Minna Haapkylä

Minna Haapkylä on parissa vuodessa noussut tuntemattomuuden mustasta aukosta naispääosan Jussi-ehdokkaaksi. Kaikki tietävät kuka hän on: se naapurintyttö. Niinhän me luulemme. Hän vain näyttelee.

Tuttu punatukkainen tyttö vilahtaa kahvilaravintolan ikkunan takaa: näyttelijä Minna Haapkylä. Hän on laiha, lammasturkki laskeutuu suoraan alas kapeilta hartioilta, juurikaan koskettamatta lantiota matkalla. Tyttö astuu sisään ja pysähtyy oven eteen, jossa olen häntä vastassa. ”Moi, Minna”, hän kättelee ja hymyilee liioitellun iloisesti, kuten ystävällismielisillä on tapana uusia ihmisiä tavattaessa.

Seuraa erinäisiä askareita: hankitaan ruokalistoja, tehdään tilauksia – ”Mä otan pizzan”, ilmoittaa Haapkylä ja tilaa sitten bruchetta-leivän - ja asetellaan takkia selkänojalle. Lopulta Haapkylä istuu suhteellisen rauhallisesti pöydän toisella puolella ja odottaa kysymyksiä isot silmät valppaina.

Olen hämmentynyt: Haapkylän paljaat ja ripsiväriä lukuunottamatta meikittömät kasvot tuntuvat oudon tutuilta, kuin ne olisivat vanhan koulukaverin, serkun tai lähikaupan kassan. En tiedä, johtuuko se hänen olemuksestaan – vai Iiriksestä. Samat kasvot painettiin yli 200 000 suomalaiskatsojan mieliin, kun hän viime keväänä esiintyi Kuutamolla-elokuvan pääosassa, elämäänsä eksyneenä Iiriksenä. Ensi keväänä kasvoista tulee vieläkin tutummat: hän esittää nimiroolia Leena Lehtolaisen dekkareihin perustuvassa Maria Kallio -tv-sarjassa.

Haapkylän tunnetuimmat näyttelijäntyöt eivät ole prinsessan rooleja. Hän on esittänyt niitä tavallisen näköisiä tyttöjä, niitä joiden kännyköissä eivät salaperäiset ihailijaviestit piipitä.

Ja kansan silmissä hän on yhtä kuin roolinsa. Haapkylä on meidän Minna – helppo samastua, helppo tykätä.

Minnan pukuvalinta Linnan itsenäisyyspäivän juhliin oli shokki: hän keinahteli presidentin eteen mustassa hakaneuloilla puhkotussa punkkaripuvussa jonka yläosa oli korsetti. Lähes porno, mutta ainakin seksikäs.

”Joo, se oli tosi upea. Mulle tarjottiin mahdollisuutta laittaa se päälle, ja mut stailattiin. En mä itse olisi keksinyt mitään tollaista”, Minna sanoo ja latistaa puvun luomaa mielikuvaa ainakin vähän.

Mikään duunarilähiön naapurintyttö Haapkylä ei missään nimessä ole, ei tyttö Kontulasta eikä edes Espoosta. Itse asiassa hän on Pelle Miljoonan naapuri ja asunut koko ikänsä Helsingin Töölönlahden rannan vanhoissa puutaloissa – jotka hänen sukunsa omistaa.

Minna kävi Ranskalaisen koulun. Ja hikaroi aineessa kuin aineessa.

”Kielistä ja matikasta mä tykkäsin.” Hän harrasti teatteria ja tanssia ja pääsi myös Helsingin Tanssiopiston vapaaoppilaaksi.

Minna halusi näyttelijäksi, koska tanssiessa oli kasvanut esiintymisvietti, mutta siinä ei paljon puhuttu. Ja Minna tykkää puhumisesta. Nytkin hän alkaa ajattelemaan ääneen heti kun kysymys on purkautunut ulos suustani ja vastaa perusteellisesti. Esimerkiksi:

”No nyt asiat ovat vähän muuttuneet, mutta silloin kun mä hain teatterikouluun, tanssilla oli huonompi status. Tanssia ja näyttelemistä ei saanut sekoittaa. Jos tanssija myös näytteli, sitä katsottiin ihmeissään ja vähän alentuvasti, oho, osaa myös näytellä. Mutta jos näyttelijä myös tanssi, se hyväksyttiin.... ”

Ja niin edelleen. Välillä hän sahaa energisesti tomaatilla päällystetystä leivästä palasen suuhunsa – ja taas mennään.

”Mä haluan olla esillä. En mä tiedä, mistä se johtuu. Kai sitä voi persoonallisuushäiriöksikin sanoa.”

Haapkylä väläyttää yhtäkkiä leveän hymyn. Se on vino – miksei sitä näytetty elokuvissa? Ei Haapkylä niissä noin hyvältä näyttänyt.

”Mutta toisaalta en mä sellainen ole koko ajan. Ei mulla ole mitään tarvetta herättää huomiota vapaa-aikana. No olen saanut olla niin paljon esillä viime aikoina, että se tarve on kyllä aika hyvin tyydyttynyt.”

Kerrotaan, että 50-luvulla Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalle oli eri yläikäraja naisille ja miehille: naisten piti olla nuorempia. On selvää miksi. Naisnäyttelijättäret ovat vieläkin useimmiten vähintään nättejä, ja päätähdet kauniita. Haapkylä kuuluu ehdottomasti hyvännäköisten rajan paremmalle puolelle – teidän pitäisi nähdä se vino hymy - mutta hän ei ole barbi eikä kiiltokuvaenkeli. Olen kuullut muutaman naisen sanovan ääneen, ettei Haapkylä ollut kerta kaikkiaan tarpeeksi hyvännäköinen Peter Franzénin vastanäyttelijäksi Kuutamolla-elokuvaan.

“Minna Haapkylä ei lataa rooliin sen vaatimaa vahvaa persoonallisuutta eikä omaa minkäänlaista tähtipotentiaalia. Nössönharmaa ja lapsellisen romanttinen Iiris ei ole kiinnostava tyyppi“, kirjoitti myös erään lehden miesarvostelija. Mutta hän jäi vikisemään soraäänenä. Suosioon ei tarvittu kiiltokuvanaamaa. “Minna Haapkylä näyttelee Iiristä aidon elokuvallisesti, ihollaan, silmillään ja koko kehollaan yhtä paljon kuin äänellään“, analysoi Nyt-liitteen elokuvakriitikko. Suuri yleisö samastui ja sympatiseerasi.

Kun kysyn Haapkylältä, miten ulkonäkö vaikuttaa naisnäyttelijään suhtautumiseen, hän väittää, ettei koko asia ole ollut hänelle mikään kysymys. Tai siis, onhan hän ollut tarkka vartalostaan – mutta ”se liittyy vain tanssiin, peilin edessä kasvamiseen, ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, olenko nainen vai mies”, hän sanoo. Hän ei ole kovinkaan tiedostava tasa-arvokeskustelun kanssa, koska hänellä on mennyt hyvin.

”Mä en oo koskaan ollut mielettömän hyvännäköinen, mikään isorintainen ja vaaleatukkainen. Muhun ei olla kiinnitetty huomiota pelkän ulkonäön takia.”

Haapkylä ei koskaan jäänyt murehtimaan kyseistä tosiasiaa, siinä iässä kun syömishäiriöt, ulkonäköpaineet ja itsetunto-ongelmat syöksevät tytön jos toisenkin helvetin esikartanoon. Mistä moinen poikkeuksellisuus, onhan kyse nuoresta menestyneestä helsinkiläisnaisesta, varsin todennäköisestä paniikkihäiriön, anoreksian ja jumppamanian uhrista?

”Mulla on ollut vahvoja naisia ympärillä, mun sisko ja parhaat kaverit. Olen saanut olla mitä olen halunnut.”

17-vuotiaana hän perusti parhaan kaverinsa Maija Vilkkumaan kanssa katusoittobändin.

”Ei mulle tullut mieleenkään, ettei me oltais voitu tehdä sitä koska oltiin tyttöjä!”

Sitten koottiin tyttöbändi Tarharyhmä, vaikkei basistiksi leivottu Haapkylä omien sanojensa mukaan edes osannut soittaa. Joku on väittänyt, että hyvin ne bassokuviot ovat menneet, mutta uskon mieluummin Haapkylää: julistan hänet huonoksi basistiksi! Mutta kuka on sanonut, ettei huono basisti saisi pitää hauskaa bändissä? Haapkylälle ei ainakaan kukaan.

Minna Haapkylä voisi olla feminismin ikoni – paitsi ettei hän ole koskaan itse ollut feministi.

”On ihanaa olla nainen. On rikkaampi sielunelämä kuin miehillä. Olen aina pitänyt naisia paljon mielenkiintoisempina olentoina”, hän iloitsee. Niin kuin naiseudessa ei olisi mitään ongelmaa.

Nyt hän esittelee iloisesti hiuksiaan, jotka on juuri laitettu kampaajalla.

”Mulle laitettiin lisää väriä ja leikattiin. Ei mulla normaalisti oo näin tumma tukka, tää on mun roolia varten.”

Kuvaukset Maria Kallio -sarjaan ovat kestäneet maaliskuusta 2002 asti ja ne ovat juuri loppumassa. Tämäkin rooli oli iso.

”Onhan se hienoa, että on naispääosa, eihän tollaisissa sarjoissa yleensä ole.”

Haapkylä on nimetty Iiris-roolistaan naispääosan Jussi-ehdokkaaksi, Kati Outisen ja Liisa Mustosen rinnalle. Tunnustusta näyttelijänä Haapkylälle on langennut jo aikaisemminkin: vuonna 1999 hän sai parhaan naissivuosan Jussin elokuvasta Rakkaudella Maire, Brestin kansainvälisiltä lyhytelokuvafestivaaleilta tuli palkinto Aleksi Salmenperän lyhytelokuvasta Onnenpeli. Kuutamolla-elokuvasta tuli vielä tänä vuonna parhaan naisnäyttelijän palkinto Portugalin kansainvälisiltä filmifestivaaleilta.

Tää työ on riittänyt mulle toistaiseksi. Siis riittänyt työnä, muun elämän ohella.”

Kyse ei ole kyltymättömästä kunnianhimosta tai narsismista. Mutta kun Haapkylä sattuu olemaan ajattelijatyyppi. Vapaa-aikanaan hän seurustelee aviomiehensä, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa, mutta sen lisäksi hän lukee, esimerkiksi matemaattisia esseitä.

”Ne on tekstejä, joissa kerrotaan esimerkiksi siitä miten Fermat’n teoriaa ollaan pohdittu. Tai mustien aukkojen energiamäärästä. Kauhean kiehtovia!”

Haapkylä sanoo ja katsoo silmiin niin tosissaan, etten viitsi hymyillä kuten vastaavien nörttirepliikkien edessä muuten tekisin. Hän kertoo lisää esseistä, jotain siitä kuinka ne liittyvät filosofiaan. Selostuksen perusteella esseiden kiinnostavuus perustuu lähinnä turhanpohdintaan. Mutta se Haapkylää juuri kiehtoo.

Haapkylän roolit saavat uuden valon: tyttö on tainnut ajatella nekin alusta loppuun.

”Ei näyttelijän työssä mitään älykkyyttä tarvita”, hän sanoo.

”Ei todellakaan. Kyllä mäkin joskus ajattelen joistain hyvistä Hollywood-näyttelijöistä, että onpa varmaan hieno ajattelija. Mutta vuorosanat voi vain opetella ulkoa ja se riittää.

Sanoisinpa, että älykkäät näyttelijät ovat poikkeuksia.”

Sitten Haapkylä kertoo, miten hän valmistautuu rooliin ja paljastaa ainakin jonkin tasoista älykkyytä vaativan metodinsa.

”Mä luen sitä käsikirjoitusta ja mietin, millainen tausta sillä hahmolla on. Haluan tietää, millaisessa perheessä se on kasvanut ja onko sillä rankkoja kokemuksia takana.”

Kun ajatustyö on valmis, hänen ei tarvitse enää miettiä, miten roolihahmo astuisi sisään ravintolaan tai mitä hän tilaisi baarista; kuvauspäivänä hän on roolihahmonsa, eleet tulevat miettimättä.

Esimerkiksi Iirikselle Haapkylä kehitti, Katja Kallion kirjasta johtolankoja etsien, oman seurusteluhistorian: Iiris oli koko elämänsä aikana seurustellut vain kerran. Suhde oli ollut parin vuoden pituinen ja jo lukioiässä. Sen jälkeen hän oli ollut koko ajan yksin.

”Siksi se oli niin arka, tai sen oli niin vaikea solmia suhteita miehiin”, Haapkylä analysoi.

”Mutta se ei ollut täysin kokematon.” Myös Iiriksen tummanruskea tukka oli hänen ideansa: ”Punainen ei olisi ollut tarpeeksi tavallinen.”

Metodissa on vain yksi ongelma: ”Mä en tiedä onko siitä kaikesta mitään hyötyä. Näkyykö se edes lopputuloksessa?”, Haapkylä kysyy.

En osaa vastata. Vielä. Haapkylä ainakin haluaa uskoa, että vastaus on kyllä.

Myöhemmin kotona kela alkaa rullata eteenpäin. Mietin elokuvatähtiä ja havaitsen, että yleensä tähdellä tarkoitetaan sitä, että näyttelijä on aina myös omana – joskin ihanana - itsenään katsojien edessä. Kuka muistaa yhtäkään Marilynin tai Garbon roolihahmon nimeä? Tai Julia Robertsin? Todellisuudessa heidän roolihahmonsa eivät ole kiinnostavia, tähti on.

Jos edellämainittu kriitikko tarkoitti Kuutamolla-arviossaan tällaista tähteyttä, hän oli luultavasti oikeassa: Minna Haapkylässä ei ole tähtiaineista – ellei hän sitten sattuisi, analyysimetodeineen päivineen, esittämään että hänellä olisi. Toistaiseksi hän on esittänyt tavista ja tehnyt helvetisti duunia sen eteen. Ja katsojat ovat kiittäneet: täytyy myöntää että Julia Robertsin Iiris tuskin olisi ollut kovin uskottava.

Kun seuraavaksi näemme Haapkylän televisiossa, lavalla tai valkokankaalla, tiedämme täsmälleen mitä hän itse haluaa meidän tarkkailevan: ei Minna Haapkylää vaan Minna Haapkylän suoritusta.

Tosin meidän mielipiteellämme ei juuri ole väliä. Haapkylää kiinnostaa vain ohjaajan näkemys. Loppujen lopuksi hän vain haluaa tehdä työnsä hyvin ja lähteä kotiin. Lukemaan matemaattisia esseitä.

Paljosta lyödään vetoa, että tyttö vaihtaa vielä näyttelemisen ohjaamiseen?

File: Minna Haapkylä

Ikä: 29 vuotta
Pituus: 171 cm
Paino: 56-58 kg
Koulutus: Teatteritaiteen maisteri
Koti: 70-80 m2 Linnunlaulussa
Lapset: Ei
Auto: Ei ole, ei tule
Palkka: N. 34 000 e vuodessa
Kello: Ei ole
Juoma: Kalliit, hyvät punaviinit
Intohimo: Aviomies
Kengät: Korkeat, mm. Sergio Rossi