Uudenvuodenaatto 1983. Maija ja muut tanssitytöt ovat taas kerran meillä yökylässä ja keksimässä näytelmiä. Minä ja Maija olemme ideoineet salapoliisitarinan nimeltä Kathryn-täti Valloista ja aiomme muiden tyttöjen kanssa esittää sen jokavuotiselle ja ainoalle katsojallemme, kummilleni Kimmolle. Maija näyttelee Yhdysvalloista Suomeen palannutta Kathryn-tätiä ja minä – yllätys yllätys – salapoliisia. Me olemme nähneet paljon vaivaa näytelmän eteen, ja sen huikea loppuratkaisu saa valtavat aplodit kaitsijaltamme. Murhaajaksi paljastuukin nimittäin itse Kathryn-täti! Hänen säärensä ovat paksujen mustien karvojen peitossa (Maijan pohkeet on piirretty tussilla täyteen viiruja), ja tästä salapoliisi oivaltaa, että täti onkin oikeasti MIES! Kenelläkään naisella ei voi olla noin karvaisia sääriä!
Tanssinopettajamme Kirsi Arajärvi ennusti noihin samoihin aikoihin, että minusta tulee näyttelijä ja Maijasta runoilija. Ajatus tuntui meistä hauskalta, muttei kovin todelliselta. Nyt, vuosien kuluttua, kun istumme taas kerran Maijan keittiön pöydän ääressä viinilasillisella, muistamme ennustuksen, ja sen paikkansapitävyys naurattaa. Minusta tuli todellakin näyttelijä, ja Maijan tekstithän ovat oikeastaan runoja. Ja nyt häneltä tulee niitä taas yksi levyllinen.
MI: Mua itkettää jokaisella kuuntelukerralla Mun elämä -biisin jätetyn naisparan kohtalo. Vaikka mä en ole itse kokenut vastaavaa, mä tiedän silti niin hyvin miltä siitä tuntuu. Siinä on jotain kauhean tunnistettavaa.
MA: Tuollaiset yksinäisyyden tunteet ja toive paremmasta on niin yleismaailmallinen juttu, että tunnelman tunnistaa, vaikka itse tarinan tapahtumat ei olis niin läheisiä. Mä olin itse aikoinani ihan innoissani Dingon Nahkatakkisesta tytöstä, vaikkei mulla ollut hajuakaan sellaisesta elämästä. Ja isä tykkää Tapio Rautavaaran Kulkurin iltatähdestä, siitä miten “ei kotini ovi ees narahtanut”, vaikken mä usko että sekään on sellaista varsinaisesti ite kokenut.
MI: Niin, ja Mun elämä -biisissä on kuitenkin vahvasti läsnä se, että vaikka siinä on sitä ihmissuhdejuttua, se kertoo samalla yleisemminkin eksyksissä olevan naisen tarinan.
MA: Niin, kun mikään ei jotenkin onnistu.
MI: Aivan. Niin tuttua. Toinen biisi, josta mä välittömästi tunnistin itseni oli Ei susta huomaa. Mäkin olen asunut yksin ulkomailla, ja tunne siitä, että maailma on avara ja täynnä mahdollisuuksia, mutta itse on silti aina sama ja aina ”tässä”, on järkyttävän totta. Sitä omaa minäänsä kuljettaa mukanaan, matkusti sitten mihin tahansa.
MA: Se on biisi, joka ei olisi syntynyt ilman New Yorkiin menoa. Muiden biisien tekstit, nekin, jotka mä tein Amerikassa, olis ehkä syntyneet Suomessakin, mutta Ei susta huomaa vaati sen muutaman kuukauden oleskelun ulkomailla.
MI: Se kuuluu siitä. Mä muistan mun Pariisin vuodesta sen selittämättömän yksinäisyyden tunteen, joka ei kuitenkaan ollut ahdistava, vaan pikemminkin kiehtova olotila. Oli nautinnollista tuntea, että pääsee lähemmäs itseään, kun maailma ympärillä muuttuu. Omat perusasiathan ei kuitenkaan juuri muutu.
MA: Loppujen lopuksi asiathan muuttuu todella vähän. Sitä voi matkustaa kauas ja paeta hankalia asioita, joita ei jaksa selvittää, mutta itsessään niitä kantaa mukanaan.
MI: Olet sanonut mulle, että tämä kolmas levy oli helpompi tehdä. Vaikuttiko siihen se, että te olitte nyt koko bändi itse tuottajina?
MA: Varmasti osaltaan, mutta myös monet muut asiat. Mä olen saanut esimerkiksi lisää itseluottamusta. Muistan kakkoslevyltä tilanteita, joissa mä vaan puhdasta epävarmuuttani halusin edetä nopeasti, että päästäis ohi jostain hankalasta kohdasta. Esimerkiksi joihinkin lauluraitoihin mä en ollut tyytyväinen, enkä ole vieläkään, mutta silloin mä ajattelin, että en pysty parempaan enkä uskaltanut edes yrittää. Miksauksessakin toivoi vain, että mentäis nyt nopeasti tän kohdan ohi. Se koko prosessi pelotti niin paljon. Tottakai nytkin jännitti välillä, mutta ote oli rennompi. Varmasti siihen auttoi myös se, että mulla oli avaimet studiolle ja mä pystyin menemään sinne koska mä vaan halusin. Se taas johti siihen, että mä tein duunia paljon enemmän. Se oli fyysisesti raskaampaa, mutta henkisesti helpompaa. Sinne meni ja kuunteli hirveästi materiaalia, mitä pitäisi muuttaa, mitä voisi vielä tehdä…
MI: Miten se käytännössä toimii, toi teidän yhteinen tuottamisprosessi? Onks se samanlaista kuin silloin Tarharyhmän kanssa? Sä lauloit biisin ja säestit itseäs kitaralla, ja se oli aina kaikista vahän jännää. Sitten sä annoit meille soinnut ja me ruvettiin treenaamaan.
MA: Joo, on se. Paitsi että nykyään mulla on sekvensseridemo, jossa on siis rummut ja vähän enemmän kamaa taustalla, mutta se esiintymistilanne on samanlainen. Se on aina vähän hermostuttava juttu, kyllä se vieläkin jännittää. Ja sen jälkeen sitä biisiä sitten lähdetään sovittamaan.
MI: Onks sulla jo heti silloin alussa selkeä mielikuva siitä miltä sä haluut sen biisin kuulostavan, sitten kun siinä on kaikki osaset paikoillaan?
MA: Onhan mulla idea, mutta bändin kanssa keskustellessa se vasta kypsyy ja saattaa muuttuakin. Mä olen hyvin riippuvainen meidän bändistä: ne tietää, miten minkäkinlainen tunnelma muotoutuu, ja ne keksii riffejä ja juttuja. Me tehtiin lista kaikista bändeistä tai artisteista, jotka on mainittu tän levynteon yhteydessä, niin hyvässä kuin pahassakin – siis pohjalta, että ”hyi saatana, toihan kuulostaa ihan Totolta” tai ”joo, tää on hyvä, vähän U2-fiilis” – ja se lista on pitkä. Mun demot on usein aika ankeita, ne on lähtökohtia joista sitten aletaan kehittää sovitusta haluttuun suuntaan. Esimerkiksi Ei saa surettaa -biisissä voi kuulla vaikutteita ainakin Led Zeppeliniltä ja Alice Cooperilta.
MI: Mä voin kuvitella, että tossa on samanlaista nautintoa kuin leffan kuvauksissa tai teatterin harjoituksissa, kun tajuaa olevansa tekemisissä hengenheimolaisten kanssa. Siis että kaikki puhuu samaa kieltä ja ymmärtää puolesta sanasta tai eleestä, millaiseen lopputulokseen pyritään. Ja noi kommentit kuulostaa ihan samoilta: “hei, tää kohtaus on ihana, kuin Tuulen Viemää -elokuvasta” tai “täähän on aivan kauheeta Jean-Claude Van Damme -paskaa”. Koko työryhmällä on käsitys siitä mitä haetaan.
MA: Niin, ja siitä, millä keinoin se mielikuva on mahdollista saavuttaa. Useista tän levyn biiseistä tuli hyvinkin eri kuuloisia kuin mä olin päässäni aluksi kuvitellut, ja se on pelkästään positiivista.
MI: Kun sä sävellät tai sanotat, niin laitat sä niitä aktiivisen tekoprosessin ulkopuolella keksittyjä ideoita muistiin mihinkään?
MA: Mä luotan siihen, että jos idea on tarpeeksi hyvä, niin sen muistaa. Mä oikeastaan pyrin olemaan ajattelematta työn alla olevaa biisiä, kun mä olen niin sanotusti vapaalla.
MI: On sitä näyttelijöidenkin keskuudessa ihmisiä, jotka merkkaa tarkasti ylös kaikki ideat, joita niille tulee harjoitusten ulkopuolella. Esimerkiksi ne saattaa kirjata muistiin jossain leffassa nähdyn hassun kävelytyylin, ettei se vaan unohtuisi ja olisi sitten ehkä lainattavissa johonkin rooliin. Mäkin yritin sitä joskus, mutta huomasin, että mun kohdalla se ei toimi. Ensin mä ajattelin, että se on vain laiskuutta, mutta sitten mä tajusin, että mulle näistä pienistä yksityiskohdista muodostuu pelkkä kikkapussi, jota mä en edes osaa kunnolla käyttää. Mutta susta: miten voi saada muutamalla riimillä ja sävelellä kuulijan tajuamaan kokonaisia ihmiskohtaloita ja samastumaan niihin?
MA: Itse asiassa jotkut riimit saattaa lähteä viemään laulua ihan uuteen suuntaan. Ne vaan jotenkin vie mukanaan ja alkaa elää, ja niistä syntyy kokonaisia uusia kappaleita. Joskus on hyvä vain antaa mennä, kun joka tapauksessa vastapainoksi tulee taas hetkiä, jolloin oikeiden sanojen löytäminen on yhtä tuskaa.
MI: Vaikka meidän ammatit on erilaisia, niin meidän tavassa tehdä työtä ja sitten taas olla vapaalla, on jotain kauhean samanlaista. Me ei olla jatkuvasti luovassa tilassa olevia taiteilijoita, vaan se työssä tarvittava luovuus jää sinne työpaikalle, ja vapaalla me ollaan ihan tavallisia. Me ei saada inspiraatiokohtauksia kesken ravintolaillallisen tai leffan. Työtä tehdään silloin kun on sen aika ja muuten vältetään sitä, jos vain mahdollista.
MA: Niin. Meidän suhde kunnianhimoon ja työhön ja kaikkeen mikä sitä ympäröi, on samankaltainen. Meillä on myös onneksemme puolisot, joiden asenne elämään on realistinen.
MI: Mä jään kuulostaa muuten siltä kuin se olis kirjoitettu Samille.
MA: Niin se onkin. Mä ikävöin Samia (Sami Aaltonen) New Yorkissa ja tein sen silloin. Samin mielestä se on kaunis, mutta surullinen biisi.
MA: Haa, mahtava idea! Rakastan sinua ja that´s it! Siinä vasta biisi!
MI: Ilman tasapainosta suhdetta en varmaan jaksais tätä ammattia. Mä muistan, kun te näitte HP:n (näyttelijä Hannu-Pekka Björkman) ensimmmäistä kertaa silloin, kun se tuli Tarharyhmän autokuskiksi jollekin Tampereen keikalle. Mua jännitti niin paljon, että meinasin kuolla. Sami ja Iisan silloinen poikaystävä Tuomaskin oli muka “saattamassa” teitä vaan siksi, että ne näkis millanen se HP nyt sitten oikein on.
MA: Niin, me oltiin tosi uteliaita. Ethän sä ollut kertonut HP:sta paljoakaan, salapoliisityöllä me jouduttiin selvittämään, että sulla ylipäätään on joku mies ja se mies on joku YT:stä ja se on todennäköisimmin se HP-niminen.
MI: Sä piilottelit Samia multa tosi kauan! Tai siis kyllähän mä tiesin, kuka Sami oli, ja olihan se ollut meidän mukana joskus, kun me oltiin porukalla kahvilla. Mutta että sä olitkin niin tosissaan sen kanssa, se säilyi salassa.
MA: Ihmeellinen salailukulttuuri meillä oli. Tosin mä en piilotellut enää sitten kun me oikeesti käytiin treffeillä. Sitä ennen olin vaan niin epävarma siitä, että onko se musta kiinnostunut oikeesti, etten kehdannut puhua kellekään asiasta. Ajattelin varmaan, että joudun naurunalaiseksi jos kuvittelenkin turhia. Outoa vainoharhaisuutta kun nyt ajattelee.
MI: Mä muistan, kun sä olit ollu ekaa kertaa Narrin nuorisoteatterileirillä ja sä olit ihan innoissas niistä ihmisistä ja kaikesta mitä siellä oli tapahtunu. Mä olin tosi mustasukkanen ja kateellinen ja päätin, että mäkin haluun kokee jotain tollasta. Mähän tungin mukaan niihin kuvioihin ja seuraavana kesänä pääsin sinne leirille. Mutta ei se ollukaan niin hienoa ja ihmeellistä.
MA: Niin, mulle se iski se leiri jotenkin oudon kovaa, olin ihan fiiliksissä. Herkkä ikähän se oli, kesä, jolloin muut käy riparin. Mun mielestä oli kivaa kun “tungit” mukaan siihen jengiin. Myöhemmin kun mä tajusin että sä oot parempi näyttelijä kuin minä, olin kyllä kateellinen. Sä olit parempi tanssijakin! Vähän se kaihersi, mutta sen kateuden kanssa pitää vain yrittää pärjätä. Mulla meni kuitenkin muutama vuosi tajuta, miksi mulla on aina niin tyhmä olo teatterinäyttämöllä: että mä en oikeesti tykkää näytellä, teatteriympäristö vaan oli makee. Ja mun mielestä olisi ollut makeeta päästä teatterikouluun. Mähän pyrinkin sinne kerran, se oli säälittävää. Kun sä pääsit sinne, mä tiesin jo, ettei teatteri oo mun juttu, mutta silti musta tuntui, että mä oon kurja hyypiö, jolla mikään ei onnistu ja toiset vaan menestyy.
MI: Vaikka sä olit jo siinä vaiheessa osoittanu olevas loistava biisintekijä ja sait aikaan jotain konkreettista. Mä vaan yritin epätoivoisesti oppia jotain näyttelemisestä. Se teatterikoulu vasta ahdistava paikka olikin. Ja raskas. Ekan vuoden ajan, kun yritin käydä viikot koulua ja sitten viettää viikonloput Tarharyhmän keikoilla, mä olin todella loppu. Muistatsä silloin kerran kun Sami ja HP oli mukana Tarharyhmän Lapin rundilla roudareina. HP onnistui repimään irti kaikki piuhat kesken keikan, ja lavamonitorit meni ihan hiljasiks. Sitten miksaajaparka joutui juoksemaan keskeltä salia laittamaan ne piuhat takaisin kiinni. Samalla reissulla salakuljetettiin pojat hotellihuoneisiin, kun ei ollut varaa maksaa niiden yöpymisiä. On ihanaa, kun on läheinen ihminen, jonka elämä etenee suurin piirtein samassa tahdissa kuin oma. Se tuntuu turvalliselta. Sä joudut pohtimaan omassa ammatissas ihan samoja asioita kuin mä, ja se helpottaa, kun voi keskustella ratkaisuistaan ystävän kanssa, joka tietää miltä tuntuu.
MA: Niin, ja vanhemmiten kun omat ratkaisut on selkiytyneet, toisen menestystä ei enää kadehdi. Pitkä ystävyys on todella tukipilari elämässä, se on jotain, johon voi luottaa. Siihen eivät vaikuta mitkään töissä tapahtuvat asiat.
Maija Vilkkumaan levy Ei julkaistaan maaliskuussa.
File: Maija Vilkkumaa
Pituus: 168 cm
Suhde: Avomies
Koti: Toukolassa
Paino: 56 kiloa
Palkka: 80 000 e
JuoMA: Punaviini
Koulutus: fil.yo
Tuoksu: Noa