittiläinen keskitulo on 23 800 puntaa eli noin 29 000 euroa vuodessa.

Knightsbridgessä, rikkaiden suosimassa kaupunginosassa, asuva gemmologi Heidi Karell tuli Lontooseen työn perässä. Suomessa jalokivikauppa tarkoittaa etupäässä kulta ja -kelloliikettä ostarilla. Chanel Fine Jewelryllä työskentelevä 31-vuotias Heidi suoritti Gemmological Institute of Americanin Lontoon kampuksella tutkinnon, ja keskittyy nyt intohimoonsa: jalokiviin. Heidillä on moitteeton yönsininen työpaikkavaate, Chanelin leninki, korvissa killuu kaksi rusinankokoista timanttia. Erilaisten koppalakkiin sonnustautuneiden portieerien esiintymistiheys osoittaa että olemme HNWI-alueella.

Seisoskellessani New Bond Streetillä, joka on samansuuntainen Savile Row’n kanssa, käy ilmi, että timanttiliikkeiden, kuten Cartierin ja Graffin, ovien edustalla seisoo passissa miehiä, jotka eivät kaikki näytä ystävällisiltä. Graffin edustalla seisova välimerellinen lihaskimppu näyttää puhuvan agenttipuhelua hihaansa. Liian pitkä hengailu nurkilla saa turvamiehet tuijottamaan. Karellin mukaan Graffille tehtiin hiljattain ryöstö, jossa vietiin miljoonien edestä jalokiviä, mikä selittää vartijan viileyden.

Asiakkaat ovat pääasiassa arabeja: Kuwaitista, Jordaniasta Arabiemiraateista sekä Bahrainista. Myös venäläisiä ja brittejä näkyy. Liikkeisiin ei mennä noin vain sisälle: ne ovat jonkinlainen julkisen ja yksityisen tilan välimaasto, ovella on soittokello jota painamalla vartija avaa oven.

Slogan “Believe in your lucky star, without it there will be no great destiny” antaa vaikutelman, että timantit ovat uskonasia, mutta kätkee sen (vitriineissä ei ole hintoja), että ne ovat kalliita. Kalleimmat kivet kaupassa ovat 600 000 punnan paremmalla puolella.

Suurimmat timanttikaivokset ovat Etelä-Afrikassa, Botswanassa sekä Siperiassa. Kivet hiotaan 95-prosenttisesti Intiassa. Isot ja parempilaatuiset kivet hiotaan Nykissä ja Israelissa. Sen jälkeen ne saapuvat Lontooseen.

Hatton Gardenissa toimii timanttien “heinontukku” jossa myös Karell asioi. Mainstream-asiakkaat kuitenkin välttävät paikkaa, jossa kivet eivät ole selkeästi brändättyjä, vaikka ne täältä irtoisivatkin huokeammalla. Karellin kokemus alalla on kuitenkin rohkaissut häntä myymään sivubisneksenä timantteja jotka hän valitsee Hattonista.

“Lähinnä palveluksena tutuille.”

Ampumaradalla

Lontoon Monopolin halvimmalla kadulla (60£, Whitechapel Road) sarit heiluvat tangoissa,

“Duracell Duracell, fiver only”, kaikuu Uk:n suurimman muslimipopulaation keskellä, kun nistit koettavat saada kaupaksi varastettuja pattereita.

Riina Sihvonen, 24, vuokraa huonetta vierestä, Shelliä vastapäätä. Vuokra on seitsemänkymppiä viikossa. Päivisin hän tarjoilee Cityssä. Tamperelainen aksentti kuullostaa eksoottiselta Bar 1001:ssä jonne olemme saapuneet Brick Lanen boheemin rapsodian imussa.

“Minua luullaan usein puolalaiseksi”, kertoo Riina, jolla on Pradan sangat ja vaaleat hiukset.

Kaksi viikkoa Liverpool Streetin eväskahvilassa on takana. Mutta eikö hanttihommia voi tehdä Vantaallakin?

“Toisin kuin ne, jotka aikaisin päätti mitä niistä tulee, en vieläkään tiedä mitä haluan”, Riina toteaa ja haukkaa muffinssia.

Oikeastaan Riina oli jo valmistautunut pääsemään eroon Lontoosta. Lentoemäntäkurssin Pisassa hän kuitenkin reputti, palasi Lontooseen ja teki jonkun aikaa töitä.

Nyt ongelmana on asunnon oven rikkinäinen lukko.

“Saas nähdä milloin läppäri lähtee”, hän huokaisee ja maistaa taas pöydällä lojuvaa kuivanutta kirsikkamuffinssia.

Riina paljastaa, mitä hän ei paljastanut äidilleen. Vähän aikaa sitten Sihvonen käveli kohti vanhan asuntonsa ovea St Andrews Roadia kesken jengien välisen yhteenoton Länsi-Lontoon Actonissa.

“Kuulin neljä kertaa pum pum pum pum. Luulin että kyseessä on ilotulitus. Mutta sitten mies mun edellä yhtäkkiä kääntyi ja alkoi juosta kohti huutaen “Fuck off don’t come closer.”

Riina kertoo olevansa tottunut väkivaltaan. Viimevuoden aikana 26 teiniä sai surmansa Lontoon jengitappeluissa.

“Seuraavat kolme päivää oli vähän outo olo sen nuoren miehen ampumisen takia. Ajattelin, että ei kai ne minua ammu. Teki mieli kertoa äidille, mutten mä viitsinyt huolestuttaa sitä.”

Ex-bedsittaaja

Jätettyäni Sihvosen huijareiden, sikhien ja aasialaisten maustekauppiaiden pariin ryntään tapaamisen pohjoislontoolaiseen “The Drumiin” lontoolaistuneen kuopiolaisen garagekitaristin kanssa. Cockfostersissa kuuluttajan lausuessa aseman nimen teini-ikäiset tytöt vekkihameessa alkavat kikattaa. Drumissa track-suiteihin ja Reebokeihin sonnustauneet alkuasukkaat aloittavat yhteislaulun samalla kun nälkäisen näköinen mastiffi pyörii jaloissamme. J.P:n asennekalju ja biker-saappaat luovat lievitystä äijien keitävittujanoion-ilmeeseen.

J.P. kuvailee kokemuksiaan suurlontoolaisissa asuinnoissa, joissa hän tekee takkojen asennustöitä. Takkoja asennuttavat lähinnä työläistaloudet. Takat simuloivat liekkiä, mutta ovat halvempia ja syttyvät näppärästi kaukosäätimellä. Keinotekoisen liekin camp ei kuitenkaan naurata.

“Kokaiini on yleensä duunareiden listalla. Matkalla himaan työkaverin sulkijalihas alkoi yhtäkkiä toimia. Kai se kokis jotenkin rentouttaa sen. Toinen kaveri jolla on viikonlopun jälkeen comedown on töissä tosi aggressiviinen. Sille ei uskalla mennä juttelemaan.”

J.P. harkitseekin työpaikan vaihtamista. Nykyinen ansiotaso on reilusti brittiläistä keskipalkkaa huonompi, 16 000 puntaa vuodessa.

Muuttaessaan Lontooseen 1990-luvun lopulla J.P. aloitti historianopinnot Kings Collegessa ja haaveili paremmista töistä, mutta reputtaminen yliopistossa ja kaupungin korkea vuokrataso pakottivat hanttihommiin. J.P. oli silloin Suomesta Britteihin suuntautuvan muuttoliikkeen aallonharjalla, vuoden 1995 EU-jäsenyyden myötä ojan toiselle puollelle hyppijöiden määrä tuplaantui viidessä vuodessa noin 11 000:een.

Garageorkesterinsa kera J.P. on kuuden vuoden ajan kiertänyt Lontoon indiebaareja: Bull & Gate Kentish Townissa, Dublin Castle, BarFly ja 12Bar Club. Tottenham Court Roadilla on Astoria, Mean Fiddler on kuin Tavastia.

Vaikka useimmat työpaikat sisältävät “Lontoo-lisän”, joka voi olla tuhatkin puntaa vuodessa, on toimeentulo tiukalla. Englantilaisen tyttöystävän kanssa jaetun kaksion vuokra on tuhannen punnan tietämillä. Ennen Barnetiin tuloaan J.P. bedsittasi Wood Greenissä. Bedsit-instituutio yhdistetään yleensä köyhyyteen, huoneissa on varustuksena keittolevy ja vedenkeitin, ja tilaa on kirjaimellisesti vain istumiseen ja makaamiseen. Keskustan bedsiteistä pyydetään kalleimmillaan live simply co.uk-sivustoilla jopa 130 puntaa viikossa. Se on tavallinen tavallisuuden näyttämö teatterin ja tv:n tiskipöytädraamoissa. Stereoiden, taulutv:iden ja muun materiaalisen hyvän kielellä käännettynä elämisen taso näyttäytyy Lontoon asukeille muita Euroopan kaupunkeja huonompana.

“Jos kymmenen miljoonaa survoutuu samaan läjään, niin se tarkoittaa, että monilla ei ole varaa hyvään asuntoon. Järviä täältä on turha hakea. Suomalaisen perusolettamus on, että metsä on lähellä, mutta täällä on leikkipuistossakin hienona päivänä tungosta.”

Täällä Kimmo Laakso, Lontoo.

Lontoon-suomalaisten kohtauspaikat

Nordic Bakery, Golden Square

Korvapuusteja, kossua ja muutama suomalaisasiakas Piccadilly Circus -metroaseman kupeessa.

The Finnish Church in London, 33 Albion Street

Sauna, kahvila, Suomi-kauppa ja suomenkielisiä juttukavereita.

Scandinavian Kitchen, Oxford Circus

Näkkileipää sekä henkilökunta joka haluaa jutella kanssasi euroviisuista.

Young Finnish Professional’s Pub evening Tao Bar, Bow Lane

Eri ammattialat kohtaavat naamatusten joka kuun ensimmäisenä perjantaina.

Scandinavian Party, www.scandinavianparty.com

Skandinaavista klubbailua sarvet päässä.

Nordic Bar, 25 Newman Street

Pyt y panna, swedish all-day breadfast sekä Lapin Kulta.

Grayz Inn Wine Bar, 14 Fulwood Place

The Finnish Student society of Great Britainin Pubi-illat joka kuukauden ensimmäinen keskiviikko.

Suomalaiset Lontoossa

Heini Wathén

Harrodsin omistajan Mohamed Al Fayedin vaimo.

Antti Niemi

Fulhamin maalivahti.

Jari Litmanen

Fulham-futari asuu Hammersmithissa.

Esa-Pekka Salonen

Kapellimestari johtaa London Philharmonic Orchestraa 2008/2009.

Aki Choklat

Kenkäsuunnittelija, työhuone Shoreditchissa. Merkki AC.

Julia Lundsten

Kenkäsuunnittelija. Suunnitellut Topshopille.

Paavo Siljamäki

31-vuotias kolmannes Above&Beyond -trancetriosta.

Klaus Haapaniemi

Suunnittelija, jonka asiakkaina Levi’s, Diesel, Iittala.

Vielä kerran, Lontoo

Näitä Lontoosta Suomeen palanneet kaipaavat:

• All day breakfastia
• Scottish Eggseja
• Kieltä
• Pubeja
• Levy- ja kirjakauppoja
• Alaluokkaa ja sähinää, jota stiff upper lip synnyttää.
• Cheddarjuustoa
• Monikulttuurisuutta
• Portobello Roadin markkinoita
• Ihanan halpoja ravintoloita
• Ilmaisia museoita
• Hikisiä metroja
• Runsasta sanomalehtivalikoimaa
• Cockneytä
• Arsenalin kotikenttää
• Ihmisvilinää
• Puistoja joka nurkassa
• Jamie Oliver -tyyppisiä tuoretoreja
• Kaksikerroksisia busseja
• Vapaana juoksevia koiria